Ero sivun ”Raamattu” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
[katsottu versio][arvioimaton versio]
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
pEi muokkausyhteenvetoa
Aihealueeseen kuulumatonta karsittu.
Merkkaukset: Visuaalinen muokkaus Mobiilimuokkaus  mobiilisivustosta 
Rivi 21: Rivi 21:
[[Tiedosto:BibleSPaoloFol050vFrontDeut.jpg|thumb|left|upright|S. Paolo Fuori le Muran Raamattu, esilehti Viidenteen Mooseksen kirjaan, 800-luku.]]
[[Tiedosto:BibleSPaoloFol050vFrontDeut.jpg|thumb|left|upright|S. Paolo Fuori le Muran Raamattu, esilehti Viidenteen Mooseksen kirjaan, 800-luku.]]


Tämän vuoksi Raamatusta käytetään kristinuskossa myös nimitystä ”Jumalan sana” – se kuvaa ajatusta siitä, että Jumala on inspiroinut Raamatun eri kirjojen kirjoittajia heidän kirjoitustyössään. Tällöin voidaan puhua joko sanainspiraatiosta, jolloin Jumala on ohjannut kirjoittajien työtä yksittäisiä sanavalintoja myöten, tai asiainspiraatiosta, jolloin Jumala on vain ilmoittanut asiat, joista tulee kirjoittaa. Inspiraatiomalleista on erimielisyyksiä eri kristillisten ryhmittymien välillä. Kristinuskossa Raamatun ei kuitenkaan katsota olevan samalla tavalla syntynyt suoran ilmoituksen tuloksena kuten [[islam]]in pyhän kirjan [[Koraani]]n, sillä kristinuskon näkemyksen mukaan varsinainen ”Jumalan Sana” ([[Kreikan kieli|kreik.]] ''[[Logos]]'') on [[Jeesus]] Kristus, [[Kolminaisuusoppi|Pyhän Kolminaisuuden]] toinen persoona.
Tämän vuoksi Raamatusta käytetään kristinuskossa myös nimitystä ”Jumalan sana” – se kuvaa ajatusta siitä, että Jumala on inspiroinut Raamatun eri kirjojen kirjoittajia heidän kirjoitustyössään. Tällöin voidaan puhua joko sanainspiraatiosta, jolloin Jumala on ohjannut kirjoittajien työtä yksittäisiä sanavalintoja myöten, tai asiainspiraatiosta, jolloin Jumala on vain ilmoittanut asiat, joista tulee kirjoittaa. Inspiraatiomalleista on erimielisyyksiä eri kristillisten ryhmittymien välillä. Varsinainen ”Jumalan Sana” ([[Kreikan kieli|kreik.]] ''[[Logos]]'') on [[Jeesus]] Kristus.


Raamattu on jaettu kahteen osaan, Vanhaan ja Uuteen testamenttiin. Testamentti on sanana hieman harhaanjohtava – testamentilla tarkoitetaan tässä tapauksessa ”liittoa”,<ref name="Lehtipuu-1"/> sitovaa sopimusta ja molemminpuolista sidettä, joka on vahvistettu veren vuodatuksella. Testamentit kuvaavat siis vanhaa ja uutta liittoa, jotka Jumala on kristinuskon mukaan tehnyt ihmiskunnan kanssa. [[Vanha liitto]] tehtiin juutalaisen kansan kanssa, ja sen merkkinä olivat [[ympärileikkaus]] ja [[uhraaminen|uhritoimitukset]]. [[Uusi liitto]] tehtiin koko ihmiskunnan kanssa, ja sen merkkinä on [[kaste]] sekä [[Jeesuksen ristiinnaulitseminen|ristiinnaulitun]] ja [[Jeesuksen ylösnousemus|ylösnousseen]] [[Jeesus|Jeesuksen]] tunnustaminen vapahtajaksi.
Raamattu on jaettu kahteen osaan, Vanhaan ja Uuteen testamenttiin. Testamentti on sanana hieman harhaanjohtava – testamentilla tarkoitetaan tässä tapauksessa ”liittoa”,<ref name="Lehtipuu-1"/> sitovaa sopimusta ja molemminpuolista sidettä, joka on vahvistettu veren vuodatuksella. Testamentit kuvaavat siis vanhaa ja uutta liittoa, jotka Jumala on kristinuskon mukaan tehnyt ihmiskunnan kanssa. [[Vanha liitto]] tehtiin juutalaisen kansan kanssa, ja sen merkkinä olivat [[ympärileikkaus]] ja [[uhraaminen|uhritoimitukset]]. [[Uusi liitto]] tehtiin koko ihmiskunnan kanssa, ja sen merkkinä on [[kaste]] sekä [[Jeesuksen ristiinnaulitseminen|ristiinnaulitun]] ja [[Jeesuksen ylösnousemus|ylösnousseen]] [[Jeesus|Jeesuksen]] tunnustaminen vapahtajaksi.

Versio 25. heinäkuuta 2021 kello 19.44

Tämä artikkeli käsittelee kristinuskon pyhää kirjaa. Lapualla sijaitsevasta Raamatun kylästä on oma artikkeli.

Raamattu, aiemmin Pyhä Raamattu ja Biblia, on kristinuskon ja juutalaisuuden (Vanha testamentti) pyhä kirja, kaanon eli ohjeellinen tekstikokoelma.

Tanska-Norjan kuninkaan Kristian III:n Raamattu, painettu vuonna 1550.

Kristittyjen käyttämä Raamattu jakaantuu Vanhaan testamenttiin ja Uuteen testamenttiin.[1] Se pohjautuu varhaisempaan juutalaisuuden käyttämään heprealaiseen Raamattuun eli Tanakiin, joka kristinuskon käyttämästä Raamatusta poiketen ei sisällä Uutta testamenttia eikä apokryfisiä kirjoja.[2]

Alkuperäistä Raamattua yhtenäisenä kirjakokoelmana ei ole olemassa, vaan alussa oli suuri määrä erilaisia tekstejä, jotka ovat kehittyneet itsenäisesti ja myöhemmin kanonisoitiin eli liitettiin osaksi Raamattua.[1] Kuten tekstien alkuperäiset nimet osoittavat, heprealainen ja kristillinen Raamattu ovat itse asiassa kokoelma kirjoja, eräänlainen pienoiskirjasto. Protestanttisessa Raamatussa on 66 (39 + 27) erillistä kirjaa. Nämä kirjat on kirjoittanut noin 36 ensisijaista kirjoittajaa.

Raamattu on maailman levinnein kirja.[3][4] Pelkästään Gideons International -järjestö on jakanut Raamattua tai sen osaa yli 2 miljardia kappaletta.[5] Se on käännetty kokonaisuudessaan 474 kielelle. Lisäksi Vanha tai Uusi testamentti on luettavissa 1 231 kielellä ja vähintään yksi Raamatun kirja on käännetty 2 527 kielelle.[6][7]

Raamattua tutkiva tieteenhaara on nimeltään eksegetiikka.[8]

Etymologia

Sana Raamattu tulee kreikan kielen sanasta grammata eli ’kirjoitukset’. Siitä monissa kielissä, aikoinaan suomessakin käytetty nimi Biblia muunnelmineen (esimerkiksi englannin Bible) puolestaan tulevat kreikan kielen sanasta (ta) biblia, ’kirjakääröt’.[1]

Merkitys

Kristinuskon näkemyksen mukaan Raamattu on Jumalan ilmoitusta ja sisältää sanoman, jonka Jumala haluaa kertoa ihmiskunnalle. Jumala haluaa ilmoittaa ihmiselle itsensä ja tiettyjä asioita maailman, Israelin ja muiden kansojen historiasta, ihmisen syntisyydestä sekä pelastuksesta Jeesuksen kautta. Pelastus on tie pois kadotuksen tieltä yhteyteen Jumalan kanssa.

S. Paolo Fuori le Muran Raamattu, esilehti Viidenteen Mooseksen kirjaan, 800-luku.

Tämän vuoksi Raamatusta käytetään kristinuskossa myös nimitystä ”Jumalan sana” – se kuvaa ajatusta siitä, että Jumala on inspiroinut Raamatun eri kirjojen kirjoittajia heidän kirjoitustyössään. Tällöin voidaan puhua joko sanainspiraatiosta, jolloin Jumala on ohjannut kirjoittajien työtä yksittäisiä sanavalintoja myöten, tai asiainspiraatiosta, jolloin Jumala on vain ilmoittanut asiat, joista tulee kirjoittaa. Inspiraatiomalleista on erimielisyyksiä eri kristillisten ryhmittymien välillä. Varsinainen ”Jumalan Sana” (kreik. Logos) on Jeesus Kristus.

Raamattu on jaettu kahteen osaan, Vanhaan ja Uuteen testamenttiin. Testamentti on sanana hieman harhaanjohtava – testamentilla tarkoitetaan tässä tapauksessa ”liittoa”,[1] sitovaa sopimusta ja molemminpuolista sidettä, joka on vahvistettu veren vuodatuksella. Testamentit kuvaavat siis vanhaa ja uutta liittoa, jotka Jumala on kristinuskon mukaan tehnyt ihmiskunnan kanssa. Vanha liitto tehtiin juutalaisen kansan kanssa, ja sen merkkinä olivat ympärileikkaus ja uhritoimitukset. Uusi liitto tehtiin koko ihmiskunnan kanssa, ja sen merkkinä on kaste sekä ristiinnaulitun ja ylösnousseen Jeesuksen tunnustaminen vapahtajaksi.

Koska kristinusko on vallinnut Eurooppaa myöhäisen antiikin ajalta valistusajalle, on Raamatulla uskonnon lisäksi ollut vaikutusta (usein epäsuorasti tai kietoutuneena muihin vaikutuksiin) myös länsimaiseen kulttuuriin, kieleen, tieteeseen, lakeihin sekä ennen nykyaikaa myös luonnonfilosofiaan ja maailmankuvaan.[9] Raamattu on vaikuttanut merkittävällä tavalla ajanlaskuun ja länsimaiseen kristilliseen juhlakalenteriin. Myös monet sananlaskut ja sanonnat ovat raamatullista alkuperää. Raamatulliset teemat ovat myös varsin yleisiä taiteessa, kuten kirjallisuudessa, kuvataiteessa, musiikissa ja elokuvissa.[9]

Valistusaika ja sen mukanaan tuoma tieteellinen vallankumous Euroopassa ja Amerikassa saivat aikaan sen, että Raamatun ja sen profetioiden jumalalliseen alkuperään ja historialliseen luotettavuuteen alettiin suhtautua skeptisesti, vaikka hyvin harva kyseenalaistaa kirjan kulttuurisen merkityksen.

Vanha testamentti

Osa hepreankielistä Pentateukkia (2. Moos 20:1-5)
Pääartikkeli: Vanha testamentti

Vanha testamentti (VT) sisältää kertomuksen koko maailman luomisesta ja kertoo, miten Jumala valitsi Israelin omaisuuskansakseen muiden kansojen keskuudesta ja miten hän johdatti kansaansa historian lävitse.

Historiallisiksi kirjoiksi sanotaan tavallisesti Vanhan testamentin alkupuolen kirjoja Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta Esterin kirjaan saakka. Tästä nimityksestä huolimatta ne sisältävät myös runoja, mietelmiä ja ylistyksiä sekä käskyjä ja ohjeita siitä, miten ihmisten tulisi elää – tärkeimpänä juutalaisen lain ja kymmenen käskyä. Mooseksen viidessä kirjassa ilmoitettu moraalinen säädöskokoelma on koko juutalaisen uskon peruspilari.[10]

Historiallisten kirjojen jälkeen Vanhassa testamentissa seuraa joukko runollisia kirjoja, joista huomattavin on Psalmien kirja, sekä mietelmäkirjoja kuten Saarnaajan kirja.

Vanhan testamentin loppupuoliskon Jesajan kirjasta Malakian kirjaan saakka muodostavat profeettojen kirjat. Profeettakirjoissa on muun muassa ennustuksia tulevasta Messiaasta, joka vapahtaisi maailman synnistä. Kristityt ovat tulkinneet ne ennustuksiksi Jeesus Nasaretilaisen toiminnasta. Profeettakirjat on koottu niiden profeettojen julistuksesta, jotka toimivat Israelin ja Juudan alueilla 700–500-luvuilla eaa. Osa teksteistä, kuten Danielin kirja, on syntynyt tätäkin myöhemmin.[11] Profeetat jaetaan kirjoitustensa pituuden perusteella suuriin ja pieniin profeettoihin. Suuret profeetat olivat Jesaja, Jeremia, Hesekiel ja Daniel ja pieniä profeettoja muun muassa Aamos, Miika ja Malakia.

Vanha testamentti kirjoitettiin noin vuosina 1000160 eaa., ja monissa sen kirjoissa on eri-ikäisiä kerrostumia.[12] Ennen kirjoittamista ne ovat levinneet suullisena perimätietona. Vanhaan testamenttiin kuuluu 39 (Vulgatassa 46, ortodoksisessa Raamatussa 51) kirjaa. Niiden alkuperäinen kieli oli enimmäkseen heprea, arameaa esiintyy vain muutamissa kirjakääröissä. Vanhan testamentin alun Toora eli viisi Mooseksen kirjaa saivat kanonisen muotonsa 300–200-luvuilla eaa., ja koko Vanha testamentti noin vuonna 100 jaa.[13]

Erot Vanhan testamentin kirjojen lukumäärissä johtuvat siitä, että katolisen ja ortodoksisen kirkon käyttämä Vanhan testamentin kaanon perustuu varhaiseen aleksandrialaiseen, kreikankieliseen käännökseen Septuagintaan. Siihen sisältyy myös joukko Vanhan testamentin apokryfisiä kirjoja. 1500-luvulla Martti Luther halusi ottaa sen sijaan käyttöön Vanhan testamentin palestiinalaisen, hepreankielisen version, johon apokryfiset kirjat eivät sisälly. Katolisen ja ortodoksisen kirkon piirissä joistakin protestanttien keskuudessa apokryfisiksi katsotuista Raamatun teksteistä käytetään nimitystä deuterokanoniset kirjat, ja näitä tekstejä käytetään mainittujen kirkkojen liturgiassa runsaasti.[14]

Vanhan testamentin kirjat

Seuraava luettelo sisältää Vanhan testamentin kirjojen nimet siten kuin ne kirjoitetaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vuonna 1992 käyttöön ottamassa Raamatun suomennoksessa eli Uudessa kirkkoraamatussa. Suluissa on kirjoista käytetyt lyhennysmerkinnät, joita käytetään viitattaessa tiettyihin Raamatun lukuihin ja jakeisiin. Historiallisiin kirjoihin kuuluvat kirjat Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta Esteriin, runollisiin ja opetuskirjoihin kirjat Jobista Laulujen lauluun, loput ovat profeettakirjoja.

Heprealainen kaanon

Heprealaisen kaanonin eli juutalaisten ja kaikkien kristittyjen hyväksymät kirjat:

Deuterokanoniset kirjat

Ortodoksisessa ja katolisessa kirkossa kaanoniin luetaan myös deuterokanoniset kirjat:

Pääartikkeli: Deuterokanoniset kirjat

Näitä kaikkia pidetään yhtä arvokkaina kuin muita Vanhan testamentin kirjoja, toisin kuin esimerkiksi luterilaisessa kirkossa. Luterilainen kirkko ei kuitenkaan ole hylännyt deuterokanonisia kirjoja, vaan niillä on luterilaisen teologian mukaan sekundaarinen asema eräänlaisena Raamatun oheislukemistona, ja ne ovat mukana joissakin Raamatuissa Uuden ja Vanhan testamentin välistä löytyvänä liitteenä. Reformoidut kirkot ja suurin osa 1800-luvun jälkeen syntyneistä kirkkokunnista eivät pidä tekstejä millään lailla Raamattuun kuuluvina.lähde? Tuorein suomenkielinen apokryfikirjojen käännös otettiin käyttöön vuonna 2007.[15] Suomenkielinen käännös ja ruotsinkielinen Bibel 2000:n käännös sisältävät 11 Vanhan testamentin apokryfikirjaa kattavan kokoelman.

Uusi testamentti

Osa Eusebiuksen latinankielistä Codex Vercellensistä vuodelta 370 (Joh. 16:23–30)
Pääartikkeli: Uusi testamentti

Uusi testamentti (UT) käsittelee Vanhassa testamentissa luvatun Messiaaksi tulkitun, Jeesuksen, ja hänen lähimpien seuraajiensa elämää ja tekoja.

Uuden testamentin evankeliumeissa (Matteus, Markus, Luukas, Johannes) kerrotaan, miten Jeesus eli ja opetti ja miten hänet lopulta tuomittiin, koska hän ilmoitti olevansa Jumalan poika. Evankeliumien lopussa kerrotaan hänen vihamiestensä saattaneen hänet tuomiolle ja ristinkuolemaan ja siitä, miten hänet herätettiin eloon kolme päivää kuolemansa jälkeen. Evankeliumeissa kerrotaan myös, miten Jeesus lähetti opetuslapsensa viemään hyvää sanomaa hänestä kaikkialle maailmaan.

Evankeliumien lisäksi Uusi testamentti sisältää ensimmäisen kristillisen historiateoksen (Apostolien teot), kolmetoista apostoli Paavalin tai hänen koulukuntansa kirjoittamaa kirjettä, kahdeksan niin sanottua kirkollista kirjettä sekä yhden apokalyptisen profetian (Johanneksen ilmestys).[16]

Uusi testamentti kirjoitettiin noin vuosina 50–150.[17]Se sisältää 27 kirjaa. Kirjojen kirjoittajista vanhin ja tunnetuin on Paavali. Muita kirjoittajia ei juurikaan tunneta, vaikka useat kirjat on nimetty jonkun apostolin mukaan. Uuden testamentin kirjat on kirjoitettu koinee-kreikaksi.

Lopullisesti Uuteen testamenttiin kuuluvien kirjojen kokoelma kanonisoitiin eli virallistettiin Karthagon kirkolliskokouksessa vuonna 397 Aleksandrian piispa Athanasioksen vuonna 367 esittämän kokoelman mukaiseksi. Sen osat olivat toki olleet kristittyjen yleisessä käytössä koko ajan ennen kanonisointia. Kaanonin määrittely katsottiin tarpeelliseksi toimeksi harhaoppeina pidettyjä suuntauksia vastaan.[17]

Uuden testamentin virallisen sisällön osalta kristilliset kirkot ovat periaatteessa yksimielisiä, joskin käännökset ovat aiheuttaneet erimielisyyksiä Suomenkin luterilaisen kirkon piirissä. Uuteen testamenttiin kuulumattomia ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina liikkuneita Jeesusta ja apostoleja käsitelleitä kristillisiä kirjoituksia nimitetään apokryfisiksi. On tärkeää muistaa, että ne ovat eri asia kuin Vanhan testamentin apokryfikirjat, joilla on tunnustettu asema esimerkiksi katolisessa kirkossa.

Uuden testamentin kirjat

Pääartikkeli: Uuden testamentin kaanon

Uuden testamentin kirjat siten kuin ne kirjoitetaan Uudessa kirkkoraamatussa, sekä niiden lyhennysmerkinnät:

Raamatun jäljentäminen

Raamatun vanhimmat käsikirjoitukset ovat Kuolleenmeren kirjakääröjen katkelmat. Vanhimmat niistä ovat peräisin 200- ja 100-luvuilta eaa. Raamattua alettiin kirjoittaa jo satoja vuosia aikaisemmin. Koska ne kirjoitettiin hauraalle materiaalille, papyrukselle ja pergamentille, kirjakääröjä jouduttiin jäljentämään useaan otteeseen. Raamatun jäljentämisestä tulikin muinaisessa Israelissa ammatti.[18]

Ammattijäljentäjät olivat äärimmäisen tarkkoja työssään, ja he kunnioittivat jäljentämiään sanoja. Jäljentäjäksi käännetty sana on "sofer", joka viittaa laskemiseen ja muistiin merkitsemiseen. He laskivat, mikä oli Pentateukin (Raamatun viisi ensimmäistä kirjaa) keskimmäinen kirjain, mikä oli kunkin kirjan keskimmäinen virke ja kuinka monta kertaa jokainen (heprealaisten) aakkosten kirjain esiintyi kaikissa Vanhan testamentin kirjoituksissa.[19] Jottei Raamatun tekstistä olisi jäänyt pois yhtäkään kirjainta, he eivät laskeneet pelkkiä sanoja, vaan myös kirjaimet. Heidän sanotaan pitäneen lukua 815 140:stä Vanhan testamentin eri kirjaimesta.[20]

Jäljentäjät eivät saaneet kirjoittaa mitään ulkomuistista, ja heidän piti käyttää asianmukaisesti vahvistettua jäljennöstä lähtötekstinään. Kaikki uudet käsikirjoitukset piti lukea tarkkaan läpi ja virheelliset kappaleet piti tuhota.[21]

Kun Kuolleenmeren kirjakääröt löydettiin, tutkijat pääsivät vertaamaan sitä, oliko Raamattu muuttunut satojen vuosien aikana, kun sitä oli jäljennetty ja käännetty. Eräässä tutkimuksessa tutkijat vertasivat Kuolleenmeren kirjakäärössä ollutta Jesajan kirjan 53. lukua tuhat vuotta myöhemmin valmistuneeseen masoreettiseen tekstiin. Jesajan 53. luvun 166 sanassa on vain seitsemäntoista kyseenalaista kirjainta. Kymmenessä näistä kirjaimista on kysymys yksinomaan kirjoitustavasta, joka ei vaikuta merkitykseen. Edelleen neljä seuraavaa kirjainta ovat merkityksettömiä tyylillisiä muutoksia, kuten esimerkiksi konjunktioita. Loput kolme kirjainta muodostavat sanan ’valo’, joka on lisätty jakeeseen 11, eikä merkitys muutu suuresti. Yhdessä 166 sanaa käsittävässä luvussa on tuhannen vuoden periytymisen jälkeen vain yksi kyseenalainen sana (kolme kirjainta) – eikä tämä sana muuta olennaisesti tekstikohdan merkitystä.[22] Monet Jesajan kirjakäärön ja masoreettisen tekstin välisistä eroavuuksista voidaan selittää jäljentämisvirheiksi. Näitä lukuun ottamatta kirjakäärö on sisällöltään kaiken kaikkiaan huomattavan yhtäpitävä keskiaikaisten käsikirjoitusten tekstin kanssa.[23]

Uuden testamentin kirjoittajina ja jäljentäjinä toimivat kristityt. Uusi testamentti kirjoitettiin pääasiassa kreikaksi. Uuden testamentin jäljentäjät eivät olleet varsinaisia ammattilaiskirjanoppineita. Myös Uuden testamentin kirjoituksista voidaan todeta, ettei niissä ole tapahtunut vuosisatojen aikana jäljentämisestä tai kääntämisestä johtuvia muutoksia.

1800-luvulla löydetty Codex Sinaiticus, 300-luvulle ajoitettu pergamenttikäsikirjoitus, vahvisti osaltaan Uuden testamentin satoja vuosia myöhemmin tehtyjen käsikirjoitusten yhtäläisyyden. Johanneksen evankeliumin papyruskatkelma, joka löydettiin Egyptistä Faijumin alueelta, on ajoitettu 100-luvun alkupuoliskolle, alle 50 vuotta alkuperäiskappalettalähde? myöhäisemmäksi. Se oli säilynyt satoja vuosia kuivassa hiekassa. Teksti on yhtäpitävä paljon myöhäisempien käsikirjoitusten kanssa.[24]

Raamatun luvut ja jakeet

Pääartikkeli: Raamatun luvut ja jakeet

Raamatun kirjat on jaettu edelleen lukuihin ja luvut jakeisiin. Suomenkielisessä Raamatussa on 1 189 lukua ja noin 31 166 jaetta. Nykyisin käytössä oleva jako lukuihin ja jakeisiin ei ole yhtä vanhaa perua kuin Raamatun alkutekstit vaan on tehty vasta keskiajalla. Myöhemmin myös juutalaiset ovat omaksuneet jaon omiin kirjoituksiinsa.

Raamatun käännöksiä ja versioita

Pääartikkeli: Raamatunkäännökset

Ensimmäinen raamatunkäännös tehtiin Egyptissä asuvia kreikkaa puhuvia juutalaisia varten noin 250 eaa. Hepreankielisen Raamatun kaikki kirjat oli käännetty kreikaksi ensimmäisen vuosisadan jaa. alussa. Teokseen sisällytettiin myös hellenistisellä ajalla syntyneitä, heprealaiseen Raamattuun kuulumattomia, tekstejä. Tuloksena oli Septuaginta, heprealaista Raamattua laajempi kreikankielinen pyhien kirjoitusten kokoelma.

Kuuluisimmat raamatunkäännökset ovat kreikankielinen Septuaginta (Vanha testamentti), latinankielinen Versio Vulgata, Lutherin saksankielinen käännös vuodelta 1534 sekä englanninkielinen King James Bible vuodelta 1611. Ruotsiksi Uusi testamentti käännettiin vuonna 1526, koko Raamattu 1541, ja uudet käännökset 1917 ja 2000.

Suomeksi

Suomeksi Uusi testamentti ilmestyi Agricolan kääntämänä vuonna 1548 (Se Wsi Testamenti), psalttari 1551 (Dauidin Psalttari) sekä katkelmia Vanhasta testamentista vuosina 1551 ja 1552 (Weisut ia Ennustoxet, Ne Prophetat). Agricolan tavoitteena oli kääntää koko Raamattu suomeksi, mutta työ loppui rahoituksen puutteeseen.[25]

Ensimmäisen suomalaisen Raamatun, Biblian, nimilehti, 1642

Vuosina 1602 ja 1638 Suomessa asetettiin komiteoita kokonaisen Raamatun kääntämiseksi. Vuoden 1602 komitean asetti kuningas Kaarle IX, ja sen puheenjohtajina toimivat Turun piispat Ericus Erici Sorolainen ja Aeschillus Petraeus. Komitea sai käännöksen valmiiksi, mutta se ei koskaan päässyt painoon. Uutta käännöstyötä johti uusi piispa Isaacus Rothovius, joka hankki käännökselle rahoituksen vuoden 1638 valtiopäiviltä. Uusi komitea hyödynsi kuitenkin todennäköisesti myös aiempien kääntäjien tekemää työtä, koska käännös valmistui kolmessa vuodessa. Vuonna 1642 ilmestyi vihdoin ensimmäinen kokonainen Raamattu suomeksi (Biblia, Se on: Coco Pyhä Ramattu Suomexi).[25]

Bibliasta tehtiin uusi Henricus Florinuksen toimittama painos vuosina 1683 (UT) ja 1685 (VT). Syynä uuteen painokseen olivat sekä kieliasun tarkistaminen että pienikokoisemman ja halvemman version tarpeellisuus. Kolmas Anders Lizeliuksen toimittama painos valmistui vuonna 1758, ja neljäs painos vuonna 1776. Tämä vuoden 1776 uudistettu versio oli merkittävin vuoden 1642 alkuperäisen käännöksen jälkeen. Siitä otettiin useita painoksia, ja se levisi koko maahan ja tavallisiinkin koteihin. Näin se lopulta täytti jo alkuperäiselle käännökselle asetetut uskonpuhdistuksen mukaiset tavoitteet Raamatun saamisesta kaikkien ulottuville. Biblian versiota, johon on lisätty Lutherin kirjoittamat esipuheet kullekin luvulle, koko Raamatulle sekä aakkoselliset selitykset ja mittayksiköt, kutsutaan Rekisteriraamatuksi. Rekisterin on koonnut luultavasti toimittaja Lizelius. Esipuheet eivät ole kaikilta osin oikeat, ja niissä on luterilainen puhdasoppisuuden ajan henki.[25]

1800-luvulla alettiin lopulta valmistella täysin uutta käännöstä. A. W. Ingman julkaisi uuden korjatun laitoksen vuosina 1858 ja 1859. Hänen käännöksensä eivät kuitenkaan saaneet yleistä hyväksyntää. Vuoden 1859 Raamattua kutsutaan koetus­raamatuksi, koska myyntiin laitettujen kappaleiden kanteen määrättiin liimattavaksi lappu ”Koetus-käännös”.[25]

Vuonna 1861 asetettiin raamatunkäännöskomitea uuden käännöksen aikaansaamiseksi. Komitean 1869–1886 valmistamaa Vanhaa testamenttia ei kirkolliskokous kuitenkaan koskaan hyväksynyt. Asetettiin uusi komitea, jonka 1912 julkaiseman Uuden testamentin kirkolliskokous vuonna 1913 erinäisin muutoksin otti vanhan käännöksen rinnalla väliaikaisesti käyttöön. Kokonainen uusi käännös, jota nykyään kutsutaan Vanhaksi kirkkoraamatuksi, hyväksyttiin vuosina 1933 (VT) ja 1938 (UT).[25]

Nykyisin käytössä oleva käännös, niin sanottu Uusi kirkkoraamattu, hyväksyttiin ja otettiin käyttöön vuonna 1992. Kirkolliskokouksen asettama raamatunkäännöskomitea aloitti käännöstyön vuonna 1973. Komitean jäseninä oli myös edustajia Suomen ortodoksisesta kirkosta ja vapaista suunnista. Katolinen kirkko osallistui komitean toimintaan antamalla palautetta.[26]

Luettelo suomenkielisistä kirkkoraamatun suomennoksista
Muita hankkeita

Yksittäisiä Raamatun kirjoja

Antiikin käännöksiä

Alkukielisiä tekstijulkaisuja

Raamatun vaikutus kaunokirjallisuuteen

Raamatulla on ollut suuri vaikutus länsimaiseen kaunokirjallisuuteen, sillä se edisti kirjoitustaitoa länsimaissa sekä edisti kirjapainotaidon syntyä ja leviämistä. Raamattua on käännetty yli 2 000 kielelle, ja moni kirjakieli on syntynyt käännösten myötä. Monet kirjailijat ovat soveltaneet Raamatun aiheita.

Raamatun kirjat ovat vaikuttaneet moniin kirjallisuuden alueisiin. Evankeliumit sisältävät paljon dialogeja, Apostolien teot sisältävät kertovaa runoutta, Psalmit ja Laulujen laulu ovat vaikuttaneet voimakkaasti lyriikkaan. Raamatun vaikutus näkyy selvästi länsimaisen kaunokirjallisuuden suurissa teoksissa kuten Dante Alighierin Jumalaisessa näytelmässä.[28]

Näkemyksiä Raamatusta

Kaikki kristityt kunnioittavat Raamattua ja erityisesti Uutta testamenttia, mutta mielipiteet kirjoitusten luonteesta ja auktoriteetista vaihtelevat. Erityisesti suhtautuminen Raamatun ilmoituksellisuuteen eli siihen, missä määrin Jumala on ollut osallinen kirjoitusten synnyssä, vaihtelee. Yleisesti Raamattua pidetään sitä erehtymättömämpänä ja suurempana uskon auktoriteettina, mitä suuremmaksi Jumalan rooli sen kirjoittamisessa ja kokoamisessa ajatellaan.

Eri aikoina on ongelmia herättänyt se, missä määrin Raamattu on jumalallinen ja missä määrin inhimillinen. Epäilyiden taustalla ovat Raamatun ristiriidat ja virheet. Monet kristityt katsovat, että Raamattu sisältää toteutuneita profetioita ja ihmeitä ja että myös tämä puhuu sen jumalallisen alkuperän puolesta. Tämän näkemyksen vastustajat katsovat, että ihmeitä ei tapahdu ja että selityksiä tulee siksi etsiä muualta, tai ettei Raamatussa kuvatut ihmeet ole todella tapahtuneet. Muun muassa C. S. Lewis, Norman Geisler, William Lane Craig ja muut kristilliset apologeetikot ovat esittäneet, että ihmeet ovat mahdollisia ja uskottavia. Vastustajat viittaavat usein David Humen ja Baruch Spinozan argumentteihin tai lähestyvät kysymystä deistisesti.

Raamattua tulkitaan eri tavalla vaihdellen kirjaimellisesta vertauskuvalliseen ja runolliseen. Erityisesti näkemykset Raamatun historiallisesta ja tosiasiallisesta virheettömyydestä vaihtelevat usein sen mukaan, miten tulkitseva taho suhtautuu yleensäkin luonnontieteen tutkimukseen ja sen rajoihin. Seuraavassa on esitetty lyhyt yhteenveto yleisimmistä tulkinnoista eri suuntauksissa.

Katolisuus ja ortodoksisuus

Katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa ilmoitusta käsitetään olevan kahdenlaista, eli sitä, mikä on kirjattu Raamattuun, ja sitä, joka ilmenee (muussa) apostolisessa seurannossa eli pyhässä traditiossa. Kummatkin käsitetään osaksi kirkon opetusta, ja uskon ja kirjoitusten ymmärtämiseksi vaaditaan oikea ymmärrys kummastakin. Katolisuudessa uskonopin ja kirjoitusten tulkinta kuuluu paavin ja hänen kanssaan yhteydessä olevien piispojen muodostamalle opetusviralle eli magisteriumille. Ortodoksisuudessa tulkinta kuuluu ekumeenisille kirkolliskokouksille.

Katolisen kirkon kanta esitetään kirkon katekismuksessa näin: ”Kaikki minkä Jumala on meille ilmoittanut, esittää meille katolinen kirkko.”; ”Jumalan ilmoittama on tullut tietoomme osaksi kirjallisesti, osaksi suullisesti; kirjallisesti pyhässä Raamatussa, suullisesti muistotiedossa eli perimäopissa (traditio).”; ”Meidän pitää uskoa muistotietokin, sillä perimätieto on kirjoittamaton Raamattu.”; ”Kristityn pitää uskoa kaikki, minkä Jumala on ilmoittanut ja katolinen kirkko asettaa uskottavaksi, joko se sitten on pyhään Raamattuun kirjoitettu tai ei.”

Tradition merkitykseen viittaa vanhojen kirkkojen käsityksen mukaan myös Johanneksen evankeliumin loppu: ”Paljon muutakin Jeesus teki. Jos kaikki vietäisiin kohta kohdalta kirjaan, luulen, etteivät koko maailmaan mahtuisi ne kirjat, jotka pitäisi kirjoittaa.”[29]

Protestanttisuus

Protestantit seuraavat Lutherin muotoilemaa sola scriptura (”yksin kirjoituksista”) -oppia ja uskovat, että uskon, uskonnonharjoittamisen ja raamatuntulkinnan ylin ohje on yksin Raamattu. Perimätieto kuljettaa ainoastaan asioita, jotka ovat peräisin Raamatusta, joten se ei ole itsessään auktoriteetin lähde. Koska oppi perustuu ainoastaan Raamattuun, se on aina avoin ja altis uudelleentulkitsemiselle. Tästä on seurannut joskus jopa perustavanlaatuisimpien oppien uudelleenarviointia, johtaen jopa Raamatun auktoriteetin, opillisen erehtymättömyyden sekä historiallisen ja faktuaalisen virheettömyyden itsensä kyseenalaistamiseen. Tulkinnat vaihtelevat kuitenkin suuntauksesta riippuen.

Luterilainen puhdasoppisuus

Niin sanotun puhdasoppisen luterilaisuuden teologit 1600-luvulla pitivät Raamattua kristillisen opin ainoana ohjeena. Se on välikappale, jonka kautta ihminen voi oppia tuntemaan Jumalan ja hänen tahtonsa. Muu tieto on johdettava todistusaineistosta, joka voidaan saada kokemusperäistä tietä käyttäen, mutta teologia on johdettava yksin ilmoitetusta ja kirjoitetusta Jumalan sanasta, Raamatusta. Teologi Johann Conrad Dannhauer totesi: ”Ohje ja mitta kuvattaessa [Kristusta] on ilmoitettu sana. Jos joku poikkeaa siitä, hän ei kuvaa Kristusta, vaan omia uniaan”. Kaikki ne asiat, jotka ovat välttämättömiä tietää Jumalasta ja hänen palvelemisestaan, on ilmoitettu yliluonnollisesti inspiroitujen miesten välityksellä kirjoitetussa Jumalan sanassa. Ilman Raamattua voidaan luonnollisen teologian myötä päästä selville Jumalan laista, olemassaolosta ja oikeudenmukaisuudesta, mutta pelastavan tiedon evankeliumista antaa ainoastaan Raamatusta johdettava ilmoitettu teologia.[30]

Raamattu on teologian lähde vain välineellisessä mielessä, sillä teologian olemassaolo ei johdu siitä. Jos johtuisi, se merkitsisi Raamatun jumalallistamista. Jumala on olemisen prinsiippinä teologian ensimmäinen syy, perusta, alku ja loppu. Teologi Johann Andreas Quenstedt ilmaisi asian siten, että on tehtävä ero sen välillä, joka ilmoittaa totuuden, eli Jumalan, ja totuuden, joka on ilmoitettu, eli Raamatun. Teologian olemassaolo johtuu Jumalasta, ja Raamatusta käsin tämä teologia tunnetaan ja ymmärretään. Niinpä Raamattu on ainoastaan ohje, jonka avulla arvioidaan opillisia kysymyksiä.[30]

Evankelikaalinen ja fundamentalistinen protestanttisuus

Konservatiivisten suuntausten eli fundamentalististen, evankelikaalisten tai niin kutsuttujen uudestisyntyneiden kristittyjen joukossa kirjoitusten katsotaan olevan alkuperältään sekä inhimillisiä että jumalallisia: inhimillisiä siinä, että ne ovat ihmisten omista lähtökohdistaan ja omien kykyjensä mukaan kirjoittamia, mutta jumalallisia siinä, että niiden kirjoittamista ohjasi Jumala, Pyhä Henki, joka takasi sen, ettei kirjoituksiin päätynyt mitään totuuden vastaista.

Fundamentalistit hyväksyvät Raamatun auktoriteetin sellaisissa kysymyksissä kuin naisten asema seurakunnassa, abortti ja homoseksuaalisuus. Evankelikaaliset tahot ovat usein taipuvaisempia ajattelemaan, että Raamatun kirjoittajat ovat kirjoittaneet tällaisista asioista kulttuurinsa ehdoilla, ja että myös tällaisista asioista voidaan keskustella kulttuuristen normien muuttuessa ja tieteen kehittyessä.

Seka fundamentalistit että evankelikaaliset tahot uskovat Raamatun erehtymättömyyteen, mutta Raamatun kirjaimellinen tulkinta on johtanut siihen, että jotkut fundamentalistiset tahot ovat hylänneet jotkut tieteen teoriat, kuten evoluutioteorian, ja suosineet sen sijaan kreationismia. Evankelikaaliset tahot puolestaan pyrkivät yleensä välttämään sellaisia Raamatun kirjaimellisia tulkintoja, jotka johtaisivat suuriin ristiriitoihin yleisesti tunnustettujen tieteellisten tosiasioiden kanssa. He eivät katso, että Raamatun kirjoittajat olisivat tehneet virheitä, mutta sen sijaan suosivat erilaisia Raamatun kirjalliseen ilmaisuun liittyviä teorioita, kuten kirjoitusten osittaista vertauskuvallisuutta, jotka tekevät mahdolliseksi hyväksyä sekä inhimillisen tiedon määrän kasvu että kirjoitusten jumalallinen alkuperä.

Liberaali protestanttisuus

Päälinjan protetanttisuus, johon kuuluvat muun muassa jotkut luterilaiset, metodistit, presbyteerit ja anglikaanit, ei opeta Raamatun erehtymättömyyttä samalla tavalla kuin konservatiivisemmat suuntaukset. Kaikkien näiden suuntausten oppiin kuuluu virallisesti kirjoitusten auktoriteetti, mutta ne tulkitsevat sitä hyvin monella eri tavalla, mikä mahdollistaa hyvin monenlaiset opetukset evankelikaalisuudesta skeptisyyteen. Ei ole täysin epätavallista, että näissä suuntauksissa kirjoitusten katsotaan sisältävän myös virheitä tai hyvin aikaan, kulttuuriin tai kirjoitustilanteeseen sidonnaisia opetuksia. Tämä on näkynyt erityisesti naispappeuteen, aborttiin ja homoseksuaalisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Suuntausten edustajat katsovat usein, että Raamatun ilmoituksessa on kyse kokonaisuuksista, ihmisen jumalasuhteen ja moraalin ylimmistä ohjeista, eikä sen totuus riipu jokaisen pienen yksityiskohdan totuudesta. Liberaalimmat tahot katsovat, että Raamattu on erehtyväisten ihmisten omasta rajoittuneesta näkökulmastaan kirjoittamaa todistusta Jumalasta ja omasta uskonnollisesta kokemuksestaan. Siksi he eivät katso, että Raamattu olisi erehtymätön.

Liberaalien ja konservatiivien väliset kiistat

Edellä mainituista seikoista johtuen liberaalin ja konservatiivisen raamattunäkemyksen kannattajien välillä on ollut kiistoja Raamatun tulkitsemisesta. Suomessakin raamatuntutkijat ovat kiistelleet muun muassa siitä, tulisiko Raamattua pitää Jumalan sanana vai ei.[31] Konservatiivista evankelista liikettä edustanut teologian tohtori Reijo Arkkilan mukaan varsinainen myrsky suomalaisessa raamattukeskustelussa syntyi vuoden 1985 alussa. Sen lähtökohta oli Heikki Räisäsen marraskuussa 1984 Hufvudstadsbladetissa julkaistu haastattelu, jossa Räisänen esitti väitteensä Raamatun ja Jeesuksen erehdyksistä vaatien kirkkoa tekemään johtopäätöksensä tieteen tuloksista ja lakkaamaan puhumasta Raamatusta Jumalan sanana.[32] Timo Eskolan mukaan evankelinen liike reagoi tähän myrskyyn kannanotolla Elävä ja voimallinen sana. Sen mukaan tieteellinen tutkimus ei voi esittää väitteitä Raamatun ilmoitusluonteesta sortumatta itse uskonnollisiin väitteisiin.[31]

Raamatun ristiriidat

Pääartikkeli: Raamatun ristiriidat

Nykyään esimerkiksi evankelisluterilaista uskoa opettavissa oppikirjoissa voidaan todeta, että Raamatun tekstit sisältävät keskinäisiä ristiriitoja. Fundamentalistisen raamatuntulkinnan edustajat sen sijaan kiistävät ristiriitojen olemassaolon ja pyrkivät selittämään ristiriitaisiksi katsotut kohdat keskenään yhteensopiviksi.

Eräs tunnettu esimerkki Raamatun tekstien väitetystä ristiriidasta on kertomus Juudas Iskariotin kuolemasta, josta löytyy kaksi eriävää versiota: Matteuksen evankeliumissa ”Juudas paiskasi rahat temppeliin, meni pois ja hirttäytyi”[33] ja Apostolien teoissa Juudas ”syöksyi päistikkaa alas, niin että hänen vatsansa halkesi ja sisälmykset pursuivat ulos”.[34] Fundamentalistien mukaan nämä kaksi kertomusta täydentävät toisiaan ja muodostavat yhdessä tarkemman kokonaiskuvan tapahtumasta; erään selitysmallin mukaan Juudas hirttäytyi aivan Jerusalemin muurin eteläpuolella sijaitsevan Hinnomin laakson luona, heittäytymällä Hakeldaman pellon kohdalla olevan korkean jyrkänteen reunalta. Köysi kuitenkin katkesi, jolloin Juudaksen ruumis paiskautui maahan, hänen vatsansa halkesi ja sisälmykset pursuivat ulos. Kyseisen veripelloksi kutsutun paikan tarkka sijainti tunnetaan nykyäänkin.[35] Nykyaikaisen tutkimuksen valossa kertomukset ovat myöhemmin syntyneitä legendoja ja kuvastavat sitä, kuinka Juudaksen kohtalosta kerrottiin kristittyjen parissa ajan kuluessa yhä kauheampia versioita.[36]

Katso myös

Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Raamattu.
Wikisitaateissa on kokoelma sitaatteja aiheesta Raamattu.

Lähteet

  • Kuula, Kari & Nissinen, Martti & Riekkinen, Wille: Johdatus Raamattuun. 2. tarkistettu ja korjattu painos. Helsinki: Kirjapaja, 2008. ISBN 978-951-607-648-8.

Viitteet

  1. a b c d Lehtipuu, Outi: Raamatun tutkimus ja tulkinta: Raamattu kirjana Yleinen teologia, eksegetiikka. Helsingin yliopisto, eksegetiikan laitos. Viitattu 21.12.2009.
  2. Kuula, Nissinen & Riekkinen 2008, s. 19–24
  3. Best selling book of non-fiction Guinness World Records
  4. Kristinuskon Raamattu ja sen uskonnollinen merkitys Otavan opisto
  5. The Gideons International Blog, DESTINATION REACHED, 2 Billion Scriptures distributed and counting. Viitattu 18.9.2016.
  6. Kuula, Nissinen & Riekkinen 2008, s. 303
  7. Suomen Pipliaseura: Raamattu tai raamatunosa julkaistu 2527 kielellä (8.3.2011) bible.fi. Viitattu 26.3.2011.
  8. Opintopolku opintopolku.fi. Viitattu 16.7.2016.
  9. a b Lehtipuu, Outi: Raamatun tutkimus ja tulkinta: Raamatun vaikutushistoriaa Yleinen teologia, eksegetiikka. Helsingin yliopisto, eksegetiikan laitos. Viitattu 21.12.2009.
  10. Juutalaisuus www.uskonnot.fi. Viitattu 28.6.2016.
  11. Danielin kirja – Aamenesta öylättiin – kirkon ja uskon sanasto www.evl2.fi. Viitattu 28.6.2016.
  12. Kuula, Nissinen & Riekkinen 2008, s. 19.
  13. Lehtipuu, Outi: Vanha testamentti: kaanonin synty Yleinen teologia, eksegetiikka. Helsingin yliopisto, eksegetiikan laitos. Viitattu 21.12.2009.
  14. Lehtipuu, Outi: Vanha testamentti: Vanhan testamentin kaanon Yleinen teologia, eksegetiikka. Helsingin yliopisto, eksegetiikan laitos. Viitattu 21.12.2009.
  15. Apokryfiset kirjat – Aamenesta öylättiin – kirkon ja uskon sanasto www.evl2.fi. Viitattu 16.7.2016.
  16. Kari Kuula, Wille Riekkinen, Martti Nissinen: Johdatus Raamattuun, s. 25–297. Kirjapaja, 2008.
  17. a b Lehtipuu, Outi: Uusi testamentti: Uuden testamentin kaanon Yleinen teologia, eksegetiikka. Helsingin yliopisto, eksegetiikan laitos. Viitattu 21.12.2009.
  18. Esra 7:6
  19. Thomas Hartwell Horne, An Introduction to the Critical Study and Knowledge of the Holy Scriptures, 1856, I osa, s. 201.
  20. An Introduction to the Critical Study and Knowledge of the Holy Scriptures s. 201, 202.
  21. Norman K. Gottwald, A Light to the Nations, 1959, s. 40
  22. Norman L. Geisler – William E. Nix, A General Introduction to the Bible, 1968, s. 263.
  23. Millar Burrows, The Dead Sea Scrolls, 1955, s. 303, 304.
  24. Bruce M. Metzger, Recently Published Greek Papyri of the New Testament, 1949, s. 447, 448
  25. a b c d e Nuorteva, J.: Biblia 350 v: suomalainen Raamattu ja Suomen kulttuuri. Helsinki: Suomalainen kirjallisuuden seura, 1992.
  26. Raamattu, s. liite. , 1992.
  27. https://www.piplia.fi/raamattu/raamattu-suomessa/kaannostyo-suomessa/ Käännöstyö Suomessa]
  28. Hakulinen, Kivelä, Nummi, Parko, Ranta, Tani: Lukiolaisen äidinkieli ja kirjallisuus 3 (Porvoo 2001); http://www.helsinki.fi/teol/kurssit/ekse/print2.html
  29. Joh. 21:25
  30. a b Preus, Robert D.: Raamatun inspiraatio. Tutkimus 1600-luvun luterilaisten dogmaatikkojen teologiasta, s. 19. Suomentanut Hannu Lehtonen. Concordia, 1999. ISBN 951-97333-7-X.
  31. a b Eskola, Timo: Kirkon uusi irtiotto Raamatusta (pdf) Kulmakivi. Suomen teologinen instituutti. Viitattu 19.4.2008.
  32. Arkkila, Reijo: Miten STI:n teologinen yhteistoiminta-asiakirja syntyi? (html) Suomen teologinen instituutti. Viitattu 19.4.2008. suomi
  33. Matt. 27:5
  34. Ap.t. 1:18
  35. Dunderberg, Ismo et al.: Lukion uskonto: Riitit, myytit ja Raamattu. Helsinki: Otava, 1997. lähde tarkemmin?
  36. Marjanen, Antti & Dunderberg, Ismo (toim.): ”Historian ja Uuden testamentin Juudas Iskariot”, Juudaksen evankeliumi, s. 67–70. Helsinki: WSOY, 2006. ISBN 951-0-32399-3.

Kirjallisuutta

Teos

  • Hinton, Michael: Raamattu 100 minuutissa. (The 100-minute Bible, 2005.) Tekstien lyhennys: Michael Hinton. Suomennos: Riitta Bonny. Helsinki: Suomen lähetysseura, 2007. ISBN 978-951-624-361-3.
  • Pyhä Raamattu. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen vuonna 1992 käyttöön ottama suomennos. Helsinki: Suomen kirkon sisälähetysseura, 2002. ISBN 952-449-075-7.
  • Pyhä Raamattu. Vanha testamentti: XI yleisen kirkolliskokouksen vuonna 1933 käytäntöön ottama suomennos; Uusi testamentti: XII yleisen kirkolliskokouksen vuonna 1938 käytäntöön ottama suomennos. Helsinki: Suomen kirkon sisälähetysseura, 1980. ISBN 951-600-005-3.

Muuta kirjallisuutta

  • Lisää luettavaa aiheesta Raamattu on Wikiaineistossa
  • Aejmelaeus, Lars: Kristinuskon synty: Johdatus Uuden testamentin taustaan ja sanomaan. Uusittu laitos. Helsinki: Kirjapaja, 2007. ISBN 978-951-607-529-0.
  • Hakola, Raimo & Pakkala, Juha: Kristinuskon ja juutalaisuuden juuret: Arkeologian näkökulmia. Helsinki: Kirjapaja, 2008. ISBN 978-951-607-647-1.
  • Kuula, Kari & Nissinen, Martti & Riekkinen, Wille: Johdatus Raamattuun. 2. tarkistettu ja korjattu painos. Helsinki: Kirjapaja, 2008. ISBN 978-951-607-648-8.
  • Larjo, Lassi (toim.): Raamattu ja länsimainen kulttuuri: STKS:n symposiumissa marraskuussa 2002 pidetyt esitelmät. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 2003. ISBN 952-9791-51-8.
  • Merras, Merja & Tarazi, Paul Nadim: Raamattu itämaisin silmin. Jyväskylä: Atena, 2005. ISBN 951-796-403-X.
  • Nuorteva, Jussi (toim.): Biblia 350: Suomalainen Raamattu ja Suomen kulttuuri. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1992. ISBN 951-717-698-8.
  • Palva, Heikki: Raamatun tietosanasto. 2. uud. p.. WSOY, 1995. ISBN 951-0-20131-6.
  • Räisänen, Heikki: Miten ymmärrän Raamattua oikein. Helsinki: Kirjapaja, 1981. ISBN 951-621-292-1.
  • Räisänen, Heikki: Raamattunäkemystä etsimässä. Helsinki: Gaudeamus, 1984. ISBN 951-662-356-5.
  • Räisänen, Heikki: Tuhat ja yksi tulkintaa: Luova näkökulma Raamattuun. Helsinki: Yliopistopaino, 1989. ISBN 951-570-024-8.
  • Räisänen, Heikki: Rosoinen Raamattu. Helsinki: WSOY, 2006. ISBN 951-0-30872-2.
  • Räisänen, Heikki & Saarinen, Esko: Raamattutieto. Helsingissä: Otava, 1978 (6. painos 1997). ISBN 951-1-04445-1.
  • Sollamo, Raija (toim.): Paimentolaisten uskonnosta kirkkolaitokseksi. Helsinki: Suomen eksegeettinen seura, 1991. ISBN 951-9217-10-X.

Aiheesta muualla

Raamattu verkossa

Raamatun vuoden 1992 suomennos ääneen luettuna:

Raamatun vuoden 1933/1938 suomennos ääneen luettuna

Raamattu kaikilla kielillä ääneen luettuna

Raamattuopetusta

Raamattuun perustuva taide