Titanicin orkesteri

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Titanicin orkesterin jäsenet. Ylhäällä Georges Krins, Wallace Henry Hartley ja Roger Bricoux. Keskellä William Brailey, Percy Taylor ja John Woodward. Alhaalla John Clarke ja John Hume.

Matkustajalaiva RMS Titanicilla oli kahdeksanhenkinen orkesteri, jota johti viulisti Wallace Henry Hartley. Titanicin törmättyä jäävuoreen neitsytmatkallaan 15. huhtikuuta vastaisena yönä 1912 orkesteri soitti matkustajille rauhoittavaa musiikkia laivan venekannella pelastustöiden aikana, pelastuneiden kertomusten mukaan aivan aluksen lopulliseen uppoamiseen asti. Loppuun asti soittaneesta orkesterista tuli keskeinen osa Titanicin legendaa. Yksikään orkesterin jäsenistä ei selvinnyt hengissä.

Orkesterin jäsenet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nimi Syntymävuosi Kansalaisuus Soitin
William Theodore Ronald Brailey 1887 englantilainen piano[1]
Roger Marie Bricoux 1891 ranskalainen sello[2]
John Frederick Preston Clarke 1883 englantilainen kontrabasso[3]
Wallace Henry Hartley 1878 englantilainen viulu, orkesterinjohtaja[4]
John ”Jock” Law Hume 1890 skotlantilainen viulu[5]
Georges Alexandre Krins 1889 belgialainen viulu[6]
Percy Cornelius Taylor 1872 englantilainen sello[7]
John Wesley Woodward 1879 englantilainen sello[8]

Viimeinen virsi?[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Orkesterin ja Titanicin viimeiset hetket ovat alusta alkaen olleet kiistanalaisia. Osa eloonjääneistä muistaa kuulleensa orkesterin viimeisenä kappaleena virren ”Nearer, My God, to Thee” (”Käyn kohti sinua, oi Herrani”). Hartleyn hautajaisiin Colnessa osallistui 40 000 ihmistä, ja viimeisenä virtenä soitettiin juuri ”Nearer, My God, to Thee”, mistä legenda lienee saanut alkunsa[9]. Hartleyn ystävät kertoivat myöhemmin, että se tai ”O God, Our Help in Ages Past” olisi virsi, jonka Hartley olisi valinnut mikäli hän joutuisi uppoavalle laivalle. Tätä on kuitenkin epäilty, sillä soittajat jatkoivat työtään viime hetkeen estääkseen paniikin syntymisen ja hautajaisvirsi olisi vaikuttanut täsmälleen päinvastoin.[9]

”Nearer, My God, to Thee” tunnetaan nykyään myös ”Titanic-hymnin” nimellä ja sitä esitetään Englannissa kahdellakin täysin eri sävelellä, minkä lisäksi Yhdysvalloissa (kuten myös Saksassa ja Suomessakin) käytetään kolmatta näistä täysin poikkeavaa eli Lowell Masonin unohtumattomaksi kutsuttua säveltä. Tällä sävelmällä virsi soi myös saksalaisessa elokuvassa Titanic (1943)[10]. Orkesteri koostui kahdesta normaalisti täysin erillään soittaneesta yhtyeestä (jousikvintetti ja pariisilaistrio) ja soitti ensi kerran yhdessä, joten musiikin täytyi olla jotain sellaista, jonka jokainen soittaja osasi ulkoa ja pystyi soittamaan ilman nuotteja.

Tätä edellytystä ei edellä mainittu virsisävelmä täyttänyt, sillä se oli englantilaisille soittajille täysin vieras.[9]

Walter Lordin kirjassa Titanicin kohtalonyö (1955) uppoamisen kuvaus perustuu pääosin laivalla loppuun saakka olleen sähköttäjä Harold Briden kertomukseen, jossa hän kertoo orkesterin soittaneen viimeisenä kappaleena ”Syksy”-nimisen suositun kappaleen; kyseessä oli tällä kutsumanimellä tunnettu suosittu muoti-iskelmä, jota soitettiin kahviloissa, luistinradoilla ja vastaavissa paikoissa ja jonka jokseenkin jokainen tuon ajan ihminen tunsi. Lordin arvelun mukaan kysessä oli ”Syysunelmia”-valssi (”Songe d'Automne”). On siis mahdollista, että juuri tuo hilpeän pulppuileva valssi oli viimeisenä Titanicilla soitettu sävelmä, koska sen jokainen orkesterin jäsen osasi soittaa.[9]

Vuonna 1997 valmistuneessa James Cameronin elokuvassa Titanic Hartleyn johtama orkesteri soittaa perinteisen mielikuvan mukaisesti viimeisenä kappaleena ”Nearer, My God, to Theen”.

Uppoamisen jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Titanicin orkesterille pystytetty muistomerkki Southamptonissa.

Walter Lord kirjoitti aiheesta vuonna 1985 toisen selventävän osan The Night Lives on, jossa hän kävi läpi tapahtumien kulun ja ajoittain ruoti myyttejä. Hän kertoi myös vaietun tosiasian: kun soittajien sankaruutta julkisuudessa ylistettiin, samaan aikaan heidät palkannut musiikkitoimisto velkoi heidän omaisiltaan noin kuudentoista shillingin suuruista saatavaa yhtiön nappien ja lyyramerkkien ompelusta virkapukuihin. Varustamo, musiikkitoimisto ja vakuutusyhtiö lähettelivät kuukausien ajan tätä asiaa toinen toisilleen, kunnes lopulta uhreja auttamaan perustettu Titanicin avustusrahasto otti korvaukset vastuulleen ja maksoi myös musiikkitoimistolle heidän saamisensa. Soittajien saamatta olleita palkkoja ei maksettu, vaan pesti katkesi aluksen upotessa ja palkat jäivät ikuisiksi ajoiksi maksamatta.[9]

Muutamien puntien säästön vuoksi soittajat eivät olleet miehistöä vaan heidät oli merkitty toisen luokan matkustajiksi ja nimellinen lipunhinta vähennettiin heidän palkastaan. Asian takana oli musiikkitoimisto, joka oli luvannut varustamolle ”parempaa musiikkia halvemmalla”: soittajat olivat sen eikä varustamon palveluksessa ja heille maksettiin alle puolet aiemmasta. Valinnan varaa ei tosin ollut, sillä pääjohtaja J. Bruce Ismay suhtautui kylmäkiskoisesti soittajien valituksiin.[9]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Mr William Theodore Ronald Brailey Encyclopedia Titanica. Viitattu 21.4.2017.
  2. Mr Roger Marie Bricoux Encyclopedia Titanica. Viitattu 21.4.2017.
  3. Mr John Frederick Preston Clarke Encyclopedia Titanica. Viitattu 21.4.2017.
  4. Mr Wallace Henry Hartley Encyclopedia Titanica. Viitattu 21.4.2017.
  5. Mr John Law Hume Encyclopedia Titanica. Viitattu 21.4.2017.
  6. Mr Georges Alexandre Krins Encyclopedia Titanica. Viitattu 21.4.2017.
  7. Mr Percy Cornelius Taylor Encyclopedia Titanica. Viitattu 21.4.2017.
  8. Mr John Wesley Woodward Encyclopedia Titanica. Viitattu 21.4.2017.
  9. a b c d e f Lord, Walter: The Night Lives On, 1985.
  10. IMDb - Titanic (1943)