Ero sivun ”Afganistanin sota” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
[arvioimaton versio][arvioimaton versio]
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
leonidismin poisto
Kumottu muokkaus 10257335, jonka teki 137.163.16.133 (keskustelu) pitäähän artikkelissa määritelmä olla
Rivi 31: Rivi 31:
}}
}}


'''Afganistanin sota''' alkoi [[Mohammed Daud Khan]]in syrjäytettyä maan viimeisen kuninkaan 1973 tehtyä maasta tasavallan. Uutta hallintoa tukivat armeija ja suurten kaupunkien väestö. Heinäkuussa 1975 "muslimiveljet" julistivat kaatavansa tasavallan ja perustavansa islamilaisen valtion. Vuoden 1977 lopulla maan tilanne kiristyi, kun hallitus oli tehnyt maasta yksipuoluevaltion ja kävi vasemmistolaisia ryhmiä vastaan. 27. huhtikuuta 1978 kommunistinen PDPA aloitti vallankaappauksen Kabulissa armeijan tuella ja Daud syöstiin vallasta ja maa julistettiin demokraattiseksi tasavallaksi. Islamistiryhmät saivat nyt tukea Pakistanista ja jatkoivat taistelua PDPA:ta ja sitä tukenutta Neuvostoliittoa vastaan pyhän sodan nimissä.<ref>Ghulam Ahmad Waak, A new history of Afghanistan, University of Helsinki, Aleksanteri-instituutti, sivu 6&ndash;</ref>
>
27. joulukuuta 1979 Neuvostoliitto teki laskuvarjojoukkojen avulla palatsivallankumouksen ja miehitti samalla maan pääkaupungin Kabulin ja myöhemmin maan tärkeimmät kaupungit massiivisella sotilasoperaatiolla. Kommunistihallintoa vastaan nousivat [[mujahideen]] -muslimisissit, jotka saivat tukea muun muassa [[Pakistan]]ista, arabimaista ja [[Yhdysvallat|Yhdysvalloista]]. Neuvostoliittoa vastaan suunnattiin miehityksen vuoksi merkittäviä talouspakotteita ja [[Moskovan olympialaiset|Moskovan olympialaisiin]] 1980 kohdistui laaja boikotti. [[Kylmä sota]] saavutti 1980-luvun alussa uuden lakipisteensä. Afganistanin sota kesti vuoteen 1989, jolloin Neuvostoliitto vetäytyi pahoin raunioituneesta maasta. Ihmisiä oli kuollut 1,3 miljoonaa ja noin kuusi miljoonaa eli pakolaisina.<ref>McCauley, s.56</ref> Sota aiheutti suhteellisesti ottaen maailman laajimman muuttoliikkeen sitten toisen maailmansodan.<ref> Arvo Santonen (toim.) Kansainvälinen. TyöväenliikeAasiassa, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa.Weilin+Göös, Amer-yhtymä Oy Weilin+Göösin kirjapaino Espoossa 1989, s. 86. </ref> Neuvostojoukkojen vetäydyttyä taistelut jatkuivat sisällissotana.
27. joulukuuta 1979 Neuvostoliitto teki laskuvarjojoukkojen avulla palatsivallankumouksen ja miehitti samalla maan pääkaupungin Kabulin ja myöhemmin maan tärkeimmät kaupungit massiivisella sotilasoperaatiolla. Kommunistihallintoa vastaan nousivat [[mujahideen]] -muslimisissit, jotka saivat tukea muun muassa [[Pakistan]]ista, arabimaista ja [[Yhdysvallat|Yhdysvalloista]]. Neuvostoliittoa vastaan suunnattiin miehityksen vuoksi merkittäviä talouspakotteita ja [[Moskovan olympialaiset|Moskovan olympialaisiin]] 1980 kohdistui laaja boikotti. [[Kylmä sota]] saavutti 1980-luvun alussa uuden lakipisteensä. Afganistanin sota kesti vuoteen 1989, jolloin Neuvostoliitto vetäytyi pahoin raunioituneesta maasta. Ihmisiä oli kuollut 1,3 miljoonaa ja noin kuusi miljoonaa eli pakolaisina.<ref>McCauley, s.56</ref> Sota aiheutti suhteellisesti ottaen maailman laajimman muuttoliikkeen sitten toisen maailmansodan.<ref> Arvo Santonen (toim.) Kansainvälinen. TyöväenliikeAasiassa, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa.Weilin+Göös, Amer-yhtymä Oy Weilin+Göösin kirjapaino Espoossa 1989, s. 86. </ref> Neuvostojoukkojen vetäydyttyä taistelut jatkuivat sisällissotana.



Versio 3. kesäkuuta 2011 kello 09.41

Tämä artikkeli käsittelee Afganistanin sotaa vuosina 1979–1989. Tällä hetkellä käynnissä olevasta konfliktista kertoo Afganistanin sota (2001–). Muista sodista on luettelo nimellä Afganistanin sotahistoria.
Afganistanin sota
Neuvostojoukkojen kuorma-autojen jäännöksiä Kandaharissa vuonna 2002.
Neuvostojoukkojen kuorma-autojen jäännöksiä Kandaharissa vuonna 2002.
Päivämäärä:

Heinäkuu 1975 – 15. huhtikuuta 1992 (mujahideen-joukot valtasivat Kabulin)
(Neuvostoliiton interventio 27. joulukuuta 1979 – 15. helmikuuta 1989)

Paikka:

Afganistan

Lopputulos:

Neuvostoliiton vetäytyminen, sota jatkuu

Osapuolet

Afganistanilaiset mujahideen-sissit
Ulkomaalaisten mujahideen tukijat:

Neuvostoliitto Neuvostoliitto
Afganistanin demokraattinen tasavalta

Komentajat

Abdul Haq
Jalaluddin Haqqani
Gulbuddin Hekmatyar
Ismail Khan
Ahmad Shah Massoud

Neuvostoliitto Sergei Sokolov
NeuvostoliittoValentin Varennikov
NeuvostoliittoBoris Gromov
Babrak Karmal
Mohammad Najibullah
Abdul Rasid Dostum

Vahvuudet

yli 2 miljoonaa Muhajideen-taistelijaa

40 000 Afganistanin tasavallan sotilasta ja 115 000 neuvostosotilasta

Tappiot

Kuolleita 1,3 miljoonaa, pääasiassa siviilejä. Lisäksi noin 6 miljoonaa ihmistä joutui pakolaisiksi.[1]

Afganistan:
18 000 kaatunutta

Neuvostoliitto:
14 453 kaatunutta
53 753 haavoittunutta

Afganistanin sota alkoi Mohammed Daud Khanin syrjäytettyä maan viimeisen kuninkaan 1973 tehtyä maasta tasavallan. Uutta hallintoa tukivat armeija ja suurten kaupunkien väestö. Heinäkuussa 1975 "muslimiveljet" julistivat kaatavansa tasavallan ja perustavansa islamilaisen valtion. Vuoden 1977 lopulla maan tilanne kiristyi, kun hallitus oli tehnyt maasta yksipuoluevaltion ja kävi vasemmistolaisia ryhmiä vastaan. 27. huhtikuuta 1978 kommunistinen PDPA aloitti vallankaappauksen Kabulissa armeijan tuella ja Daud syöstiin vallasta ja maa julistettiin demokraattiseksi tasavallaksi. Islamistiryhmät saivat nyt tukea Pakistanista ja jatkoivat taistelua PDPA:ta ja sitä tukenutta Neuvostoliittoa vastaan pyhän sodan nimissä.[2] 27. joulukuuta 1979 Neuvostoliitto teki laskuvarjojoukkojen avulla palatsivallankumouksen ja miehitti samalla maan pääkaupungin Kabulin ja myöhemmin maan tärkeimmät kaupungit massiivisella sotilasoperaatiolla. Kommunistihallintoa vastaan nousivat mujahideen -muslimisissit, jotka saivat tukea muun muassa Pakistanista, arabimaista ja Yhdysvalloista. Neuvostoliittoa vastaan suunnattiin miehityksen vuoksi merkittäviä talouspakotteita ja Moskovan olympialaisiin 1980 kohdistui laaja boikotti. Kylmä sota saavutti 1980-luvun alussa uuden lakipisteensä. Afganistanin sota kesti vuoteen 1989, jolloin Neuvostoliitto vetäytyi pahoin raunioituneesta maasta. Ihmisiä oli kuollut 1,3 miljoonaa ja noin kuusi miljoonaa eli pakolaisina.[3] Sota aiheutti suhteellisesti ottaen maailman laajimman muuttoliikkeen sitten toisen maailmansodan.[4] Neuvostojoukkojen vetäydyttyä taistelut jatkuivat sisällissotana.

Taustaa: Kylmä sota ja Afganistanin sekasorto

Afganistanin sotaan johti pitkäaikainen kehitys, johon liittyivät Etykiin liitetyn Helsingin hengen haihtumisesta huonontuneet suurvaltasuhteet, varustelukierre ja Neuvostoliiton tarve osoittaa voimaansa. Yleisesti 1970-luvun loppua kohti Vietnamin sodassa tappion kärsinyt Yhdysvallat vaikutti sotilaallisesti heikolta ja Neuvostoliitto vastaavasti vahvemmalta supervallalta.[5]

Afganistania pidettiin Neuvostoliittoon päin kallellaan olevana sitoutumattomana maana. Länsimaissa sen oletettiin kuitenkin olevan suurvaltojen varsinaisten hegemoniatavoitteiden ulkopuolella. Maata pidettiin yleisesti varsin vaikeasti kontrolloitavana köyhyydestä, sosiaalisesta pirstaleisuudesta ja vuoristoisuudesta johtuen. Se oli silti vahvasti Neuvostoliiton luotottama ja taloussuhteet pohjoiseen suurvaltanaapuriin olivat olleet maalle elintärkeät koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan. [6][7]

Afganistanin tapahtumat alkoivat vyöryä eteenpäin vuonna 1973, kun entinen pääministeri, kuningas Mohammad Zahir Shahin serkku, prinssi Mohammed Daoud Khan, kaappasi maassa vallan ja julisti sen tasavallaksi. Perustuslailliset vapaudet kiellettiin. Daoud Khanin tukena kaappauksessa oli maan kommunistisen puolueen (HDKA) Parcham-siipi ja uuden hallituksen ministereinä oli alkuun kuusi Parchamin tukijaa.[8] Vuonna 1975 kommunistit erotettiin hallituksesta ja samana vuonna Neuvostoliitossa vieraillut Mohammed Daoud Khan riitautui Leonid Brežnevin kanssa. Afganistanin hallitus solmi tämän jälkeen kauppasuhteita Iranin ja Intian kanssa.[9]

Kommunistit kaappasivat vallan armeijan tuella syrjäyttäen presidentti Mohammed Daoud Khanin 27. huhtikuuta 1978. Maahan tuli noin 1 000 neuvostoliittolaista neuvonantajaa. Joulukuussa 1978 maata hallitseva Afganistanin Kansan Demokraattinen Puolue kytki maan Neuvostoliiton rakentamaan liittojärjestelmään solmimalla oman 20 vuoden mittaisen YYA-sopimuksensa Neuvostoliiton kanssa. Kommunistien valta ei ollut kuitenkaan maassa varmistettu. Heidän radikaalit, monia paikallisia perinteitä rikkovat marxilaiset reforminsa kohtasivat alusta alkaen kovaa vastustusta ja mujahideen -sissit nousivat kapinaan hallitusta vastaan. Myös armeijan yksiköitä liittyi kapinallisiin. Lisäksi kommunistit olivat sisäisesti jakautuneet kahteen ryhmittymään, jotka olivat Nur Muhammad Tarakin ja Hafizullah Aminin johtama Khalq (suom. Kansa) sekä Babrak Karmalin johtama Parcham (suom. Lippu).[10][11] Tilanteen monimutkaisuutta kuvastaa se, varsinkin Pakistan ja Saudi-Arabia olivat jo pitkin 1970-lukua kasvattaneet omaa vaikutusvaltaansa alueella tukemalla islamistisia ryhmiä, jotka olivat vastustaneet Neuvostoliittoa.[12]

Sekasortoiseen tilaan ajautuneen maan uudessa kommunistijohdossa käytiin valtataistelua. Kesällä 1978 Tarakin ja Aminin Khalq-suuntaus syrjäytti parchamilaiset maan johdosta. Parchamin johtohahmo Karmal joutui suurlähettilääksi Prahaan. Samana syksynä parchamilaisia alettiin vangita vallankaappausyrityksestä syytettynä ja Babrak Karmal haki turvapaikkaa Neuvostoliitosta.

Amin vahvisti asemiaan 1979 aikana valtataistelussa Tarakin kustannuksella nousten pääministeriksi. Syyskuussa 1979 Taraki ja Karmal tapasivat salaa Moskovassa sopien Aminin syrjäyttämisestä ja Karmalin paluusta. Amin kuitenkin ehti ensimmäisenä syrjäyttämään Neuvostoliiton tukeman Tarakin ja tämän kannattajat.[13] Tarakin kohtalo oli menettää henkensä Aminin toimeksiannosta, kun Aminin miehet tukehduttivat hänet tyynyllä. Seuraavaksi Amin teki itsestään maan presidentin. Vuoden 1979 aikana Aminin johdolla käyty taistelu mujahideen sissejä vastaan ei ollut erityisen menestyksekäs ja sotilaallista toimintaa yritettiin tehostaa. Aminin kommunistihallinto muuttui entistä enemmän väkivaltaan nojaavaksi.[14]

Neuvostoliiton hyökkäysreitit

Neuvostoliiton miehitys alkaa

Neuvostojohtoa huolestutti heikosti mennyt sota mujahideen-sissejä vastaan. Afganistanin hallitus pyysi Neuvostoliitolta jatkuvasti lisää rahallista ja aseellista tukea, mutta ei suostunut ohjattavaksi Moskovasta. Aminin kaappaus sai maiden välit erityisen kireäksi, Neuvostoliiton tuettua tappiolle jäänyttä ryhmää valtapuolueen sisällä. Aminin kommunismi oli nationalistissävytteistä, ja hänen radikaalin uudistuspoliitiikkansa nähtiin Neuvostoliitossa vaarantavan neuvostomielisen hallinnon jatkuvuuden, pyrkimyksenä oli vähentää riippuvuutta Neuvostoliitosta ja kehittää kommunismia Kiinaan turvaten.[15] Kremlissä Aminin epäiltiin jopa suunnittelevan liittoutumista USA:n kanssa.[16] Sekavassa tilanteessa Neuvostoliitto päätti varmistaa maan pysymisen omassa kontrollissaan ja se ryhtyi sotilaalliseen interventioon.

Neuvostoliiton taistelujoukkoja siirtyi ilmateitse Kabulin pohjoispuolelle Bagramin lentokentälle ja ne ottivat haltuunsa Salangin maantietunnelin ja Bagramin ja Kabulin lentokentät. 24. joulukuuta kolme divisioonaa valtasi Bagramin, Kabulin, Kandaharin ja Heratin lentokentät. Spetsnaz-kommandot valtasivat Kabulin viestiyhteydet. 27. joulukuuta Neuvostoliiton neuvonantajat järjestivät juhlaillalliset valtion johdolle — kaikki pidätettiin, samoin kävi armeijan johdolle. 700 KGB:n Alfa-sotilasta afgaaniunivormuissa hyökkäsi presidentin palatsiin Kabulissa, ja Hafizullah Amin perheineen murhattiin. Neuvostoliiton uutistoimisto Tass totesi propagandistiseen sävyyn: ”Hafizullah Aminin ja hänen apureittensa sekä amerikkalaisen imperialismin verinen klikki on syösty vallasta”.[17]

Kremlin päätöksellä nostettiin Neuvostoliitossa maanpaossa ollut Babrak Karmal Afganistanin johtoon. Hänestä tuli 28. joulukuuta 1979 presidentti, pääministeri ja kommunistipuolueen pääsihteeri.[18] Afganistanin nukkehallitsijan otettu nimi Babrak Karmal merkitsi ”työläisten ystävää”.[19] Samana päivänä useat Neuvostoliiton maavoimien motorisoidut divisioonat ylittivät Afganistanin rajan. Peruste suureen sotilaalliseen operaatioon saatiin vetoamalla läpinäkyvästi Afganistanin kanssa solmittuun YYA-sopimukseen ja Afganistanin hallituksen pyyntöön. Näin Brežnevin oppia sovellettiin Itä-Euroopan lisäksi myös Afganistanissa. Perinteiseen neuvostotyyliin suoritettiin myös avunpyynnön konkreettinen lavastus, tosin tällä kertaa jossain määrin kömpelösti. Babrak Karmalin nauhoitettu "Afganistanin hallituksen avunpyyntö" lähetettiin Neuvostoliiton alueella (Uzbekistanissa) sijainneen neuvostoarmeijan operaation johtokeskuksen radioaseman välityksellä.[20]

Neuvostosotilas Afganistanissa

Reaktiot miehitykseen

Neuvostoliiton sotatoimien herättämä yleinen pahennus tuli selvästi esiin asian YK-käsittelyssä. Afganistanin miehitystä käsiteltiin tammikuun alussa vuonna 1980 43 maan aloitteesta YK:n turvallisuusneuvostossa. Neuvostoliitto kaatoi odotetusti veto-oikeudellaan päätöslauselmaehdotuksen, jossa vaadittiin vieraiden joukkojen vetämistä maasta. Yleiskokouksen asiaa koskeva päätöslauselmaehdotus, jossa tosin Neuvostoliittoa ei mainittu suoraan nimeltä, oli merkittävä arvovaltatappio Moskovalle. YK:n yleiskokouksen käsittelemissä asioissa oli pitkän aikaa äänestetty käytännössä niin, että länsi oli usein jäänyt äänestyksissä tappiolle sosialististen ja kolmannen maailman maiden ollessa yhteisessä rintamassa. Nyt 14.1.1980 päätöslauselmaa kannatti 104 maata, 18 äänesti vastaan ja 18 pidättäytyi äänestyksestä.[21] Pidättäytyneiden maiden joukossa olivat muun muassa Varsovan liittoon kuulunut, mutta omia polkujaan kulkeva stalinistinen Romania ja suurvaltojen ristiriitojen ulkopuolella pysyttäytynyt puolueeton Suomi.

Yhdysvaltain presidentti Jimmy Carter ei tyytynyt Neuvostoliiton tuomitsemiseen YK:ssa vaan ryhtyi laajoihin rankaisutoimiin. Diplomatian saralla toimenpiteisiin kuului Moskovan suurlähettilään kutsuminen kotiin. Neuvostoliittoa vastaan suunnattiin myös laajat taloudelliset pakotteet, jotka koskivat muun muassa viljan vientiä ja korkeaa teknologiaa. Moskovan kesän 1980 olympialaisia vastaan ryhdyttiin hankkimaan laajaa boikottirintamaa. Lisäksi strategisten aseiden rajoittamiseen tähdännyt SALT II –sopimus jäi ratifioimatta Yhdysvaltain senaatissa. Pidemmällä aikavälillä Yhdysvallat heräsi vastaamaan entistä tiukemmin Neuvostoliiton asevarusteluun. Tämä asevarustelukierre imi jo muutenkin taloudellisesti pysähtyneen Neuvostoliiton voimavaroja siinä määrin, että se joudutti maan myöhempää hajoamisprosessia.[22]

Eurooppalaisesta näkökulmasta katsoen voitiin viimeistään nyt todeta asioiden vakava tila: Varsinkin oikeisto- ja konservatiivipuolueiden taholla tiedettiin, että kylmä sota oli jäädyttänyt ilmapiirin ja liennytys oli päättynyt. Margaret Thatcherin johtama Ison-Britannian konservatiivipuolue oli etulinjassa puuhaamassa pakotteita Neuvostoliitolle.[23] Länsi-Saksan Kristillis-Sosiaalisen Unionin (CSU) puheenjohtaja Franz-Josef Strauss sai uutta puhtia suomettumispuheilleen peläten koko Euroopan kattavaa Neuvostoliiton kauko-ohjausta ja totesi: ”Euroopasta oli tulossa jonain päivänä suuri Suomi.”[24]

Afgaanit palaavat tuhottuun kylään 1986.
Mujahideen–sissi esittelee maanpinnalta käsin ammuttavaa SA-7-ohjusta.

Miehitysaika ja terrorisota

Ajan mittaan kävi ilmi, että Afganistanista muodostui Neuvostoliitolle sotilaallinen ongelmapesäke. Miehittäjään vihamielisesti suhtautuvat islamilaisista maista, Kiinasta ja lännestä tukea saavat eri ryhmittymät aiheuttivat sille jatkuvasti tappioita käyttäen hyväksi sissisotaan sopivaa vuoristoista maastoa.[25] Neuvostoliiton joukoilla oli lähinnä hallussaan suurimmat kaupungit ja niille vievät tiet. Maateitse suoritettu huoltotoiminta Neuvostoliitosta oli sekin vaikeuksissa ennen kaikkea yöaikaan eikä kontrollointi onnistunut ilman suuria voimanponnistuksia.

Neuvostoliitolle ei tuonut menestystä sissialueella edes sen käyttämät äärimmäisen kovat terrorisodan menetelmät.[26] Sen ilmavoimat käyttivät afgaanikylien pommituksissa isoja fosforilla ja magnesiumilla täytettyjä palopommeja, jotka saivat kohteessa aikaan paikallisen tulimyrskyn. Ilmatorjunnan välttämiseksi aloitettiin vuodesta 1983 alkaen ”mattopommitukset” korkealta. Esimerkiksi huhtikuussa 1984 pommitettiin Panshirin laakson kyliä kolmellakymmenellä koneella päivittäin. Terroripommituksien tarkoitus oli tuhota vastarintaliikettä tukevan siviiliväestön elinmahdollisuudet.[27] Tämä maaseudun tyhjennys onnistuikin, sillä 2,8 miljoonaa afganistanilaista pakeni Pakistaniin ja 1,5 miljoonaa Iraniin.

Afganistanin sota heikensi myös merkittävästi Neuvostoliiton ja mujahideen –sissejä tukevan Pakistanin välejä. Pakistanin ilmavoimien F-16-hävittäjät ampuivat vuosina 1986 - 88 alas ainakin 8 vastustajan konetta, kun Venäjän koneet loukkasivat Pakistanin ilmatilaa sissejä jahdatessaan.[28] Monien arabimaiden taloudellisen ja sotilaallisen avun lisäksi Afganistaniin virtasi tuhansia muista islamilaisista maista tulleita vapaaehtoisia, muun muassa Osama bin Laden ja muita myöhempiä Al-qaidan jäseniä. Yhdysvaltain tuki oli koko ajan merkittävää ja se lahjoitti muun muassa vuonna 1986 noin 600 Stinger-lähi-ilmatorjuntaohjusta mujahideen–sisseille.

Neuvostoliittolaisia panssarivaunuja

Sissiryhmät

Neuvostojoukkoja ja hallitusta vastustavat sissit jakautuivat lukuisiin eri ryhmittymiin. Tärkeimmiksi muodostuivat Pakistanin Peshawarissa päämajaansa pitäneet seitsemän puoluetta jotka nauttivat Pakistanin, Saudi-Arabian ja Yhdysvaltain huomattavasta tuesta (Operaatio Sykloni). Erityisesti Pakistanin tiedustelupalvelu ISI näytteli keskeistä roolia tuen kanavoimisessa ja suosi islamistisia ryhmiä. Peshawarin puoleista radikaaleihin luettiin yleensä Gulbuddin Hekmatyarin johtama Hizb-i-Islami (Islamilainen puolue), tästä eronnut samanniminen Yunus Khalisin johtama ryhmä, Abdul Rasul Sayyafin johtama Ittihad-i-Islami sekä Burhanuddin Rabbanin johtama Jamiat-i-Islami. Traditionalistista siipeä puolestaan edustivat Mohammad Nabi Mohamadin Harakat-i-Inqilab-i-Islami (Islamilaisen vallankumouksen liike), Sibghatullah Mojadeddin Jabha-i-Najat-i-Milli (Kansallinen vapautusrintama) sekä Ahmed Gailanin Mahaz-i-Milli-Islami (Kansallinen islamilainen rintama).

Iran puolestaan tuki sodassa useita Afganistanin shiiamuslimien muodostamia sissijärjestöjä. Varsinkin Kunarin ja Nuristanin alueilla vaikuttaneet wahhabiitti-sissiryhmät puolestaan saivat tukea Saudi-Arabiasta.

Näiden ryhmien lisäksi varsinkin alkuvaiheessa sissisotaan osallistuivat myös eräät vasemmistolaiset (erityisesti maolais-vaikutteiset) ja nationalistiset ryhmät.

Neuvostoliiton sodan loppu

Kun Mihail Gorbatšov siirtyi Neuvostoliiton johtoon, alettiin sotaan etsiä ratkaisua. Vuonna 1987 solmittiin ensimmäinen väliaikainen aselepo, jossa Neuvostoliiton tuen menettänyt Karmal syrjäytettiin vallasta. Uudeksi presidentiksi tuli Mohammed Najibullah. Vuonna 1988 YK:n avulla solmittiin Afganistanin ja sissien suurimman tukijan Pakistanin välinen sopimus sekä sopimus Neuvostoliiton joukkojen vetämisestä maasta. Vetäytyessään pois Afganistanista Neuvostoliiton joukot halusivat vaikuttaa vastustajaansa suorittamalla häirintäluontoisia kostoiskuja ballistisilla Scud-ohjuksilla. Kaksi ohjusta osui Asadabadin kaupungin torille, jolloin 300 ihmistä kuoli ja 500 haavoittui.[29] Helmikuussa 1989 viimeinen neuvostosotilas poistui Afganistanista.[26]

Afganistanin sota jatkui Neuvostoliiton vetäytymisen jälkeen sisällissotana. Najibullahin johtama kommunistihallinto menetti vähitellen otteensa tukialueistaan ja mujahideen -sissit valtasivat Kabulin vuonna 1992. Najibullah pelastautui tällöin YK:n suojaamaan kotiarestiin.[26] Maassa on tämän jälkeen ollut vain lyhyitä rauhallisempia kausia ja maa on käytännössä sotatilassa tälläkin hetkellä.

Tiedosto:Evstafiev-afghan-apc-passes-russian.jpg
Neuvostojoukot vetäytyvät Afganistanista 1988.

Tapaus Brzezinski

Yhdysvaltojen presidentti Jimmy Carterin turvallisuuspoliittisena neuvonantajana toiminut Zbigniew Brzezinski on pyrkinyt saamaan Neuvostoliiton hajoamisesta kunniaa myös Jimmy Carterin hallinnolle. Yleensä kylmän sodan voittaminen liitetään lähinnä Ronald Reaganin kauteen ja Carterin aikana Yhdysvaltain on katsottu olleen sotilaallisesti jossain määrin alakynnessä Neuvostoliittoon nähden. Brzezinski paljasti ranskalaiselle sanomalehdelle Nouvel Observateur tammikuussa 1998, että Kiinan, Pakistanin ja Saudi-Arabian ohella myös Yhdysvallat oli alkanut avustaa mujahideeneja jo ennen kuin Neuvostoliitto tunkeutui Afganistaniin. Brzezinskin mukaan tarkoituksena oli virittää Neuvostoliitolle "afgaaniloukku", samaan tapaan kuin Yhdysvallat oli jäänyt aikanaan resursseja haaskaavaan konfliktiin Vietnamissa. Brzezinski: ”Me emme varsinaisesti painostaneet heitä sinne, mutta lisäsimme sen todennäköisyyttä”.

Tiedosto:Afghanistan Veterans.jpg
Afganistanin sodan neuvostojoukkojen muistomerkki Kiovassa (2005)

Katso myös

Lähteet

  1. McCauley, Martin, Afganistan and Central Asia. A Modern History. Pearson Education Limited 2002, Bookcraft Midsomer Norton, s.56
  2. Ghulam Ahmad Waak, A new history of Afghanistan, University of Helsinki, Aleksanteri-instituutti, sivu 6–
  3. McCauley, s.56
  4. Arvo Santonen (toim.) Kansainvälinen. TyöväenliikeAasiassa, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa.Weilin+Göös, Amer-yhtymä Oy Weilin+Göösin kirjapaino Espoossa 1989, s. 86.
  5. Seppo Zetterberg (toim. suomalainen laitos) Muutosten vuosisata 8. Alkuteos Power, Wealth & Powerty, The Family, Science, The Arts, Passing Parade. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva, s. 26-27.
  6. Griffiths John C., Afghanistan. Key to a Continent. Westwiew Press, Inc., Boulder, Colorado 80301 1981, 142-155
  7. Isby David, Russia´s War in Afghanistan. Osprey Publishing Ltd, London 1987, 4-6.
  8. Rasanayagam, Angelo, Afghanistan. A Modern History. I.B.Tauris, London, New York, 2003, s. 61
  9. Kommunismin musta kirja,Kommunismi Afganistanissa,787,Courtois,Werth,Panné,Paczkowski,Bartosek,Margolin,WSOY,Juva 2002
  10. Griffits 185.
  11. Isby 4-6.
  12. countrystudies.us Pakistan's Support of Afghan Islamists, 1975-79 (englanniksi)
  13. Rasanyagam, Angelo: Afghanistan - a modern history. s. 80-81. I.B. TAuris, New York 2003
  14. Isby, 6.
  15. Griffits, 187.
  16. Rasanayagam, 81-84
  17. Suomen Sosialidemokraatti. 29.12.1979, s.25.
  18. Isby, 5-6.
  19. Zetterberg, 26-27.
  20. Nordberg Erkki, Kriisi. Pienet valtiot kansainvälisissä ja ulkopoliittisissa kriiseissä, Kustannus oy Suomen mies Helsinki, Painokaari Oy 1990, s.85-86.
  21. Key Resolutions of the United Nations General Assembly. Cambridge University Press, Cambridge 1997. Edited by Dietrich Rauching – Katja Wiesbrock – Martin Lailach. (KRUNGA) ES-6/2 The situation in Afghanistan and its Implications for International Peace and Security.
  22. Reynolds David, One World Divisible. A Global History Since 1945. Penguin Books Ltd., London 2000, s. 362-368.
  23. Lennon Eeva, Iso-Britannia haukkarintamassa, Suomen Sosialidemokraatti 5.1.19801.
  24. Suomen Sosialidemokraatti 24.1.1980, 22. Lehden käännöksessä oli tarkkaanottaen käytetty erheellisesti sanaa Suur-Suomi.
  25. Isby, s. 6.
  26. a b c Zetterberg, s. 39.
  27. Lappi, Ahti, Ilmatorjunta kylmässä sodassa. Ilmatorjuntasäätiö, 2003. Jyväskylä, Gummerrus, 387.
  28. Lappi, s. 388.
  29. Lappi, s. 396.

Malline:Link FA Malline:Link FA