Vokaali

Röntgenkuvia fonetiikan­tutkija Daniel Jonesista ääntämässä suppeita kardinaali­vokaaleja [i] ja [u] sekä väljiä kardinaali­vokaaleja [a] (lähinnä vastaa suomen ä-kirjainta) ja [ɑ] (vastaa suomen a-kirjainta).

Vokaali eli ääntiö on äänne, jota muodostettaessa ääntöväylä on avoin ja äännearvo riippuu ensisijaisesti leuan ja kielen sekä huulten asennosta. Tällöin keuhkoista tuleva ilmavirta pääsee kulkemaan jatkuvasti ja esteettä suun (tai joskus nenän) kautta ulos eikä ilmanpainetta keräänny ääniraon yläpuolelle. Sitä vastoin konsonanttia eli keraketta muodostettaessa jokin tai jotkin ääntöväylän osat supistetaan tai suljetaan.

Sana vokaali tulee latinan sanasta vocalis ’puhuva’, koska useimmissa kielissä sanat ja täten puhe eivät olisi mahdollisia ilman vokaaleja. Monissa kielissä vokaaleja on viisi, ja niiden voi sanoa karkeasti vastaavan suomen etuvokaaleja [i] ja [e] sekä takavokaaleja [u], [o] ja [ɑ] (suomen oikeinkirjoituksessa a). Melko yleisiä ovat myös [u]:n etuvokaalinen vastine [y] (joidenkin kielten oikeinkirjoituksessa ü) ja [o]:n etuvokaalinen vastine [ø] (ö). Suomessa esiintyy lisäksi [ɑ]:n etuvokaalinen vastine [æ] tai [a] (ä), joka on yleisesti ottaen melko harvinainen. Vielä harvinaisempia ovat esimerkiksi ruotsissa esiintyvä [u]:n keskinen vastine [ʉ] (ruotsin oikeinkirjoituksessa u) ja virossa tavattava [o]:n laveana ääntyvä vastine [ɤ] (viron oikeinkirjoituksessa õ).

Vokaali on syllabinen äänne, joka muodostaa tavun ytimen, kun taas konsonantti voi ääntyä ytimen edellä ja joissakin kielissä myös sen perässä. Epäsyllabista äännettä, jota muodostettaessa ääntöväylä on kuitenkin avoin, kutsutaan puolivokaaliksi. Suomen kielessä tavun ytimenä on aina vokaali, mutta joissakin muissa kielissä konsonanttikin voi toisinaan olla tavun ytimenä, kuten [l] englannin sanassa table [ˈteɪ.bl̩] (viiva l-kirjaimen alla on yhdistyvä tarke, joka osoittaa äänteen olevan syllabinen, ja piste erottaa tavut toisistaan) sekä [r] serbian sanassa vrba [vr̩.ba] tai tšekin sanassa krk (’kurkku’ ruumiinosana).

Artikulaatio

	etinen		keskinen		takainen
suppea	i • y ɨ • ʉ ɯ • u ɪ • ʏ • ʊ e • ø ɘ • ɵ ɤ • o ə ɛ • œ ɜ • ɞ ʌ • ɔ æ ɐ a • ɶ ɑ • ɒ Kohdissa, joissa esiintyy kaksi vokaalia rinnakkain, vasemmanpuoleinen on lavea ja oikeanpuoleinen pyöreä.
puolisuppea
välinen
puoliväljä
väljä

Vokaalit lajitellaan niitä erottavien artikulaatio-ominaisuuksien perusteella. Daniel Jones kehitti kardinaalivokaalijärjestelmän, joka käyttää luokitteluperusteina vokaalien kolmea perusominaisuutta:

• suppeus tai väljyys (pystysuuntainen ulottuvuus)
• etisyys tai takaisuus (vaakasuuntainen ulottuvuus)
• laveus tai pyöreys (huulten asento).

Nämä perusominaisuudet ilmenevät kansainvälisen foneettisen aakkoston (IPA) vokaalikaaviosta. Vokaaleilla voi kuitenkin olla myös muita ominaisuuksia, kuten kitapurjeen asento (nasaalius), äänihuulten värähtelyn laji (fonaatio) ja kielen tyven asento.

Suppeus tai väljyys

Suppeus tai väljyys tarkoittaa kielen pystysuuntaista sijaintia suhteessa kitalakeen. Suppeat eli korkeat vokaalit, kuten [i] ja [u], ääntyvät kieli lähellä kitalakea, kun taas väljät eli matalat vokaalit, kuten [a], ääntyvät kieli kaukana kitalaesta. Kansainvälisessä foneettisessa aakkostossa määritellään seitsemän väljyysastetta, mutta tiettävästi yksikään kieli ei tee eroa niiden kaikkien välillä; yleensä väljyysasteita on neljä.

Yleiskaaviossa erotellaan tavallisesti viisi väljyysastetta:

• suppea vokaali (suljettu, ahdas, korkea vokaali)
• puolisuppea vokaali
• välivokaali (välinen)
• puoliväljä vokaali
• väljä vokaali (avoin, matala vokaali).

Näiden lisäksi kansainvälisessä foneettisessa aakkostossa tunnistetaan väljyysasteet suppean ja puolisuppean vokaalin sekä väljän ja puoliväljän vokaalin väliltä.

Väljyys näyttäisi olevan vokaalin perustavanlaatuisin ominaisuus, sillä kaikissa kielissä vokaaleja erotellaan niiden väljyyden perusteella. Muita ominaisuuksia, kuten takaisuutta tai pyöreyttä, ei käytetä vokaalien erotteluun kaikissa kielissä, ja joissakin kielissä väljyys on ainoa vokaaleja erottava ominaisuus.

Etisyys tai takaisuus

Etisyys tai takaisuus tarkoittaa kielen vaakasuuntaista sijaintia suhteessa suun takaosaan. Etuvokaalit, kuten [i] ja [y], ääntyvät kieli suun etuosassa, kun taas takavokaalit, kuten [u], ääntyvät kieli lähempänä suun takaosaa. Kansainvälisessä foneettisessa aakkostossa määritellään viisi takaisuuden astetta, mutta tiettävästi yksikään kieli ei tee eroa niiden kaikkien välillä; enimmillään yhdessä kielessä on havaittu esiintyvän kolmea takaisuuden astetta.

Foneettisissa yleiskaavioissa erotellaan tavallisesti kolme takaisuuden astetta:

• etuvokaali (palataalivokaali, etinen vokaali)
• keskivokaali (keskinen vokaali)
• takavokaali (velaarivokaali, takainen vokaali)

Näiden lisäksi kansainvälisessä foneettisessa aakkostossa tunnistetaan takaisuuden asteet etisen ja keskisen sekä keskisen ja takaisen vokaalin väliltä.

Laveus tai pyöreys

Laveus tai pyöreys tarkoittaa huulten asentoa äännettäessä. Suomen kielessä vokaalin laveus tai pyöreys on ainoa erottava piirre [i]:n ja [y]:n välillä sekä [e]:n ja [ø]:n (ö:n) välillä. Useimmissa kielissä pyöreys on täydentävä ominaisuus, eikä niinkään selvästi erottuva ominaisuus.^lähde? Yleensä pyöreys on sitä voimakkaampaa, mitä suppeampi takavokaali on. Joissain kielissä, kuten ranskassa ja saksassa (pyöreitä etuvokaaleja), useimmissa uralilaisissa kielissä, turkkilaisissa kielissä, vietnamissa ja koreassa, pyöreyttä ja takaisuutta käsitellään erikseen.^selvennä

Pituus

Vokaali voi olla pituudeltaan ylilyhyt, vajaalyhyt, lyhyt, puolipitkä, pitkä tai ylipitkä, mutta esimerkiksi suomessa erotetaan vain kaksi perusastetta eli lyhyt ja pitkä. Pitkää vokaalia, jonka aikana äännearvo muuttuu, kuten [uo] sanassa [suomi], kutsutaan diftongiksi eli pariääntiöksi.

Monoftongit, diftongit ja triftongit

Pääartikkelit: Monoftongi, Diftongi, Triftongi

Vokaaliäännettä, jonka ominaisuudet eivät muutu vokaalin keston aikana, kutsutaan monoftongiksi. Monoftongeja kutsutaan joskus "puhtaiksi" vokaaleiksi. Vokaaliäännettä, joka koostuu kahdesta ominaisuuksiltaan erilaisesta, samaan tavuun kuuluvasta vokaalielementistä, kutsutaan diftongiksi eli pariääntiöksi. Samoin kolmesta ominaisuuksiltaan erilaisesta, samaan tavuun kuuluvasta vokaalielementistä koostuvaa äännettä kutsutaan triftongiksi.

Kaikissa tunnetuissa kielissä on monoftongeja ja useissa kielissä on diftongeja, mutta triftongit tai jopa kolmea useammasta vokaalielementistä koostuvat äännesarjat ovat melko harvinaisia. Suomen kielessä on monoftongeja ja diftongeja (ai, ei, oi, ui, yi, äi, öi, au, eu, iu, ou, äy, öy, uo, yö, iy, ey ja ie), mutta triftongeja ei esiinny paitsi ehkä onomatopoeettisessa sanassa miau.

Fonologiassa diftongit ja triftongit erotellaan sarjasta monoftongeja sen perusteella, voiko vokaaliäänteen jakaa eri foneemeihin. Esimerkiksi englannin sanan flower ’kukka’ kaksitavuisen ääntämisen vokaaliäänteet (britannianenglannin [flaʊə] ja amerikanenglannin [flaʊɚ] muodostavat foneettisesti kaksitavuisen triftongin, mutta ovat fonologisesti diftongin (jota kirjoitetussa kielessä edustavat kirjaimet <ow>) ja monoftongin (<er>) sarja. Jotkut kielitieteilijät käyttävät sanoja diftongi ja triftongi vain tässä foneemisessa mielessä.

Kirjoitetut vokaalit

Sanaa vokaali käytetään usein tarkoitettaessa kielen kirjoitusjärjestelmässä vokaaliäännettä kuvaavaa kirjainta, varsinkin jos kieli käyttää omia kirjaimia. Latinalaisessa aakkostossa vokaalikirjaimia ovat A, E, I, O, U ja Y. Lisäksi siihen kuuluu lisäyksiä, kuten Ä, Ö, Ü, Å, Æ ja Ø. Näiden kirjainten foneettiset arvot vaihtelevat eri kielissä, ja joissakin kielissä kirjaimia I ja Y käytetään kuvaamaan konsonanttia [j]. Jotkin latinalaisia kirjaimia käyttävät kielet käyttävät kirjoitusjärjestelmässään myös muita kirjaimia esittämään vokaaliäänteitä. Esimerkiksi kymrissä kirjain W tarkoittaa äännettä [u] tai [ʊ], kun taas creekissä kirjain V tarkoittaa äännettä [ə].

Usein kielen kirjoitusjärjestelmän vokaalit eivät vastaa tarkalleen vokaaliäänteitä. Esimerkiksi monissa latinalaisia kirjaimia käyttävissä kielissä on enemmän vokaaleja kuin latinalaisten kirjainten vokaalimerkeillä voi esittää. Näin ollen esimerkiksi englannin viisi vokaalimerkkiä voivat kukin edustaa useita vokaaleja. Monissä kielissä yhtä vokaaliäännettä vastaa usean kirjoitetun vokaalin yhdistelmä kirjoitettujen vokaalien vähäisyyden takia, ja vakiinnuttuaan kirjainparit ovat joskus sulautua ligatuureiksi, kuten tanskassa ja norjassa esiintyvät Æ ja Ø, jotka ovat alkujaan syntyneet kirjainpareista AE ja OE. Toisissa kielissä kantakirjaimiin lisätään tarkkeita, kuten suomen Ä:n ja Ö:n pisteet. Kansainvälisessä foneettisessa aakkostossa on 28 vokaalien perusominaisuuksia kuvaavaa merkkiä, sekä lisäksi useita näiden äänteiden muunnelmia kuvaavia tarkkeita.

Suomen kielen vokaalit

Kardinaalivokaalit, kuten [ɑ], [i] ja [ø], eivät suoraan vastaa niitä vokaaleja, jotka esiintyvät esimerkiksi suomen kielessä. Kaikki foneettiset tai kielikohtaisesti määrittyvät eli foneemiset puhutun kielen kuvaukset ovat enemmän tai vähemmän summittaisia, ja kardinaalivokaalien ensisijaisena tarkoituksena on tarjota kiintopisteet, joihin eri kielten todelliset vokaaliäänteet voidaan suhteuttaa. Etenkin foneemisen kuvailun tasolla kuitenkin usein riittää, että viitataan lähimpään kardinaalivokaaliin.

Seuraavassa taulukossa luetellaan suomen kielen vokaalit ja annetaan kullekin sekä likiarvoinen foneeminen että yhdistyvällä tarkkeella täydennetty foneettinen kuvaus. Kansainvälisen foneettisen aakkoston (IPA) merkintöjen lisäksi taulukko näyttää vastaavat suomalais-ugrilaisen tarkekirjoituksen (SUT) merkinnät.

Kirjoitusasu	Foneeminen kuvailutaso			Tarkka foneettinen kuvailutaso
	IPA	SUT	luonnehdinta	IPA	SUT	täsmennys	selite (IPA-merkein)
a	/ɑ/	/a/	lavea väljä takavokaali	[ɑ̟]	[a͕]	etisempi	takavokaalin [ɑ] ja keskivokaalin [ä] välimuoto
e	/e/	/e/	lavea puolisuppea etuvokaali	[e̞]	[e̬]	väljempi	puolisuppean [e]:n ja puoliväljän [ɛ]:n välimuoto
i	/i/	/i/	lavea suppea etuvokaali	[i̞]	[i̬]	väljempi	suppean [i]:n ja puolisuppean [e]:n välimuoto
o	/o/	/o/	pyöreä puolisuppea takavokaali	[o̞]	[o̬]	väljempi	puolisuppean [o]:n ja puoliväljän [ɔ]:n välimuoto
u	/u/	/u/	pyöreä suppea takavokaali	[u̞]	[u̬]	väljempi	suppean [u]:n ja puolisuppean [o]:n välimuoto
y	/y/	/ü/	pyöreä suppea etuvokaali	[y̞]	[ü̬]	väljempi	suppean [y]:n ja puolisuppean [ø]:n välimuoto
ä	/æ/	/ä/	lavea (lähes) väljä etuvokaali	[æ]	[ä̭]	SUT: suppeampi	puoliväljän [ɛ]:n ja väljän [a]:n välimuoto
ö	/ø/	/ö/	pyöreä puolisuppea etuvokaali	[ø̞]	[ö̬]	väljempi	puolisuppean [ø]:n ja puoliväljän [œ]:n välimuoto

On syytä huomata, että kansainvälisessä foneettisessa aakkostossa suomen a-kirjaimen äännearvoa edustaa [ɑ], kun taas foneettinen merkintä [a] varsinaisesti tarkoittaa äännettä, joka on hyvin lähellä [æ]:tä eli käytännössä vastaa lähinnä suomen ä-kirjainta. Foneettisissa merkinnöissä voi toisinaan esiintyä myös yläpuolisella pisteparilla eli treemalla varustettu [ä], jonka tarkoittama lavea avoin keskivokaali on [a]:n ja [ɑ]:n välimuoto ja käytännössä lähempänä suomen a-kirjainta kuin ä-kirjainta. Tilannetta sekoittaa entisestään se, että usein treema jää pois, jolloin [a] voikin merkitä keskivokaalia.

Suomalais-ugrilaisessa tarkekirjoituksessa treema on etuvokaalin merkki samalla tavalla kuin suomen kirjaimissa ä ja ö. Erityisesti suomenkielisissä yhteyksissä voidaan [ü]:n sijasta käyttää myös tutumpaa merkintää [y].

Vokaalisointu

Suomessa vallitsee vokaalisointu etu- ja takavokaalien suhteen: omaperäisissä sanoissa voi saman sanan sisällä olla vain joko takavokaaleja ([ɑ], [o], [u]) tai etuvokaaleja ([y], [æ], [ø]); etuvokaalit [e] ja [i] ovat neutraaleja eli voivat esiintyä myös yhdessä takavokaalien kanssa. Tämä merkitsee, että taivutuspäätteistä ja johtimista on oltava taka- ja etuvokaaliset variantit: kala-ssa, kylä-ssä; levo-ttom-uus, tyytymä-ttöm-yys.

Muuta

Täysvokaalien lisäksi maailman kielissä esiintyy reduktiovokaaleja. Niiden ääntymispaikka on tavallisesti keskellä suuonteloa eli ne ovat yleensä välisiä keskivokaaleja eli švaa-vokaaleja. Usein niillä on kuitenkin lisäksi jokin täysvokaalia muistuttava vivahde.

Joskus likvida (lateraali tai tremulantti) voi ottaa vokaalin tehtävän ja toimia tavua muodostavana elementtinä, esimerkiksi tšekin vlk 'susi', jossa l (lateraali) sallii ilmavirran kulkea kielen laidoitse.

Lähteet

• Crystal, David: The Cambridge Encyclopedia of Language. Cambridge University Press, 1997. ISBN 0-521-55967-7.
• Häkkinen, Kaisa: Kielitieteen perusteet. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2001. ISBN 951-717-820-4.
• Iivonen, Antti; Horppila, Mari; Heikkonen, Miika; Rissanen, Olli: Fonetiikan termit 2000. Helsingin yliopisto – Fonetiikan laitos. Viitattu 12. helmikuuta 2007. Suomi