Tiedeviestintä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Sumukammio tiedefestivaaleilla.

Tiedeviestintä on tieteestä ja uusista tutkimustuloksista viestimistä yleistajuisesti tiedotusvälineiden tai kasvokkaisen viestinnän välityksellä. Tieteen yleistajuistaminen on yleistajuista viestintää tutkijoilta suurelle yleisölle tai määritellylle pienemmälle kohderyhmälle, kuten nuorille. Tiedeviestintä käsitetään nykyään myös kaksisuuntaisena viestintänä muun muassa sosiaalisen median mahdollistaman keskustelun ansiosta. Tiedeviestintä on myös asiantuntija-apua ja tiedon välittämistä päätöksen teon tueksi päättäjille ja sekä informaatiota toisille tutkijoille. Tiedeviestijä toimii tulkkina tiedeyhteisön ja suuren yleisön välillä, esimerkiksi tiedetoimittajana tai tiedotustehtävissä. Tiedekeskukset, tiedeaiheiset museot, televisioohjelmat, tapahtumat, verkkosivut, yleistajuiset kirjat ja aikakauslehdet ovat esimerkkejä tiedeviestinnästä.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tieteen kansantajuistamisen juuret ulottuvat 1600-luvun Tieteellisen vallankumouksen aikaan. Yliopistojen ulkopuoliset tutkijat perustivat 1660-luvun Englannissa tieteellistä tietoa edistämään Royal Societyn, joka myöhemmin vuonna 1847 muuttui tieteilijöiden seuraksi.[1]

Aluksi tieteelliset kirjoitukset ilmestyvät latinan- ja kreikankielisinä, mutta vähitellen julkaisukielenä siirryttiin käyttämään englantia. Yläluokan viihteeksi ja jännitykseksi tarkoitettujen iltapäiväesitelmien sekä tieteellisten keskustelujen aikakautena ei kansan tieteellistä sivistämistä nähty tarpeellisena. Ranskan vallankumous 1789–1815 oli valtaeliitille järkytys, minkä vuoksi kansan valistamista pidettiin noihin aikoihin arveluttavana, jopa vaarallisena.[2]

1700- ja 1800-lukujen taitteen teollinen vallankumous oli kuitenkin se liikkeelle paneva voima joka vaadittiin tieteellisen tiedon laajamittaiseksi levittämiseksi maalais- ja työväestön keskuuteen. Uudet ajatukset tarvitsivat soveltajia ja koneet käyttäjiä, niinpä kaupungeissa asuvan työväestön tieteellinen sivistäminen nähtiin nyt tarkoituksenmukaiseksi. Ensimmäisen varsinaisen yrityksen levittää yleistajuistettua tiedettä kaikille kansankerroksille käynnisti Englannissa 1799 perustettu Royal Institution[3] aloittamalla yleisöluennot, joita antoivat silloiset tieteen suurnimet kuten Humphrey Davy sekä Michael Faraday, molemmat sekä kemistejä että fyysikoita.[4][3]

1800-luvun alkupuolella tiedeviestinnässä keskityttiin valistukseen sekä moraalin kohottamiseen ja vuosisadan loppupuolelle tultaessa olivat erilaiset julkiset väittelyt ja edelleen uusimmista tieteen ihmeistä kertominen popularisoinnin pääasiallinen sisältö. Lukutaidon lisääntyessä 1800-luvulla huomattiin, että myös tiedeuutisille on kasvava kysyntä. 1840-luvulla julkaistiin halpoja kasvitiedettä, hyönteisiä, meteorologiaa ja luonnonhistoriaa käsitteleviä kirjoja ja esimerkiksi suositun irlantilaisen fysiikan professorin ja yleistajuisen opettajan John Tyndallin luennot julkaistiin 1873 New York Tribunen erikoisnumerossa Tribune lecture extra No.1.[5]

Jo vuonna 1849 American Medical Association levitti tieteellistä tietoa kampanjoimalla puoskareita vastaan[6]. 1900-luvun alkupuolelle tultaessa ja tieteenalojen vähitellen eriytyessä, nousivat kemia ja lääketiede kiinnostavimmiksi tiedeaiheiksi. Yhdysvalloissa oli tuolloin myös runsaasti populaaria tiedeharrastusta.

Albert Einsteinin vuonna 1915 julkaisema yleinen suhteellisuusteoria herätti laajan yleisen kiinnostuksen fysiikkaa kohtaan. Niinpä 1918 päättyneen ensimmäisen maailmansodan jälkeen, oli fyysikoiden vuoro astua popularisoidun tieteen valokeilaan.[7] Albert Einsteinin ohella myös muut Nobel-palkitut fyysikot kuten Max Planck[8], Niels Bohr[9], Werner Heisenberg[10] ja Erwin Schrödinger[11] tutkimuksineen saivat osansa julkisesta huomiosta.

Toisen maailmansodan 1939-1945 aikana tiedeuutisointi keskittyi terveysvalistukseen, koska uusimmat tieteelliset innovaatiot haluttiin sodan vuoksi salata. Manhattan-projektin ja viimein Hiroshimaan ja Nagasakiin pudotettujen atomipommien päättämän sodan jälkeen olivat fyysikot hetken sankareita, sodan voittajia.

1950-luvulla olivat tiedeuutiset jo vakioasiaa tiedotusvälineissä ja erityisesti 1950-luvun loppu ja 1960-luvun alku oli tiedemyönteisine asenteineen popularisoinnin kulta-aikaa. Teollistumisen aiheuttamien ympäristövaikutusten ja yleisen huolestumisen seurauksena 1960-luvulla alkanut kriittinen uutisointi loi sittemmin oman lajityyppinsä tiedejournalismiin. Rachel Carson: Äänetön kevät, 1962, DDT.

1970-luvulle tultaessa oli lääketiede vanginnut suuren yleisön mielenkiinnon, mutta ajan mittaan sai sekin antaa tilaa biolääketieteen ja geenitekniikan läpimurroille.[12]

Tiedeviestinnän historiaa Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisen tiedeviestinnän historian merkkinimiä ovat Suomenkieliset Tieto-Sanomat vuonna 1775 perustanut Antti Lizelius 1708-1795 sekä Suomen tietokirjallisuuden isänä pidetty Antero Varelius (1821-1904). Vareliuksen 1800-luvun puolivälissä Vammalassa julkaisemassa tietokirjassa Enon opetuksia luonnon asioista käsiteltiin luonnon ilmiöitä ja selviteltiin uusien keksintöjen, kuten lennättimen, ukkosenjohdattimen tai ilmalaivan toimintaperiaatteita.

Vuoden 2019 tiedebarometrin mukaan 70 prosenttia suomalaisista seuraa kiinnostuneesti tiedettä, tutkimusta ja tekniikkaa koskevia asioita.[13]

Oulun yliopistossa on tiedeviestinnän maisteriohjelma, ja Lapin yliopiston Arktisella keskuksella on Suomen suurin tiedeviestintäyksikkö arktisen tutkimustiedon levittämiseen.

Tieteellisten seurain valtuuskunta julkaisee verkossa Tieteessä tapahtuu -lehteä, joka kokoaa yhteen eri tieteenalat ja on ajankohtaisten ja yleistajuisten tiedeartikkeleiden foorumi, jolla voidaan myös keskustella tieteestä ja tiedepolitiikasta.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]