Kiinan kansantasavallan historia

Kiinan kansantasavalta perustettiin 1. lokakuuta 1949 Mao Zedongin (Mao Tse-tung) julistaessa sen syntyneeksi Pekingin Taivaallisen rauhan aukiolla. Mao jatkoi Kommunistisen puolueen puheenjohtajana ja siten maan johtajana. Neuvostoliitto tunnusti kansantasavallan lähes välittömästi, Itä- ja suurin osa Länsi-Euroopankin maista tunnusti sen 1950, USA vasta 1971.

Historia ennen kansantasavallan perustamista, mukaan lukien perustamiseen suoraan johtavat tapahtumat, ovat sivulla Kiinan tasavallan historia ja Kiinan sisällissota.

Kansantasavallan alkuvuodet

1. lokakuuta 1949 Kiinan pohjoisosat olivat kommunistien hallussa. Guomindang-puolueen (myöhemmin GMD) johto palvelijoineen (lähes kaksi miljoonaa ihmistä) pakeni tasavallanaikaisesta pääkaupungista Nanjingista Taiwanin saarelle. Koska kommunisteilla ei ollut laivastoa, heitä ei seurattu. Aseistariisunta aloitettiin jo vuonna 1949, mutta vielä vuonna 1950 murhattiin tuhansia kaadereita. Taiwan pommitti Kantonia (Guangzhou) ja rannikkoalueita suhteellisen säännöllisesti aina 1960-luvulle saakka.

14. helmikuuta 1950 Kiina solmi YYA-sopimuksen Neuvostoliiton kanssa Japania vastaan. Sopimuksessa määrättiin yhteishallinto Xinjiangin ja Sisä-Mongolian kaivoksille. Lisäksi Kiina myönsi Neuvostoliitolle kaikki Guomindang-puolueen NL:lle lupaamat oikeudet ja tunnusti ulko-Mongolian itsenäisyyden.

1950 syttyi Korean sota, johon Kiina joutui osalliseksi Yhdysvaltain joukkojen valmisteltua hyökkäystä samalla myös Kiinaan. Kiinasta lähti sotaan 1,2 miljoonaa vapaaehtoista sotilasta hyvin puutteellisella aseistuksella, sillä maa oli yhä toipumassa pitkästä sisällissodasta. Sotatoimiin meni 38 % Kiinan budjetista kunnes ne päättyivät aseleposopimukseen 1953. (Tarkemmat tiedot sodasta Korean sota -sivulla.) USA julisti Kiinan sodan aikana taloussaartoon, mistä tämä selvisi Neuvostoliiton avulla.

1951 aiemmin sotalordien hallitsema Tiibet liitettiin kiinteämmin Kiinaan. Tiibet oli ollut osa Kiinaa Qing-dynastian aikana, ja liitoksen katsottiin olevan tarpeen kansallisen yhtenäisyyden vuoksi. Tiibetiläiset ovat olleet laajalti eri mieltä.

Kommunistien valta vakautti olotilan Kiinassa, joka oli ollut lähes jatkuvassa sotatilassa vuodesta 1916 lähtien. Talous vakautui uuden valuutan, renminbin (RMB) myötä, ja tuotannossa ylitettiin sotaa edeltävä taso jo 1952. Miljoonille työttömille järjestettiin työtä, ja koulut avattiin uudelleen; peruskoulutusta tarjottiin nyt kaikille, myös köyhille. Uusi avioliittolaki 1950 salli avioeron, kielsi lapsiavioliiton ja moniavioisuuden.

Maauudistus valmistui 1952 poistamalla vuokrat ja tutkimalla ketkä olivat riistettyjä. Alle puolet maasta jaettiin. Teollisuudessa aloitettiin Neuvostoliiton mallin mukainen suunnitelmatalous. Yksityisomistus sallittiin tietyin ehdoin, suuryritykset ja ulkomaiset yritykset otettiin valtion haltuun.

Kiinan ja Neuvostoliiton välit lämpenivät 1952 Zhou Enlain vierailtua Moskovassa ja Neuvostoliiton palautettua Lüshunin (Port Arthur) ja Dalianin rautatiet Kiinalle. Itse kaupungit palautettiin Stalinin kuoleman jälkeen 1953. Nikita Hruštšhevin kaudella Kiinan ja Neuvostoliiton suhteissa tapahtui välirikko, kun Neuvostoliitossa poistettiin stalinistit vallasta ja arvosteltiin Stalinia 1956. Kiinasta malli oli liian oikeistolainen eikä vastannut marxilais-leninistisiä oppeja. Kiinalaisten mielestä Stalin oli ollut 70 % oikeassa ja hänen arvostelunsa meni liian pitkälle. Kiina vastusti myös Neuvostoliiton puuttumista Puolan ja Unkarin tapahtumiin. Hruštševin ajan Neuvostoliitto sai Kiinassa nimikkeen "revisionistinen luopioklikki". Hrustšev myös lähestyi Yhdysvaltoja jättäen Kiinan vähemmälle huomiolle.

1953 väestönlaskussa kiinalaisia oli 582 miljoonaa eli sata miljoonaa enemmän kuin oli uskottu.

1954 säädettiin uusi perustuslaki, jolla muutettiin Kiinan hallintojärjestelmää. Lain piti olla väliaikainen (siirtymäkaudeksi todelliseen sosialismiin), mutta se oli voimassa vuoteen 1975 saakka. Perustuslaissa määriteltiin uusi edustuselin, kansankongressi, johon edustajat valittiin välillisillä vaaleilla. Kylien edustajat valittiin suoralla vaalilla, ja nämä valitsivat kuntien edustajat, jotka valitsivat maakunnalliset edustajat, jotka puolestaan valitsivat kansankongressin jäsenet. Puolueen tehtävä oli osoittaa tavoitteet ja ohjata päätöksentekoa (verrattavissa hallitusohjelmaan), mutta varsinainen valta esimerkiksi lainsäädännössä kuului periaatteessa hallinnolle eikä puolueelle. Erilaisten projektien (esim. Suuri harppaus) aikana puolueen asema oli kuitenkin korkeampi.

Satojen kukkien kampanja 1956–1957 ja Oikeiston vastainen kampanja 1957–1958 koskivat kulttuuri- ja tiede-elämää. Mao halusi kaikkien mielipiteiden tulevan esille, jotta niitä voitaisiin kritisoida, ja toivoi riippumatonta lehdistöä. Aluksi kritiikki oli pidättyväistä, mutta levisi sitten liiankin laajaksi ja kovin aktiivisesti kritisoineet leimattiin oikeistolaisiksi ja määrättiin viroistaan maatöihin. Heidän maineensa palautettiin vasta 1978.

Suuri harppaus (1958–1960)

Tammikuussa 1958 käynnistettiin Suuri harppaus. Neuvostoliiton talousmalli hylättiin, sillä sen toimivuus oli kyseenalaista, koska Kiinassa ei ollut edellytyksiä raskaalle teollisuudelle. Valta oli keskittynyt, mutta johto ei ollut yksimielinen siitä, mihin sitä tuli hajauttaa. Suurelta harppaukselta toivottiin nopeaa työllistymistä ja vaurautta — ideologian puolelta toisaalta johtajien ja massojen, toisaalta maalaisten ja kaupunkilaisten erojen vähentämistä.

Paikalliskaadereita opetettiin osallistumaan päätöksentekoon. Päätöksenteossa piti olla myös joustavuutta ja liikuntavaraa, eli hitaamman etenemisen piti olla mahdollista — käytännössä tätä ei kuitenkaan toteutettu. Aloitettiin kastelukampanja, paikallisteollisuuden kehittämiskampanja ja omavaraisuuden lisäämiskampanja.

Kollektiivitiloja suuremmiksi yksiköiksi perustettiin kansankommuuneita. Näistä tuli valtionhallinnon alin hierarkia. Niiden johtajat olivat valtion palkollisia, ja valtio sai täten ensimmäistä kertaa Kiinan historiassa suoran kontrollikanavan kyliin. Kuhunkin kommuuniin kuului 25 000–100 000 henkeä; aiemmat 670 000 kollektiivitilaa korvasi 26 000 kansankommuunia. Kommuuneista pyrittiin tekemään toimivia kokonaisuuksia ottamalla mukaan erilaisia väestönosia. Uudistus koski myös vähemmistökansoja. 1959 Tiibetissä tapahtui kansannousu, joka murskattiin, ja Dalai lama joutui pakenemaan Kiinasta Intiaan. Myös kaupunkielämä jaettiin kommuuneihin, ja esimerkiksi tehtaat pitivät huolen omistaan.

Teollisuuskehityksessä saavutettiin aluksi menestystä. Johtamaan tottumattomat ja realiteetteja tuntemattomat paikallisjohtajat raportoivat liioiteltujakin lukuja, minkä vuoksi tavoitteita nostettiin ja alempia tasoja vaadittiin saavuttamaan nämä tavoitteet. Tuotanto nousi, mutta laatu laski. Teräs oli avainasemassa, ja paikallista teräksentuotantoa rohkaistiin. 50 miljoonaa ihmistä siirtyi teräksentuotantoon miljoonissa yksiköissä, ja tuloksesta neljäsosa oli alalaatuista. Kiinasta piti löytää myös öljyä, ja lopulta Daqingista löytyikin.

1958 tuli ennätyssato, mikä saatiin vain osin talteen ihmisten ollessa teollisuustehtävissä. Liioiteltujen tuotantolukujen vuoksi viljaverotuskin koveni entisestään. Paikoitellen luovutettiinkin liian suuri osa sadosta veroina, mikä yhdessä vuoden 1959 kuivuuden kolmasosassa Kiinaa ja tulvien kuudesosassa aiheutti nälänhätää. 1960 tuotanto laski 75 % vuoden 1958 luvuista, teräksentuotanto puolittui ja bruttokansantuote laski 20 %. Marraskuussa 1958 Mao teki omat päätelmänsä ja erosi presidentinvirasta Liu Shaoqin hyväksi. Hän jatkoi kuitenkin puolueen puheenjohtajana.

1957 Kiinan puolustusministeri Peng Dehuai vieraili Moskovassa, missä häntä yritettiin suostutella syrjäyttämään Mao. Peng kieltäytyi, mutta hänet erotettiin puolustusministerin tehtävistä Lin Biaon hyväksi epäiltyjen Hrustšev-suhteiden vuoksi. 1959 Neuvostoliitto veti asiantuntijansa pois Kiinasta. Neuvostoliitto oli luvannut Kiinalle ydinasemallin, mutta allekirjoittikin ydinsulkusopimuksen USA:n kanssa 1962. Neuvostoliitto vaati myös käyttöoikeutta Kiinan satamiin. Kiina näki tärkeäksi seistä omilla jaloillaan ja vaati rajalinjojen tarkistamista Neuvostoliiton kanssa ja kehitti ydinaseen itsenäisesti 1964. Neuvostoliitto näki Kiinan ydinaseen uhkana ja valmisteli ydinhyökkäystä sen tuhotakseen, mutta USA vastusti suunnitelmaa, minkä vuoksi sitä ei toteutettu.

Suuri harppaus lopetettiin 1960, ja vallitsevaksi nousi Liu Shaoqin ja Deng Xiaopingin linja. Markkinat palautettiin 1950-luvun alkupuolen mallisiksi, ja tekemistä, osaamista, tieteellistä ja taiteellista tuotantoa rohkaistiin. Mustavalkoisuutta yritettiin välttää. Kommuuneista tehtiin hallintoyksikköjä, ja niiden valtaa vähennettiin. Tehtaille annettiin vastuuta ja tuloskannustimia. Aloitettiin myös asumislupapolitiikka, ja moni kaupunkilainen lähetettiin — kenties esi-isiensä kylään — maaseudulle, jotta kaupunkien kasvua hillittäisiin. Alkoi vähemmän ideologinen kausi, ja talous saatiin vakautettua vuoteen 1964 mennessä; tuotanto kasvoi. Monet Suuren harppauksen järjestelmät, kuten kasteluprojekti, suurten itsenäisten yksikköjen malli ja hajautettu vallankäyttö säilyivät.

Kulttuurivallankumous (n. 1965–1970)

Kulttuuri kukoisti 1960-luvun alkupuolella. Mao halusi kulttuurista ajankohtaisempaa ja toivoi sen heijastelevan työläisten elämää. Johtajia, myös Maoa, kritisoitiin epäsuorin viittauksin taiteessa. Mao alkoi myös nähdä ongelmia Liu Shaoqin ja Deng Xiaopingin mallissa, sillä se ei tuntunut johtavan tasa-arvoisempaan yhteiskuntaan eikä ollut ideaali pitkän tähtäimen kommunismissa, vaikka ratkaisikin käytännön ongelmia. Johto alkoi täten jakautua kahteen piiriin.

Lin Biao toimi Kansan vapautusarmeijan johtajana ja oli Maon uskollinen tukija. Aloitettiin Oppikaa Kansan vapautusarmeijalta -liike, jossa esikuvaksi muille nostettiin Lei Feng.

1965 Mao julkaisi 23 kohtaa, joissa kansaa kehotettiin arvostelemaan johtoa. Hän vaati myös julkaisuvapautta. Nk. Shanghain piiri, jonka johdossa toimi Kang Sheng, veti arvostelua. Lin Biao alkoi julistaa Mao-kulttia ja nosti kannattajiaan armeijan johtoon. Toukokuun 25. päivän liike kirjoitti seinälehden Pekingin yliopistoon, Mao julkaisi lehtisen. Chen Bodan johdolla tiedotusvälineet otettiin hallintaan ja kansaa kehotettiin "kummituksia ja hirviöitä" vastaan. Yliopistojen johtojen kritisointi sallittiin, ja opiskelijat — erityisesti nuoret — kritisoivatkin innokkaasti. Liu Shaoqi lähetti väkeä kampuksille kampanjaa johtamaan, mutta osa punakaarteista ei halunnut noudattaa Liun ohjeita. Punakaartien ja Liu Shaoqin työtiimien välillä esiintyi väkivaltaa. Mao arvosteli työtiimejä ylhäältä johdetuiksi, joten niistä hankkiuduttiin eroon. Myös kommunistinen nuorisoliitto hävitettiin passiivisena ja vanhoillisena.

1. elokuuta 1966 Mao julkaisi oman seinälehtensä, jossa julistettiin kapinoinnin olevan oikeutettua ja punakaartilaisia kehotettiin käymään vaikka keskuskomiteankin kimppuun. Mao halusi kuitenkin esittää, että vihollinen on pieni; enemmistö kaadereista oli hänestä vain pienen oikaisun tarpeessa. Liu Shaoqi ja Deng Xiaoping pysyivät politbyroossa — tosin heidän asemansa laski. Mao otti punakaartilaisia vastaan Tiananmen-aukiolla. Hän tapasi yhteensä noin 13 miljoonaa punakaartilaista näissä tilaisuuksissa. Yhteiskunnallinen mobilisaatio saavutettiin, ja massat toimivat ilman ohjeita. Heidän uskottiin löytävän oikeat kohteet. Puoluejohto yritti rajoittaa kritiikin kulttuuriin ja koulutukseen siinä kuitenkaan onnistumatta. Maoa lukuun ottamatta kaikkia johtajia kritisoitiin.

Johtoa vastaan käytiin myös "oikeudenkäyntejä". Näissä käsittelyissä osa syytetyistä kuoli. Mao korosti, että kritiikin tarkoituksena oli saada johto parantamaan tapansa. Lin Biao veti kritiikkiä kuitenkin pidemmälle, hän halusi poistaa länsimaisen ja perinteisen kiinalaisen kulttuurin. Punakaarteilla oli myös omia sanomalehtiä. Radikaalit kävivät myös ammattiyhdistysliikkeen kimppuun, ja se lopetettiin. Heinäkuussa 1966 perustettiin Shanghain kommuuni, jota radikaalit johtivat. Mao tuomitsi tämän, sillä se ei jättänyt sijaa puolueelle. 18 kuukautta myöhemmin tämä korvattiin Maon mallin mukaisesti vallankumouskomiteoilla. Kylvökaudella kuohunta maaseudulla laantui, mutta kaupungit olivat kaaoksessa. Liu Shaoqi ja Deng Xiaoping tekivät joulukuussa 1966 itsekritiikit, jotka Mao hyväksyi mutta punakaartilaiset eivät.

Eräät politbyroon jäsenet perustivat Helmikuun vastavirran, jonka tavoitteena oli kaaoksen lopettaminen. Armeijan rooli vakauttajana kasvoi, ja armeija osallistui myös hallintoon — se yritti jopa kaapata vallan Xinjiaossa. Vain osa armeijasta oli Lin Biaon johdossa.

Koulut avattiin, osin onnistuneesti, 1967 — opettamista kuitenkin pelättiin. Liu Shaoqin arvostelu yltyi Maon ollessa poissa Pekingistä keväällä 1967. Liun kotiin tehtiin kotietsintä, ja hänet pahoinpideltiin. Kulttuurivallankumous huipentui kesällä 1967 Wuhanissa aseelliseksi taisteluksi punakapinallisten ja paikallisen johdon välillä. Konservatiivit vangitsivat radikaalit, ja keskushallinto joutui valtaamaan Wuhanin. Oikeuslaitos ja ulkoministeriö joutuivat radikaalien haltuun, brittien oleskelu Hong Kongissa tuomittiin, Britannian suurlähetystö poltettiin, ja diplomaatteja pahoinpideltiin.

Äärivasemmistolainen kontrolli lehdissä lopetettiin, ja Mao kierteli ympäri maata rauhoittelemassa tilannetta. Huhtikuussa 1969 pidettiin puoluekongressi, jossa 70% jäsenistä oli uusia. Keskuskomiteasta 40 % oli sotilaita, punakaartilaisia ei ollut mukana. Monet puhdistetuista ministereistä palasivat töihinsä. Liu Shaoqi kuitenkin erotettiin viroistaan ja puolueesta, ja presidentin virka lakkautettiin toistaiseksi. Lin Biao määrättiin Maon seuraajaksi. Deng Xiaoping pysyi puolueen jäsenenä.

Kommunistista puoluetta jälleenrakennettiin 1968–1970. Kontrollin palauttamista vastustettiin paikoin jopa aseellisesti. Punakaartilaisia lähetettiin maaseututöihin, ja oppilaitokset avattiin uudelleen. Puolue pääsi takaisin entiseen vahvuuteensa vasta 1973.

1970-luku

Lin Biao esiintyi propagandakuvissa vahvistaakseen Maon henkilökulttia ja luodakseen omaansa. Muut, edes Mao, eivät pitäneet tästä. Lin Biaon kannattaja Chen Boda syrjäytettiin 1970, Mao ja Zhou Enlai järjestelivät Pekingin asevoimat uusiksi, etteivät ne olisi Lin Biaon käsissä. 1971 tapahtui pienehkö aseellinen kansannousu ja huhuttiin Lin Biaon suunnitelleen Maon murhaa ja vallankaappausta. Lin Biao pakeni lentokoneella kohti Neuvostoliittoa, mutta bensiini loppui Mongoliassa, kone putosi ja Lin kuoli. Erimielisyydet olivat poliittisia, Lin halusi Neuvostoliiton tekniikkaa ja tukea, Mao ja Zhou suhteita USA:han. Taloudessa Lin edusti äärivasemmistoa. Lin Biaon jälkeen tehtiin poliittinen suunnanmuutos kohti Deng Xiaopingin linjaa. Sotilaiden osuus hallinnossa väheni ja Hua Guofengistä (siviili) tehtiin puolustusministeri.

Kiinan diplomaattinen sulkeutuminen loppui 1970-luvun alussa. Kiinan kansantasavalta hyväksyttiin Taiwanin tilalle YK:n jäseneksi 1971. Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon vieraili Kiinassa 1972, suhteet normalisoitiin ja Yhdysvallat sitoutui yhden Kiinan politiikkaan. Vakuuteltiin rauhantahtoa Aasiassa ja maat perustivat toimistot toistensa pääkaupunkeihin.

USA:n syyt suhteiden avaamiseen:

• Sosialistisen leirin jakaantuminen nähtiin hyvänä asiana
• Haluttiin rajoittaa Japanin vaikutusta kasvavana talousihmeenä
• Haluttiin neutraloida Kiina suhteessa Vietnamin sotaan
• USA:n sisäpolitiikka oli muuttunut Vietnamin sodan vuoksi
• Kiina oli ydinasevalta, jonka kanssa oli syytä olla kohtuullisissa väleissä

Kiinan syyt:

• 1969 taisteltiin Ussur-joella ja Xinjiangissa Neuvostoliittoa vastaan, rajauhka
• Taiwan oli myös sotilaallinen uhka, USA:n suhteilla voitiin neutraloida toinen vihollinen, USA:n sotilaallinen läsnäolo Taiwanilla saatiin vähenemään
• Hrustšev oli jopa USA:ta vastenmielisempi Maolle
• Muidenkin maiden arveltiin seuraavan USA:n esimerkkiä
• Japanissa puhuttiin jälleenaseistautumisesta, USA piti saada tätä vastustamaan
• Kulttuurivallankumous oli ollut taloudelle katastrofaalinen, USA:lta haluttiin teknologiaa koska Neuvostoliitosta sitä ei saatu ja omat älyköt oli pantu viroilta

Ensimmäiset kymmenen vuotta kauppasuhteet olivat USA:n eduksi 2/1. Kiinaan tarvittiin perusteknologiaa ja viljaa. Viralliset diplomaattisuhteet avattiin vasta 1. tammikuuta 1979, silloin pääministerinä toimineen Deng Xiaopingin USA:n vierailun aikana. Kiinasta oli tulossa kiinnostava sijoituskohde.

Nixonin vierailu oli melkoinen yllätys Japanille. Japani halusi elvyttää suhteita sekä kulttuurin että kaupan vuoksi, niinpä pääministeri Tanaka menikin Kiinanvierailulle hyvin pian Nixonin jälkeen. Sota lopetettiin virallisesti, Tanaka pahoitteli Japanin hyökkäystä, mutta sotakorvauksia ei maksettu. Japani tunnusti Kansantasavallan Taiwanin kustannuksella, Kiina myönsi Japanille oikeuden käydä kauppaa myös Taiwanin kanssa. Hyöty suhteista oli molemminpuolista, niiden avulla vähennettiin sekä USA:n että Neuvostoliiton valtaa alueella. Monet länsimaat, mm. Länsi-Saksa ja Uusi-Seelanti seurasivat Japania ja avasivat suhteet Kiinaan. 1980 Taiwanin tunnusti enää 23 maata.

Sisäpolitiikassa valta oli 1970-luvun alussa Zhou Enlain käsissä. Äärivasemmistolla oli edelleen valtaa kulttuurin piirissä ja kulttuurinen vaino jatkui, mm. lähes kaikki oopperat oli kielletty. Parkinsonin taudista kärsivä Mao vaihteli linjalta toiselle. Talouselämässä Zhou Enlai oli käytännöllinen ja kaadereita rehabilitoitiin.

Lin Biaon kannattajille nimitettiin seuraajat 10. puoluekongressissa 1973. Puolueen varapuheenjohtajaksi ja siten Maon seuraajaksi nimitettiin Wang Hongwen. Wangin mielestä kulttuurivallankumous oli toistuva prosessi. Deng Xiaoping nousi Maon tuella varapääministeriksi 1976.

1975 määriteltiin neljä modernisaatiota, joiden avulla Kiinan piti nousta vuosisadan loppuun mennessä maailman johtavien valtioiden joukkoon. Nämä olivat maatalouden, teollisuuden, kansallisen puolustuksen ja tieteen ja teknologian modernisaatiot. Maon mielestä maatalous oli ensisijainen. Säädettiin uusi perustuslaki, joka oli vasemmistolainen. Se mainitsi jälleen proletariaatin diktatuurin, säilytti kansankommuunit sekä yksityispalstat ja kansalaisille määriteltiin oikeus kirjoittaa seinälehtisiä, kokoontua ja lakkoilla. Nämä oikeudet poistettiin myöhemmin.

Deng johti talouspolitiikkaa ja talous kasvoi. Kulutustavaroista oli kuitenkin puutetta, peruselintarvikkeita säännösteltiin ja riisiä tuotiin maahan. Deng pyrki korjaamaan tätä epäkohtaa. Hän tuki myöskin tuloeroja. Vasemmisto arvosteli Dengiä ja Mao asettui vasemmiston puolelle.

8. tammikuuta 1976 Zhou Enlai kuoli. Hänen hautajaisiinsa kerääntyi noin miljoona ihmistä, ja vasemmisto kielsi julkiset muistotilaisuudet. Mao teki kompromissipäätöksen asettaessaan pääministeriksi tuntemattoman Hua Guofengin Dengin tai vasemmistolaisen Zhang Chunqiaon sijaan. Kuolleiden muistopäivänä, 5. huhtikuuta, Tiananmen-aukiolla järjestettiin valtava muistojuhla Zhuo Enlaille. Tähän osallistui noin kaksi miljoonaa ihmistä. Vastaavia tilaisuuksia järjestettiin muuallakin maassa. Jiang Qing määräsi seppeleet yöllä poistettavaksi, mistä kansa suuttui. Vasemmisto, josta erottui neljän kopla: Jiang Qing, Zhang Chunqiao, Wang Hongwen ja Yao Wenyuan, aloitti Dengin vastaisen kampanjan. Deng erotettiin virastaan, mutta pysyi yhä puolueen jäsenenä. Dengin ohjelma julkistettiin arvosteltavaksi, mutta kansa pitikin siitä. Deng lähti Kantoniin etelän sotilasjohtajien suojiin kampanjan ajaksi. Kampanja hiipui Tangshanin maanjäristykseen, jossa yli 200 000 ihmistä kuoli. Kesällä seurasi suurtulvia, mistä kiinalaisten perinteiden mukaan osattiin ennustaa että valta on vaihtumassa.

9. syyskuuta 1976 Mao kuoli. Molempien tasapainottajien, Maon ja Zhuon, kuoltua seurasi valtataistelua. Neljän kopla yritti mustamaalata vastustajansa lainaamalla Maon puheita, Hua Guofeng torjui tämän toisella lainauksella Maon puheista ja pidätytti neljän koplan. Heitä syytettiin Maon sanojen vääristelystä, vallankaappaussuunnitelmasta, lakkoihin kiihottamisesta, jne. Hua Guofeng nousi puolueen puheenjohtajaksi ja massat virtasivat iloisina kaduille juhlimaan kun tieto pidätyksestä julkistettiin kolme viikkoa myöhässä 21. lokakuuta. Seurasi neljän koplan arvostelukampanja, missä oikeastaan kaikkea mahdollista voitiin rauhassa kritisoida syyttäen siitä neljän koplaa. Oikeudenkäynnissä neljän koplaa vastaan Jiang Chunqiao tuomittiin kuolemaan, muut kymmeniksi vuosiksi vankilaan.

Myös Dengiä arvosteltiin 1976, eikä Hua Guofeng osannut päättää mitä tekisi tälle kilpailijalleen. Hänen neuvonantajansa Ye Jianying ja Li Xiannian olivat myötämielisiä Dengille, ja tämä palasi entisiin virkoihinsa kesällä 1977, osin siksi, että kansa halusi hänet takaisin. Elokuussa 1977 pidettiin 11. puoluekokous, jossa kultturivallankumous lopetettiin virallisesti ja päätettiin modernisoinnista.

Ye Qianying väitti että Deng ei ollut "ideologisesti puhdas". Johto jakautui kahteen leiriin, joista molemmat tukeutuivat Maoon, käyttäen ideologiaa tilanteeseen soveltaen. Hua Guofeng alkoi luoda omaa henkilökulttiaan, mutta lopetti touhun jo 1979. Dengin kannattaja Hu Qiaomu loi uuden talouden pohjan kannattamalla talouden käytännöllisyyttä, taloutta piti johtaa talouden lakien mukaan eikä poliittisesti, huomioiden myös tuottajien oma etu.

Talousuudistukset (1978 lähtien)

Keskuskomitean täysistunnossa 1978 Dengin ohjelma valittiin viralliseksi linjaksi. Talouden kehittämisestä tehtiin keskeisin kysymys, luokkataistelun sijaan. Maon todettiin tehneen virheitä. Lähes kolmen miljoonan ihmisen maineet palautettiin. Dengin tukijoukko kasvoi ja tilanomistajien ja kapitalistien leimat poistettiin, hyvin käyttäytyneet laskettiin henkisesti työläisiksi muuttuneiksi ja heille annettiin äänioikeus. Yhteisrintamaelin ja demokraattiset puolueet elvytettiin. Mao-kulttia alettiin purkaa.

1981 puolue teki virallisen arvion historiastaan, jossa se tunnusti sosialismin ja Maon ansiot, mutta myös Maon virheet ja virheet sosialismin toteuttamisessa. Maon nähtiin olleen liian yksinvaltainen, ja kampanjat, kuten kulttuurivallankumous, nähtiin virheinä. Kollektiivinen johto nähtiin keinona estää henkilökultit tulevaisuudessa.

Hua Guofengin erottua puolueen puhemiehen tehtävästä 1981 johdossa vallitsi yksimielisyys poliittisesta suunnasta ja Huan vasemmistolainen suunta jäi sivuun. Kulttuuri vapautui ja sekä länsimainen että perinteinen kiinalainen taide saivat tunnustusta. Yliopistotoiminta normalisoitui, ensimmäiset pääsykokeet pidettiin 1977, väliin oli jäänyt nk. kadotettu sukupolvi. Koulutuskriteereitä yhdenmukaistettiin ja vieraiden kielten osaaminen nostettiin kunniaan. Tieteet epäpolitisoituivat.

1982 säädettiin uusi perustuslaki, jossa puolueesta tehtiin Kiinan lain alainen. Kansantasavallan ensimmäinen rikoslaki säädettiin 1979. Samana vuonna säädettiin myös uusi vaalilaki, jonka mukaan ehdokkaita oli oltava enemmän kuin virkoja, tavallisesti vähintään kaksi ehdokasta virkaa kohden, ja yli 50% äänestäjistä tuli äänestää jotta vaalit olisivat pätevät. Kansalaiset saivat myöskin nimittää ehdokkaita.

1978 alettiin houkutella ulkomaisia investointeja maahan. Ensimmäiset projektit eivät sujuneet kovin hyvin, mutta aikaa myöden nämä paranivat. Suosittiin pankkilainoja rahoituskeinona. Teknologiaa uudistettiin ja pyrittiin oppimaan lännestä. Kevyen teollisuuden ja maatalouden kehitys vauhdittui ja palkkataso nousi huimaa vauhtia, minkä vuoksi myös kulutus kasvoi, esim. televisioiden kulutus kymmenkertaistui välillä 1978-1981. Ajatuksena oli että marxismin tuli yhdistää teoria ja käytäntö, toimimattomista teorioista piti luopua. Niinpä perustettiin kokeilualueita uudistuksille. Maa oli sosialismin oppien mukaan yhteistä, mutta sitä voitiin vuokrata.

1982 otettiin käytäntöön yhden lapsen politiikka väestönkasvun hillitsemiseksi. Väestönkasvu saatiinkin hidastumaan varsin matalaksi.

1984 tehtiin sopimus Hong Kongin palauttamisesta 1997, sille luvattiin oma hallintojärjestelmä 50 vuodeksi. Macao sovittiin palautettavaksi 1999, Portugali oli tarjonnut sitä jo 1975, mutta silloin sitä ei huolittu. Sopimus Macaon palauttamisesta vuonna 1999 solmittiin 13. huhtikuuta 1987. Palautukset nähtiin imperialismin loppuna.

1988 perustuslakia korjattiin, yksityisomaisuus sai lain turvan. Kaikki maa kuuluu kuitenkin edelleen valtiolle. Kiinan diplomaattinen asema virkistyi ja johto vieraili joka puolella, samoin maailman johtajat vierailivat Kiinassa. Suhteet Taiwaniinkin lämpenivät ja taiwanilaiset saivat luvan vierailla mantereella 1987.

Talousuudistusten toisessa vaiheessa, 1984 - 1989, painopiste siirtyi maaseudulta kaupunkeihin. Valtion kontrollia yrityksissä vähennettiin, tuloerot kasvoivat ja hintoja vapautettiin. Uusia keskuksia, kuten Shenzhen ja Shanghain Pudong (erityistalousalueita) perustettiin. Ulkomainen kilpailu alkoi vaikuttaa markkinoihin.

1989 Hu Yaobang kuoli, ja opiskelijoita kerääntyi muistotilaisuuteen Tiananmen-aukiolle. Osa heistä jäi sinne osoittamaan mieltä, lehdistö tuki mielenosoitusta vaatimalla lehdistön vapautta, joka myönnettiinkin. Mielenosoittajilla ei ollut selkeitä yhdenmukaisia tavoitteita. He halusivat neuvotella johdon kanssa, mutta alkuvaiheessa johto ei halunnut neuvotella muiden kuin virallisten järjestöjen kanssa. Kuukauden kuluttua johto oli valmis neuvottelemaan kenen tahansa kanssa, mutta liike ei enää ollut kenenkään hallinnassa. Mielenosoitukset levisivät muuallekin maahan ja alkoivat häiritä ulkopolitiikkaa Gorbatšovin vieraillessa Kiinassa. Osaan Pekingiä julistettiin sotatila ja armeija määrättiin hajottamaan mielenosoitus. Paikalliset sotilaat kuitenkin voitiin puhua ympäri. Uudet opiskelijajohtajat alkoivat vaatia verenvuodatusta, ja 4. kesäkuuta 1989 Shikangista tuotiin armeija paikalle ja mielenosoitus hajotettiin. Lukuisia ihmisiä jäi panssarivaunujen alle niiden matkalla aukiolle. Arviot uhrien määrästä aukiolla ja matkalla sinne vaihtelevat lähteestä riippuen kymmenistä jopa yli tuhanteen, totuus lienee jossakin ääripäiden välillä.

Tilanne Pekingissä rauhoittui varsin pian, mutta levottomuudet muualla maassa, erityisesti Shanghaissa yltyivät. Tilanne päättyi rauhanomaisesti Shanghain silloisen kaupunginjohtajan Zhu Rongjin puheeseen, jossa tämä selitti, ettei kaaos hyödytä ketään. Turismi länsimaista romahti, diplomaatti- ja kauppasuhteet kärsivät.

Puolueen puheenjohtajaksi nousi uusi kasvo, selvästi uudistusmielinen Jiang Zemin, joka oli aiemmin toiminut Shenzhenin kaupunginjohtajana. Pääministerinä jatkoi Li Peng, varapääministeriksi nousi Zhu Rongji.

Talouden pysähtymisestä jäi lyhytaikainen. Deng Xiaoping lähti kiertämään etelä-Kiinaa esittäen, että koko Kiinan tuli ottaa mallia erityistalousalueista. Seurauksena Kiinasta tuli entistä parempi sijoitusympäristö. Deng Xiaoping kuoli 1997, Jiang Zemin vakiinnutti asemansa Kiinan johdossa ilman valtataistelua toisin kuin lännessä kuviteltiin. Jiang loi käsitteen Deng Xiaopingin teoriasta ja tunnusti taloudelliset uudistukset ja pragmaattisen talouspolitiikan. 1998 pääministeriksi nousi Li Pengin tilalle Zhu Rongji.

Iso-Britannia palautti sopimuksen mukaisesti Hong Kongin Kiinalle 1. heinäkuuta 1997. Portugali puolestaan palautti Macaon 20. joulukuuta 1999. Nämä saivat erityishallintoalueen aseman idealla "yksi maa, kaksi järjestelmää". Tällä idealla on yritetty houkutella myös Taiwania liittymään Kiinaan.

2003 puolueen puheenjohtajaksi ja presidentiksi Jiang Zeminin tilalle nousi Hu Jintao.

Katso myös

• Kiina
• Kiinan dynastiat
• edellinen kausi: Kiinan tasavalta
• 1900-luku
• 2000-luku