Chilen ihme

Chilen ihme oli Milton Friedmanin kynäilemä termi, jota hän käytti Chilen taloudellisista uudistuksista, joita Augusto Pinochet neuvonantajiensa kanssa teki 1970- ja 1980-luvuilla. NEuvonantajiin kuului Friedmanin ohella muun muassa Friedrich Hayek.

Chile (sininen) Etelä-Amerikka (oranssi) BKT henkilöä kohti (1945-2003).

Chile (oranssi) ja keskimääräinen Etelä-Amerikka (sininen) taloudellinen kasvu (BKT) (1971-2007).

Neuvonantajat, Chicagon pojat, saivat nimensä siitä, että he opiskelivat monetaristista taloustiedettä Chicagon yliopistolla Milton Friedmanin johdolla ennen vallankumousta.

Chilen ihmettä käytetään usein myös sarkastisessa mielessä. Vasemmistolaiset muistuttavat, että Pinochet'n kauden alkupuolella 4,3 prosentista aina 22 prosenttiin asti ja reaalipalkat putosivat 40 prosenttia ennen kuin Milton Friedmanin oppien mukaisesti valuuttakurssi vapautettiin ja talouden tervehtyminen alkoi. Chile oli myös Latinalaisen Amerikan ainoa maa, jossa opiskelijoiden määrä väestöstä väheni 1970-luvulla, sotilasjuntan vallankaappauksen jälkeen. Oikeistolaiset muistuttavat puolestaan, että pitkällä aikavälillä Chile vaurastui huomattavasti nopeammin kuin alueen muut maat keskimäärin ja että alun taantuma johtui aikaisemmasta sosialistisen Allenden politiikasta.

Liberalistinen näkemys

Suurin osa vapaan markkinatalouden kannattajistakin muistuttaakin, että esimerkiksi maailman johtaviin oikeistolaiin aivoriihiin kuuluvan Cato-instituutin tutkimusten mukaan vaikkapa Suomessakin oli vapaamielisempi talouspolitiikka tuolloin. Valtava julkisen velan otto sekä ammattiyhdistysten kieltäminen lailla ovat kummatkin vahvasti talousliberalismia vastaan, eikä Chilen tuolloista taloutta voi siis pitää kovin hyvänä esimerkkinä vapaasta markkinataloudesta. Toisaalta siitä kuitenkin tehtiin Latinalaisen Amerikan mittakaavassa taloudellisesti vapaa ja uudistusten jälkeen maassa on ollut muuta maanosaa erittäin paljon nopeampi talouskasvu, jos tarkastellaan koko aikaväliä. Augusto Pinochetin ja Chicagon poikien politiikka johti kuitenkin räikeään taloudelliseen eriarvoisuuteen kaappauksen valtavan inhimillisen hinnan ohella. Chilen ohella myös muun muassa Argentiinan monetaristit turvautuivat valtion velkaannuttamiseen sitoakseen tulevien hallitusten kädet talouspolitiikassa.

Maassa mm. vapautettiin ulkomaankauppaa, jolloin yritykset joutuivat kilpailemaan asiakkaista ja sopeutumaan näiden tarpeisiin. Tämä johti työvoiman ja pääomien siirtymiseen tuottamattomista tuottavammille aloille ja yrityksille, mikä aiheutti tilapäisesti rankkaa rakennemuutosta mutta johti liberaalien mukaan terveempään talouden pohjaan. Tämän politiikan toinen puoli oli maan vähäosaisten tarpeiden jättäminen tyydyttämättä, ja aiheutui valtaosin julkiseen sektoriin ja sen työntekijöihin kohdistetusta systemaattisesta alasajosta ja sortotoimista.

Inflaation vähennyttyä talous lähti kasvuun, mutta kesäkuussa 1979 talousministeri Sergio de Castro kiinnitti valuuttakurssin kesäkuussa 1979 taltuttaakseen loput inflaatiosta. Tämän seurauksena kauppataseeseen tuli paha vaje ja otettiin paljon dollarilainoja, jolloin kuplan puhjettua vuonna 1982 tuli yli kahden vuoden vakava taantuma (mitä Usan samanaikainen taantuma pahensi). Tämä kiinteä kurssi oli vapaasti kelluvia valuuttakursseja kannattavan Milton Friedmanin ja muiden monetaristien oppien vastaista.

Suomessa tapahtui vastaava ilmiö 1980- ja 1990-lukujen taitteessa, kun ensin vapautettiin valuuttalainat ja vasta vuonna 1992 markka päästettiin kellumaan, jolloin valuuttalainat muuttuivat kalliiksi. Järjestystä on kritisoitu vääräksi. Myös Suomen erheellinen politiikka johtui maan siirtymisestä keynesiläisyydestä monetarismiin.

Valuuttakurssi vapautettiin myöhemmin, jolloin talous taas pian toipui ja vuodesta 1985 Chilen talous on kasvanut selvästi nopeammin kuin Latinalaisessa Amerikassa keskimäärin. Samalla tulee huomata, että taloudellinen toipuminen ajoittuu keskeisesti aikaan, jolloin Augusto Pinochetin regiimi oli jo lakannut, Pinochetin ollessa maanpaossa Iso-Britanniassa henkilökohtaisen ystävänsä Margaret Thatcherin avustamana.

Nykyään vain 18,2 % chileläisistä elää köyhyysrajan alapuolella (Brasiliassa 31 %, Boliviassa 64 %)., joskin tiedot vaihtelevat lähteestä riippuen huomattavasti.

Vasemmistolainen näkemys

Eräät vasemmistolaiset taloustieteilijät painottavat, että Allenden jälkeinen hallinto Chilessä ei pyrkinyt Itä-Aasiasta tuttuun talouskehitystä aktiivisesti edistävään valtiomalliin (developmental state), vaan luotti hintamekanismin ohjaukseen talouspolitiikassaan. Heidän mukaansa Chilen taloudessa ei koettu Japanin ja monien muiden Itä-Aasian "tiikerimaiden" kaltaista loppuun asti vietyä rakenteellista muutosta kohti tuottavampia teollisuuden aloja vaan suhteelliseen etuun perustuva ja ns. alkutuotantoa edustava kaivosala on edelleen määräävässä osassa maan taloudessa. Näin ollen myös maan talouskasvu on ollut vaatimatonta verrattuna Itä-Aasian tiikerimaihin kuten Etelä-Koreaan tai Taiwaniin.

Milton Friedman ja Chilen talous

Milton Friedman kävi Chilessä 1970-luvulla yksityisen järjestön vieraana pitämässä puheen talouden vapauttamisen hyödyistä, mm. siitä, miten se vähitellen rapauttaa diktatuurit ja johtaa myös poliittiseen vapauteen[1]. Toisaalta Friedmanin ja Chicagon poikien asema neuvonantajana ei kuitenkaan olisi ollut mahdollista ilman sotilasvallankaappausta ja Augusto Pinochetin diktatuuria. [2]. Friedman tapasi Pinochetin, ja Pinochet pyysi Friedmanilta kirjettä siitä, mitä talousuudistuksia maassa tulisi tehdä, ja Friedman kirjoitti sellaisen. Hän on samoin neuvonut sosialististen diktatuurien talouspolitiikaa kuten Jugoslavian ja Kiinan. Naomi Klein onkin teoksessaan "The Shock Doctrine: The Rise of Disaster Capitalism" nostanut esiin Friedmanin aseman myös Kiinan diktatuurin neuvonantajana.

Friedman on ilmoittanut vastustavansa kaikkia diktatuureja mutta katsovansa, että talouden vapauttaminen auttaa kansaa sekä suoraan vaurauden kautta että välillisesti diktatuurin elinaikaa lyhentämällä.[3]. Samalla on muistettava, että Salvador Allende oli demokraattisin vaalein valittu presidentti, ja ettei esimerkiksi Kiinan hallinto ole osoittanut merkkejä kovista otteista luopumiseen.

Friedmanin mukaan "Chilen ihme" ei ollut se, että talousuudistukset toivat sellaisen kasvun - sehän on hänen mukaansa tiedetty jo 1700-luvulta asti - vaan se, että sotilasjuntta antoi toteuttaa ne.[4] Näin Friedman vetosi 1700-luvun fysiokratien näkemykseen talouden toiminnasta. Samalla on huomattava, että läntisen maailman vauraus perustuu olennaisesti fysiokratian hylkäämiseen keynesiläisen taloustieteen toimesta, oppisuunta, joka on mahdollistanut myös tasaisemman tulonjaon ja väestön kaikkien osien perustarpeiden tyydyttämisen. Friedmanilaisen monetarismin nousu Euroopassa 1970-luvun puolesta välistä, kiihtyen 1990- ja 2000-luvuilla, onkin johtanut taloudelliseen ja sosiaaliseen eriarvoistumiseen Chilen ihmeen tavoin.