The Hoople
| The Hoople Mott the Hoople | ||
|---|---|---|
| ||
| Studioalbumin tiedot | ||
| Äänitetty | tammikuu – helmikuu 1974 | |
| Studio | Advision Studios ja AIR Studios, Lontoo | |
| Julkaistu | 29. maaliskuuta 1974 | |
| Formaatti | LP, MC, 8-raita, CD | |
| Tuottaja(t) | Dale Griffin, Ian Hunter, Pete Overend Watts | |
| Tyylilaji | glam rock, poprock, pianorock[1] | |
| Kesto | 39.01[1] | |
| Levy-yhtiö | CBS, Columbia | |
| Muut kannet | ||
 Albumin takakansi | ||
| Listasijoitukset | ||
|
| ||
| Mott the Hooplen muut julkaisut | ||
| Mott 1973 |
The Hoople 1974 |
Live 1974 |
| Singlet albumilta The Hoople | ||
|
||
The Hoople on brittiläisen Mott the Hoople -yhtyeen vuonna 1974 julkaistu seitsemäs ja viimeinen studioalbumi. Levyllä ovat mukana Britannian singlelistalle nousseet kappaleet ”Roll Away the Stone” ja ”The Golden Age of Rock ’n’ Roll”.
The Hoople eroaa musiikillisesti yhtyeen aiemmista albumeista kosketinpainotteisuudellaan kitaroiden ollessa enemmän taka-alalla. Albumilla soittavat yhtyeen uusina muusikkoina soolokitaristi Luther Grosvenor (nimellä Ariel Bender) ja kosketinsoittaja Morgan Fisher. Kitaristi Mick Ralphsin lähdön myötä solisti-kitaristi Ian Hunterista oli tullut yhtyeen selkeä johtaja, ja myös laulunteko oli yhä enemmän hänen vastuullaan. Hunterin mukaan albumin tekemiseen liittyneet ongelmat enteilivät yhtyeen hajoamista, joka tapahtuikin saman vuoden lopussa.
The Hoople oli julkaisuvuotenaan maailman 85:nneksi myydyin albumi. Britanniassa se nousi sijalle 11 ja myi kultaa. Yhdysvalloissa sijoitus oli 28. Toisin kuin kehuttu edellisalbumi Mott (1973), The Hoople sai ilmestyessään kaksijakoista palautetta kriitikoilta. Yhdysvaltalaisen Creem-lehden lukijat äänestivät sen vuoden 16:nneksi parhaaksi albumiksi.
Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
.png)
Mott the Hooplen edellinen albumi, heinäkuussa 1973 julkaistu Mott, oli menestynyt kaupallisesti hyvin ja kerännyt kehuja myös kriitikoilta.[2] Julkaisua seuranneella Amerikan-kiertueella yhtyeen livekokoonpanoon liittyivät kosketinsoittajat Mick Bolton sekä Morgan Fisher, josta tuli pian yhtyeen virallinen jäsen aiemmin eronneen Verden Allenin tilalle.[3]
Alkusyksystä yhtyeestä lähti sen kitaristi ja perustajajäsen Mick Ralphs, joka liittyi Bad Company -yhtyeeseen.[4] Ensimmäinen vaihtoehto Ralphsin korvaajaksi oli David Bowien The Spiders from Mars -taustayhtyeen Mick Ronson, jonka tulon estivät kuitenkin levy-yhtiöiden väliset sopimustekijät. Muita uudeksi kitaristiksi kaavailtuja olivat The Sensational Alex Harvey Bandin Zal Cleminson sekä yhdysvaltalaiset Joe Walsh, Leslie West, Tommy Bolin ja Ronnie Montrose. Lopulta yhtyeeseen valittiin aiemmin Spooky Tooth -yhtyeessä soittanut Luther Grosvenor, joka oli Mott the Hooplen jäsenten vanha tuttu sen alkuajoilta.[5] Hunterin kehotuksesta Grosvenor alkoi käyttää yhtyeessä pseudonyymiä Ariel Bender. Uudella nimellä haluttiin antaa vaikutelma kokonaan uudesta ja tuntemattomasta kitaristista ja antaa Grosvenorille urallaan uusi lähtö.[6]
Kitaristin vaihtuminen merkitsi yhtyeen sisällä suuria muutoksia. Ralphsin lähdön myötä laulaja-kitaristi Ian Hunterista tuli yhtyeen selkeä johtaja. Bender ei ollut myöskään Ralphsin veroinen musiikillinen avustaja, joten myös laulunteko oli jatkossa yhä enemmän Hunterin varassa.[7]
Työstö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valmistautuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hunter puhui marraskuussa 1973 Mott the Hooplen seuraavasta albumista yhtyekavereilleen. Hänen suunnitelmanaan oli kuuden kappaleen konseptialbumi nimeltään Weekend, joka kertoisi brittiläisten lasten kokemuksista ja elämäntavasta tyypillisen viikonlopun aikana. Hunterilla oli valmiina useamman laulun luonnokset, ja niihin lukeutui ”I’ve Got My Mum”, joka päätyi albumille nimellä ”Trudi’s Song”. Hän myös toivoi albumin olevan edeltäjäänsä aggressiivisempi.[8]
Yhtye aloitti harjoittelun joulukuun lopulla Lontoon Advision Studiosissa. Albumin nimeksi oli nyt tarkoitus tulla The Bash Street Kids. Se oli peräisin samannimisestä Leo Baxendalen tekemästä sarjakuvastripistä, jota julkaistiin Beano-sarjakuvalehdessä. Siinä esiintyvä The Bash Street Kids oli tyhmänä kuvattu jengi, joka esimerkiksi suunnitteli räjäyttävänsä koulunsa. Hunterilla oli kirjoitettuna albumin nimikappale, ja myös teema perustui edelleen löyhästi aiemman Weekend-projektin nuorisoporukkaan. Beano-lehden julkaisija Thomson Publishing ei kuitenkaan antanut lupaa The Bash Street Kids -nimen käytölle, joten idea jouduttiin hylkäämään. Nimikappaleen nimeksi vaihdettiin ”Crash Street Kidds”. Mott the Hooplen edellisen albumin Mott nimeä pidettiin tehokkaana, joten uuden levyn nimeksi päätettiin loogisesti antaa The Hoople. Basisti Overend Watts tosin vitsaili myöhemmin, että yhtyeen olisi pitänyt julkaista trilogia, jonka albumien nimet olisivat olleet Mott, The ja Hoople.[8]
Äänitysten aloittaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Mott the Hooplen alkuperäinen idea oli saada albumi julkaistuksi helmikuuhun 1974 mennessä. Levyn tekeminen kuitenkin viivästyi. Yhtye halusi levyttää albumin tammikuussa Lontoon AIR Studiosissa yhdessä äänittäjä Bill Pricen kanssa, mutta studio ja äänittäjä eivät kumpikaan olleet silloin käytettävissä. Rumpali Dale Griffin muisteli myöhemmin, että yhtye ja äänittäjä Keith Harwood nauhoittivat ”The Golden Age of Rock ’n’ Roll” -kappaleen demon joulukuussa 1973 Olympic-studion kakkosstudiossa. Yhtye ei kuitenkaan ollut tyytyväinen studioon, joka sen mielestä kaipasi päivitystä, joten albumia ei äänitetty sielläkään.[8]
Äänityspaikaksi valittiin lopulta Advision Studios ja äänittäjäksi Mike Dunne. Hän tosin jättäytyi äänityksistä kesken pois hermoromahduksen vuoksi, ja Alan Harris nauhoitti levyn yksin loppuun. Albumin tuottivat yhtyeen jäsenet Ian Hunter, Overend Watts ja Dale Griffin.[8] Heistä eniten tuottamiseen osallistui Griffin.[9] Advisionissa tehdyt ensimmäiset nauhoitukset olivat pääasiassa jammailua, juomista ja hauskanpitoa varsinaisen levynteon sijaan. Nauhoituksista on olemassa The Avision Jam -niminen äänite. Sessioissa soitettiin improvisoiden Jerry Lee Lewisin, Hank Williamsin ja Ray Charlesin standardeja, kuten ”Whole Lotta Shakin’ Goin’ On”, ”Your Cheatin’ Heart” ja ”What’d I Say”. Kappaleet lauloi tuotantotiimiin kuulunut Dan Loggins, ja rumpuja soitti solisti Ian Hunter.[10]
Morgan Fisherin mukaan Ariel Bender ei pystynyt keskittymään studiossa ja muut jäsenet joutuivat kannustamaan häntä. Hänellä oli myös luovuusongelmia, jotka myös otettiin puheeksi yhtyeen sisällä.[11] Dale Griffinin mukaan Benderille piti sanoa, kuinka pitäisi soittaa.[12] Bender oli kuitenkin suosittu niin fanien kuin kriitikoidenkin keskuudessa ja yhtyeellä oli edessään suuri Yhdysvaltain-kiertue, joten tilanne hyväksyttiin. Ulospäin asioiden esitettiin olevan kunnossa, ja Bender jopa antoi yhtyeen jäsenistä eniten haastatteluja.[11] Hän oli myös kirjoittanut jonkin verran materiaalia, mutta niitä ei käytetty albumilla. Benderin mielestä albumista tuli kuitenkin Mott the Hooplen todennäköisesti paras, kun taas Hunterin mukaan albumi ja sen tekemiseen liittyvät ongelmat merkitsivät yhtyeen lopun alkua. Hän on kertonut pettyneensä Benderiin, vaikka pitikin hänestä ihmisenä paljon. Griffin on sen sijaan puolustanut Benderiä ja sanonut suurimman ongelman olleen siinä, ettei yhtye ollut valmis albumin tekemiseen. Hän syyttää siitä levy-yhtiötä, joka painosti yhtyettä tekemään albumeja ja kiertueita tauotta.[12]
Griffin kuvasi myöhemmin äänityksiä kaikin puolin ikäviksi:
»Se oli kauhea kokemus. Väärä studio, väärä äänittäjä, maa kriisissä, lakkoja, sähkökatkoja, pulaa bensiinistä, (Ariel) Bender kummallisesti poissa, ei tarpeeksi kappaleita...»
(Dale Griffin, Mott the Hooplen rumpali ja yksi albumin tuottajista[9])
Viimeistely[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Bill Price miksasi albumin uudelleen äänitetyt kappaleet 2. ja 3. helmikuuta 1974 AIR Studiosissa[13]. Samalla kitaroihin ja lauluihin tehtiin päällekkäisäänityksiä. Aiemmin äänitettyjä pohjaraitoja ei pidetty laadukkaina, ja kovasta yrityksestä huolimatta albumia ei saatu kuulostamaan toivotunlaiselta. Dale Griffin on sanonut, että mikä tahansa muu yhtye olisi siinä vaiheessa äänittänyt albumin kokonaan uudelleen AIR Studiosissa, mutta Mott the Hooplen hallinnolta ja levy-yhtiöltä tulleen painostuksen vuoksi albumi jouduttiin miksaamaan sellaisenaan.[9]
Taustalaulajina albumilla toimivat Barry St. John, Sue Glover ja Sunny Leslie, jotka korvasivat Mott-albumilla esiintyneen Thunderthighs-lauluyhtyeen. Saksofoneja soittivat Howie Casey sekä Roxy Music -yhtyeen Andy Mackay salanimellä Jock McPherson. Caseyn mielestä Mackay oli surkea saksofonisti. Hän ei halunnut nimeään albumin tekijätietoihin, koska pelkäsi ihmisten luulevan, että ”Jock McPherson” on todellisuudessa Casey, joka soittaa huonosti. Yhtyeen aiempi kitaristi Mick Ralphs osallistui jossain määrin nauhoitussessioihin ja oli mukana kahdessa kappaleessa.[9]
Musiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tyyli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
The Hoople eroaa paljon yhtyeen edellisestä Mott-albumista. Kitarat ovat etusijalla kappaleissa ”Crash Street Kidds” ja ”Born Late ’58”, mutta yleisesti Ariel Benderin kitaransoitto on Mott the Hooplen perinteisellä hard rock -mittapuulla poikkeuksellisen hillittyä, ja monissa kappaleissa johtava soitin on kitaran sijaan piano tai saksofoni.[14] Ian Hunterin mukaan albumin kosketinvoittoisuuden aiheutti Benderin luovuuden puute studiossa. Bender myös soittaa paljon voimasointuja ja riffejä, mikä erosi aiemman kitaristin Mick Ralphsin soittotavasta.[11]
Monet albumin sanoituksista saivat innoituksensa vuodenvaihteen 1973–1974 tapahtumista Britanniassa ja Yhdysvalloissa, kuten Watergate-skandaalin viimeisimmistä käänteistä sekä Britannian parlamenttivaaleista ja kaivostyöntekijöiden lakosta.[15]
A-puoli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Äänitiedostojen kuunteluohjeet
Albumin aloittaa ”The Golden Age of Rock ’n’ Roll”, joka ilmaisee Ian Hunterin suuttumusta mutta samalla myös iloa aikakauden musiikkibisnestä kohtaan.[7] Kappaleessa on myös viittaus Leedsin kaupunginvaltuustoon, joka pyrki rajoittamaan paikallisten rock-konserttien melurajan 96 desibeliin (”You ninety-six-decibel freaks”).[11] Andy Mackay soittaa kappaleessa saksofonia.[7] ”The Golden Age of Rock ’n’ Roll” -kappaleesta tuli yhtyeen konserttien avausnumero.[14]
”Marionette” on viisiminuuttinen miniooppera. Kappaleessa on viuluja, saksofoneja ja selloja, ja sen tarina kuvaa rockbisneksen toimintatapoja ja niiden vaikutusta artisteihin. Laulun kertojaminänä toimiva rocktähti muun muassa näkee unta, jossa häntä alistetaan.[7] Sen yhteydessä kuultava maaninen nauru kuuluu Ariel Benderille. Ian Hunter kertoi albumin julkaisun aikoihin, että hän oli halunnut kirjoittaa sen tyylisen kappaleen jo pidemmän aikaa. Myöhemmin Hunter sanoi, että ”Marionette” oli paras kappale, jonka Mott the Hoople koskaan levytti, ja hän kehui myös Dale Griffinin tuotannollisia panostuksia.[16]
”Alice” kertoo prostituoidusta Manhattanin 42nd Streetillä. Teemaltaan se muistuttaa edellisalbumin Mott kappaletta ”Whizz Kid”. Sanoituksessa on hyvin paljon säkeitä, minkä vuoksi kappaletta yritettiin soittaa konserteissa vain kerran. Kappaleessa ovat vahvasti esillä Morgan Fisherin urut, ja Overend Watts soittaa bassokitaraa Leslie-kaiuttimen kautta. Kappaleessa vierailee Lynsey de Paul.[7][17]
A-puolen päättää raskaiden kitaroiden hallitsema ”Crash Street Kidds”. Se käsittelee yhtyeen vanhempien kappaleiden ”One of the Boys” ja ”Violence” tapaan ikävystyneisyyttä ja väkivaltaa. ”Crash Street Kidds” kertoo katujengistä, jonka jäsenet pettyvät siihen, miten asioita hoidetaan Britanniassa, ja päättävät ottaa koko maan haltuunsa. Yritys kuitenkin epäonnistuu, kun ryhmän johtaja surmataan kappaleen lopussa konekiväärillä. Dale Griffin harmitteli myöhemmin, kuinka kappaleeseen saatu konekivääriefekti oli surkein mahdollinen, mikä sai karuksi kaavaillun loppuhuipennuksen räjähdyksineen kuulostamaan pikemminkin Mikki Hiireltä.[7][18]
»Hear me swear – hear every word
I ain’t just a number – I wanna be heard
The TV announcer – he talks to the scum»
(”Crash Street Kidds” -kappaleen sanoitusta[17])
B-puoli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Äänitiedostojen kuunteluohjeet
B-puolen ensimmäinen kappale ”Born Late ’58” on rakenteeltaan yksinkertaisempi kuin A-puolen sisältö. Se on myös ensimmäinen basisti Overend Wattsin kirjoittama ja laulama kappale sekä samalla levyn ainoa raita, jota ei ole kirjoittanut Ian Hunter. ”Born Late ’58” on myös toinen niistä kahdesta kappaleesta, jotka yhtye äänitti uransa aikana kokonaan ilman Hunteria, sillä tämä oli samanaikaisesti Yhdysvalloissa antamassa haastatteluja. Toinen ilman Hunteria työstetty Mott the Hoople -kappale oli edellisellä Mott-albumilla julkaistu ”I’m a Cadillac”. ”Born Late ’58” -kappaleen sanoitus käsittelee pintapuolisesti autoilua, mutta todellisuudessa siinä lauletaan alle suojaikäisestä tytöstä. Samaa teemaa yhtye oli käsitellyt Mott-albumin kappaleissa ”Drivin’ Sister” ja ”I’m a Cadillac”. Vaikka Hunter ei osallistunut kappaleen tekemiseen, hän kehui siinä olevan potentiaalia jopa singleksi. Watts itse ei ollut aikaansaannoksestaan täysin vakuuttunut. Hänen mielestään riffi oli kyllä hyvä, mutta sanoitukset keskinkertaiset ja lisäksi kappaleesta puuttui kunnollinen koukku. Bassokitaran lisäksi Watts soittaa kappaleessa 12-kielistä Rickenbacker-sähkökitaraa, ja Bender soittaa slide-kitaraa.[7][19]
Mott the Hooplen jokaisella albumilla on yksi balladi. The Hoople -levyllä se on ”Trudi’s Song”, jonka Hunter omisti sen nimen mukaisesti vaimolleen Trudi Hunterille. ”Trudi’s Song” erottuukin tyylillisesti levyn muista kappaleista. Se on hiljainen ja hellä rakkauslaulu, jossa on esillä Morgan Fisherin Leslie-kaiuttimen kautta soittama piano. Kappaleen laulutyyliin Hunter sai vaikutteet Bob Dylanin Nashville Skyline -albumilta. Dale Griffin esitti myöhemmin mielipiteenään, että henkilökohtaisuutensa vuoksi ”Trudi’s Song” olisi sopinut paremmin Hunterin soololevylle.[7][20]
Hunter kommentoi syvällisemmin kotimaansa tilannetta kappaleessa ”Pearl ’n’ Roy (England)”, jonka alkuperäinen nimi oli ”J.C’s Alright”. Kappale kertoo poliitikoista ja ennen kaikkea Britannian poliittisesta tilanteesta ennen vuoden 1974 parlamenttivaaleja. Teksti kuitenkin vanheni jo ennen albumin julkaisua, koska niissä viitattiin konservatiivipuolueen pääministeriin Edward Heathiin, jonka hallituksen valtakausi päättyi helmikuussa 1974 työväenpuolueelle kärsityn vaalitappion myötä. Sanoitus kumpusi Hunterin työväenluokkaisista juurista.[21]
»Now I’ll tell you something
It seems to me that the rich dudes live in the sun
And if Eton be a democracy – well I’m gonna get me some
They got no chins and they always win
Piece of glass hides the class from the mass
Uni-own Jack is starting to crack
The greed breed’s killing off the grass»
(”Pearl ’n’ Roy (England)” -kappaleen sanoitusta[21])
”Pearl ’n’ Roy (England)” -kappaleessa vierailee kosketinsoittaja Blue Weaver. Se oli hänen ainoa esiintymisensä Mott the Hooplen studioäänitteillä, ja vuoden 1974 tulevissa konserteissa hänet korvasi Mick Bolton. Kappaleen kertosäkeissä on mukana laulamassa yhtyeen aiempi kitaristi Mick Ralphs.[22]
”Through the Looking Glass” on Mott the Hooplelle poikkeuksellinen kappale orkesterisovituksineen.[7] Kappaleen alkuperäinen nimi oli ”Why My Love Slipped Away”. Kappaleesta sävellettiin Mott-albumin kappaleen ”Hymn for the Dudes” kaltainen teos, ja orkesterisovitukset teki Graham Preskett. Morgan Fisher kehui myöhemmin Preskettin sovitusta ja kertoi, että hän oli tehnyt sen vasta matkalla äänityssessioon. Yhtye teki kappaleesta myös version, jonka lopussa kuultiin kiroilua ja loukkaavaa kieltä. Versio kauhistutti levy-yhtiö CBS:n, joka aluksi luuli sen olevan tarkoitettu levylle. Versio ilmestyi vasta vuonna 1993 The Ballad of Mott: A Retrospective -nimisellä kokoelmalla. Julkaisu harmistutti Hunteria, koska todellisuudessa versiota ei ollut missään vaiheessa tarkoitettu julkaistavaksi, vaan ainoastaan kiusaamaan levy-yhtiötä.[23]
Albumin päättää ”Roll Away the Stone”, joka ylsi Britanniassa kymmenen myydyimmän singlen joukkoon.[7] Albumiversio on hieman erilainen kuin singleversio. Pohjaraita on sama, mutta Ariel Bender soitti siihen uuden kitaraharmonian ja uudelleen äänitetyn puheosuuden lausui Lynsey de Paul.[24] Mick Ralphsin soittama alkuperäinen rytmikitaraosuus jätettiin paikalleen.[25] Kappaleessa on vaikutteita The Ronettes -yhtyeeltä ja Phil Spectorin tuotantotyylistä.[26]
Kansitaide[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
The Hoople -albumin kannen suunnitteli edellisen Mott-albumin tavoin Rosław Szaybo. Hänellä oli yksinkertainen idea, jossa Mott-albumin miehen kasvot korvattiin naisen kasvoilla. John Brownin ottamassa Kuvassa on norjalainen malli Kari-Ann Moller, joka oli Chris Jaggerin entinen vaimo ja Bryan Ferryn aiempi seurustelukumppani.[13][24] Hän oli esiintynyt aiemmin Roxy Musicin esikoisalbumin kannessa.[27]
Mott-albumin kannessa oli ollut vaaleanpunaisesta valkoiseksi muuttuva liukuväri, ja The Hoople -albumin kannessa sama idea toistettiin korvaamalla vaaleanpunainen sinisellä.[24] Takakannen lause It’s Life and Life Only on peräisin Bob Dylanin kappaleesta ”It’s Alright, Ma (I’m Only Bleeding)”.[24]
Mollerin hiuksissa on kasvokuvia yhtyeen jäsenistä, mutta niistä puuttuu yhtyeeseen hiljattain liittynyt Morgan Fisher. Hänellä oli edelleen voimassa oleva sopimus RCA Recordsin kanssa, minkä vuoksi hän halusi välttää mahdolliset sopimustekniset ongelmat. Fisher on poissa myös monista tuon ajan yhtyekuvista.[14]
Yhdysvaltain-painoksessa yhtyeen ja albumin tekstilogot ovat erilaiset kuin alkuperäisessä britannialaisessa painoksessa. Vuonna 2006 julkaistussa CD-versiossa ne ovat alkuperäisestä poiketen väriltään valkoiset.[14]
Julkaisu ja vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Myynti ja julkaisut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
CBS Records julkaisi The Hoople -albumin 29. maaliskuuta 1974. Se ylsi Britanniassa sijalle 11, mikä oli neljä pykälää heikompi kuin edellislevyn Mott sijoitus.[1][28] The Hoople -albumista myönnettiin kuitenkin huhtikuussa 1974 kultalevy, kun Mott oli yltänyt ainoastaan hopealevyyn.[29] Yhdysvalloissa ja Kanadassa albumin julkaisi Columbia Records.[1] Albumi menestyi Yhdysvalloissa listasijoituksen osalta hieman Mott-levyä paremmin nousten sijalle 28.[30] Norjassa albumi ylsi Britannian tavoin sijalle 11.[31] The Hoople oli vuonna 1974 maailman 85:nneksi myydyin albumi.[32] Yhdysvaltalaisen Creem-lehden lukijat äänestivät sen vuoden 16:nneksi parhaaksi albumiksi.[33]
Albumi ilmestyi alun perin vinyylilevynä, C-kasettina ja 8-raitana. Yhdysvalloissa vinyyli ja 8-raita julkaistiin tavanomaisen stereolevyn lisäksi nelikanavaisena, kvadrofonisena versiona.[34] Myöhemmin The Hoople on julkaistu useita kertoja CD-levynä, ensimmäisen kerran Yhdysvalloissa vuonna 1988[1]. Columbian vuonna 2000 Britanniassa julkaisemassa painoksessa olivat mukana bonuskappaleet ”Where Do You All Come From?”, ”Rest in Piece” ja ”Foxy, Foxy”. Ne olivat mukana myös Legacy Recordingsin vuonna 2006 julkaisemalla CD-versiolla, jonka muut bonuskappaleet olivat ”(Do You Remember) The Saturday Gigs”, ”The Saturday Kids” (demo), ”Lounge Lizard” sekä liveversio kappaleesta ”The Golden Age of Rock ’n’ Roll”. Liitteenä oli tietoa sisältävä kirjanen, josta kuitenkin aiemmista vinyyli- ja CD-painoksista poiketen puuttuivat laulujen sanat.[14]
Kriitikoiden arvioita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aikalaisarviot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| Kriitikoiden vastaanotto | |
|---|---|
| Arvostelupisteet | |
| Julkaisu | Pisteet |
| AllMusic[35] |   |
| Christgau’s Record Guide[36] | B |
| Overdose[37] | A- |
| MusicHound Rock: The Essential Album Guide[36] |  |
| Record Collector[38] | |
Albumi sai ilmestyessään ristiriitaista palautetta. Rolling Stone -lehden Ken Emerson epäili kesäkuun 1974 arvostelussaan suosion sokaisseen Ian Hunterin ja piti The Hoople -levyä pettymyksenä yhtyeen edellisten albumien jälkeen. Hänen mielestään niin albumin sävellykset kuin sanoituksetkin ovat pääasiassa heikkotasoisempia kopioita yhtyeen vanhoista lauluista. Emersonin mukaan myös useissa kappaleissa kuultavat ääniefektit tuottavat vain sekamelskaa. Hän kuitenkin kehuu raitoja ”Trudi’s Song”, ”Alice” ja ”Pearl ’n’ Roy (England)”. Loppuun hän kuitenkin sanoo, ettei The Hooplea voi lainkaan verrata edellisiin Mott- ja All the Young Dudes -albumeihin.[36]
Stereo Review -lehdessä heinäkuussa 1974 Steve Simels kirjoitti, että The Hoople on näppärämpi ja vakuuttavampi kuin Mott the Hooplen yksikään aiempi julkaisu. Ian Hunter on tosin hänen mielestään alkanut ottaa itsensä liian vakavasti ja muuten erinomainen ”Marionette” uhkaa mennä itseparodian puolelle. Hän myös harmittelee kitaristi Mick Ralphsin lähtöä ja kuvaa tilalle tulleen Ariel Benderin soittoa päteväksi mutta kasvottomaksi. Loppuun Simels kuitenkin kehuu The Hoople -albumin olevan kuluvan vuoden harvoja merkityksellisiä julkaisuja, vaikka siitä ei tullutkaan aivan sellaista mestariteosta kuin ilmeisesti oli tarkoitus. Arvostelussa annetaan erillinen arvosana esitykselle ja levytyksen laadulle. Esityksen arvosana on ”kuumaa kamaa”, kun taas levytyksen arvioksi annetaan ”todella hyvä”.[39]
Billboard-lehden antama palaute oli positiivista. Lehden mielestä yhtyeen tekemät musiikilliset muutokset toimivat levyllä hyvin, toisin kuin useilla muilla sellaisilla yhtyeillä, jotka yrittävät muuttaa äänimaailmaansa monimutkaisempaan suuntaan. Myös Ariel Benderin kitaransoitto sai kehuja. Billboardin mielestä The Hoople -albumilla yhtye on löytänyt itsensä. Parhaina kappaleina lehti piti raitoja ”Crash Street Kidds”, ”Born Late ’58”, ”Through the Looking Glass” ja ”Roll Away the Stone.”[36]
Tom Hull kirjoitti albumista Overdose-lehden huhtikuun 1975 numerossa. Hänen mielestään The Hoople on mielenkiintoinen, hienostunut, ovela ja pahaenteinen. Sovituksia hän kuvaa lähes oopperamaisiksi. Sanoituksia hän kritisoi niiden tarkoituksellisesta hämmentämisestä (esimerkkinä ”detonator, jailbaiter, a radar radiator”). Puutteistaan huolimatta The Hoople on Hullin mielestä hieno albumi ja yksi kuluvan vuoden harvoja levyjä, joka osoittaa vanhemmilta yhtyeiltä jonkinnäköistä yritystä kehittyä. Kappaletta ”Pearl ’n’ (England)” hän kehuu kenties parhaaksi, jonka hän on kuluvana vuotena kuullut.[37]
Myöhempiä arvioita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Robert Christgau arvosteli levyn vuonna 1981 ilmestyneessä kirjassaan Christgau’s Record Guide. Hänen mielestään kappaleet ”The Golden Age of Rock 'n' Roll” ja ”Roll Away the Stone” ovat klassikoita mutta eivät aikanaan tuoneet mukanaan mitään uutta. Hän uskoo myös, että Ian Hunterin ego oli levyn aikoihin kasvanut, mutta sanoo hänellä olleen varaa siihen. Christgaun antama arvosana levylle on B.[36]
Leland Rucker antoi levylle neljä tähteä viidestä vuonna 1996 julkaistussa teoksessa MusicHound Rock: The Essential Album Guide.[36]
AllMusic-sivuston Stephen Thomas Erlewine kirjoittaa, että Mott the Hooplen edellinen albumi Mott oli ollut niin hyvä, että The Hoople on siksi jäänyt sen varjoon. Suurempana ongelmana hän näkee kuitenkin kitaristi Mick Ralphsin lähdön, minkä myötä Hunterista oli tullut yhtyeen kiistaton johtaja, mikä muutti yhtyeen luonnetta hieman. Siksi The Hoople on Erlewinen mielestä laulunkirjoitukseltaan ja soundiltaan hieman epätasainen albumi. Levyllä on silti hetkensä, kuten ”Roll Away the Stone”, jota hän pitää ensiluokkaisena. ”Crash Street Kidds” rokkaa ilkeästi, ja ”The Golden Age of Rock ’n’ Roll” edustaa hänen mielestään miellyttävää David Bowie -tyylistä nostalgiaa ”Drive-In Saturday” -kappaleen tyyliin. Samaa teemaa edustaa ”Born Late ’58”, jota Erlewine kuvaa täydellisen uskottavaksi rockiksi. Kaiken tämän ansiosta The Hoople on hänen mielestään viihdyttävää kuunneltavaa, vaikka se ei vedäkään vertoja Mott the Hooplen aiemmille mestariteoksille. Erlewinen arvosana albumille on lähes täydet 4,5 tähteä viidestä mahdollisesta.[35]
William Pinfold kirjoitti Record Collector lehdessä vuonna 2009, että The Hoople on Mott the Hooplen aliarvostetuimpia töitä ja varmasti parempi kuin All the Young Dudes, mutta se ei kestä vertailua Mott-albumiin. Hänen arvosanansa albumille on kolme tähteä viidestä.[38]
Listasijoitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
|
Sertifiointi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
|
Julkaisun jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Heti albumin ilmestyttyä Mott the Hoople teki kuusi konserttia Britanniassa, jossa se ajoi sisään tulevan Amerikan-kiertueensa soittolistaa.[12] Kiertue Yhdysvalloissa ja Kanadassa kesti huhtikuusta kesäkuuhun ja piti sisällään 45 konserttia. Lämmittely-yhtyeenä esiintyi Queen.[41] The Hoople -albumilta settilistaan päätyivät vakituisesti kappaleet ”The Golden Age of Rock ’n’ Roll”, ”Roll Away the Stone”, ”Born Late ’58”, Marionette ja ”Crash Street Kidds”. ”Alice” soitettiin vain kerran.[42] Marraskuun alussa ilmestyi konserttitaltiointi Live, joka oli yhtyeen viimeinen albumi sen alkuperäisenä toiminta-aikana. Osa levystä oli äänitetty menneellä Amerikan-kiertueella.[43]
Kappaleet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Kaikki kappaleet on kirjoittanut Ian Hunter, ellei toisin mainita.
- Alkuperäisen albumin kaikki kappaleet (1–9) on sovittanut Ian Hunter, paitsi kappaleen ”Born Late ’58” on sovittanut Pete Overend Watts.[13]
|
A-puoli
|
B-puoli
|
Bonuskappaleet vuoden 2000 painoksella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Where Do You All Come From – 3.26 (”Roll Away the Stone” -singlen B-puoli)
- Rest in Peace – 3.55 (”The Golden Age of Rock ’n’ Roll” -singlen B-puoli)
- Foxy, Foxy – 3.32 (kesällä 1974 julkaistun singlen A-puoli)[14]
Bonuskappaleet vuoden 2006 painoksella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Where Do You All Come From – 3.27
- Rest in Peace – 3.55
- Foxy, Foxy – 3.30
- (Do You Remember) The Saturday Gigs – 4.19 (singlen A-puoli)
- The Saturday Kids (demo) – 6.02 [14]
- Lounge Lizzard – 4.18 (hylätty singlen A-puoli)
- American Pie / The Golden Age of Rock ’n’ Roll – 4.16 (Live from Broadway, säv. Don McLean, Ian Hunter)[45]
Singlet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| ”Roll Away the Stone” (9. marraskuuta 1973[26], CBS Records) |
Levyn ensimmäinen single ”Roll Away the Stone” ilmestyi marraskuussa 1973, monta kuukautta ennen itse albumia.[46] Kappale nousi Britanniassa listasijalle kahdeksan.[47] |
| ”The Golden Age of Rock ’n’ Roll” (15. maaliskuuta 1974[11], CBS Records) |
”The Golden Age of Rock ’n’ Roll” ilmestyi albumin tavoin maaliskuussa 1974.[46] Kappaleen listasijoitus Britanniassa oli 16.[48] Hunterin mielestä kappale oli keskinkertainen, eikä hän olisi halunnut julkaista sitä singlenä.[10] B-puoli ”Rest in Peace” on The Hoople -albumilta pois jätetty kappale, joka äänitettiin studiolivenä ilman päällekkäisäänityksiä. Kappale nauhoitettiin AIR-studioilla samalla, kun albumia miksattiin. Kappaleen tekemiseen osallistuivat Hunterin lisäksi Watts ja Griffin. Wattsin mukaan kappale oli liian ”kirkkomainen” albumilla julkaistavaksi.[10] |
Painoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| Formaatti | Valtio | Levy-yhtiö ja tunnus | Julkaistu | Lähde |
|---|---|---|---|---|
| LP | Britannia | CBS, S 69062 | 1974 | [1] |
| MC | Britannia | CBS, 40-69062 | 1974 | [34] |
| 8-raita | Britannia | CBS, 42-69062 | 1974 | [34] |
| LP | Yhdysvallat, Kanada | Columbia, PC 32871 | 1974 | [1] |
| LP | Yhdysvallat | Columbia, PCQ 32871 (kvadrofoninen) | 1974 | [1] |
| MC | Yhdysvallat | Columbia, PCT 32871 | 1974 | [34] |
| 8-raita | Yhdysvallat | Columbia, PCA 32871 | 1974 | [34] |
| 8-raita | Yhdysvallat | Columbia, CAQ 32871 (kvadrofoninen) | 1974 | [34] |
| LP | Alankomaat | CBS, S 69062 | 1974 | [1] |
| LP | Espanja | CBS, S 69062 | 1974 | [34] |
| LP | Jugoslavia | Suzy, 69062 | 1974 | [1] |
| LP | Israel | CBS, 69062 | 1974 | [34] |
| LP | Australia | CBS, SBP 234501 | 1974 | [34] |
| LP | Uusi-Seelanti | CBS, SBP 474183, | 1974 | [34] |
| LP | Japani | CBS/Sony, SOPM 121 | 1974 | [34] |
| LP | Etelä-Afrikka | CBS, ASF 1805 | 1974 | [34] |
| LP | Japani | CBS/Sony, 15AP 635 (CBS/Sony 10th Anniversary) | 1977 | [34] |
| LP | Japani | CBS/Sony, 25AP 1285 (Rock Best 100 Series) | 1978 | [34] |
| CD | Yhdysvallat | Columbia, CK 32871 | 1988 | [1] |
| CD | Japani | Sony, SRCS 9021 (Super 1600 Nice Price) | 1996 | [34] |
| CD | Britannia | Columbia, 4982482 2 | 2000 | [34] |
| CD | Japani | SME Records, SRCS 9823 (Nice Price!) | 2001 | [34] |
| CD | EU | Legacy, 82796978732 | 2006 | [1] |
| CD | Japani | Sony Records Int'l, MHCP 1066 (British Rock Explosion) | 2006 | [34] |
| CD | Saksa | Legacy, 88697445512CD3 | 2009 | [1] |
| CD | Japani | Sony Records Int'l, SICP 4541 | 2015 | [34] |
Tekijät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Muusikot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Mott the Hoople
Vierailijat
|
Muut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
|
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Devine, Campbell: Mott the Hoople and Ian Hunter. All the Young Dudes – The Biography. Cherry Red Books, 1998. ISBN 1-901447-05-7.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f g h i j k l m 'The Hoople' by Mott the Hoople (Album, Glam Rock): Reviews Rateyourmusic.com. Viitattu 18.9.2023. (englanniksi)
- ↑ Devine 1998, s. 167.
- ↑ Devine 1998, s. 172.
- ↑ Devine 1998, s. 179.
- ↑ Devine 1998, s. 186.
- ↑ Devine 1998, s. 187.
- ↑ a b c d e f g h i j Devine, Campbell: Mott the Hoople. The Hoople -albumin CD-version kansilehti, Columbia/Legacy 82796979732, 2006.
- ↑ a b c d Devine 1998, s. 198.
- ↑ a b c d e f Devine 1998, s. 199.
- ↑ a b c Devine 1998, s. 201.
- ↑ a b c d e Devine 1998, s. 200.
- ↑ a b c Devine 1998, s. 208.
- ↑ a b c d Mott the Hoople: The Hoople -vinyylialbumin takakannen tiedot (CBS 69062) 1974.
- ↑ a b c d e f g Mott the Hoople LP/CD: "The Hoople" Hunter-mott.com. Viitattu 24.10.2023. (englanniksi)
- ↑ Devine 1998, s. 198–199.
- ↑ Devine 1998, s. 202.
- ↑ a b Devine 1998, s. 203.
- ↑ Devine 1998, s. 203–204.
- ↑ Devine 1998, s. 204–205.
- ↑ Devine 1998, s. 205.
- ↑ a b Devine 1998, s. 205–206.
- ↑ a b Devine 1998, s. 206.
- ↑ Devine 1998, s. 206–207.
- ↑ a b c d Devine 1998, s. 207.
- ↑ a b Mott the Hoople: The Hoople -vinyylialbumin liitteen tiedot (CBS 69062) 1974.
- ↑ a b Devine 1998, s. 195.
- ↑ Malvern, Jack: Roxy Music model fights to stay after 73 years in UK The Times. 17.6.2023. Times Media Limited. Viitattu 26.10.2023. (englanniksi)
- ↑ Mott The Hoople songs and albums - full Official Chart history Officialcharts.com. Viitattu 25.10.2023. (englanniksi)
- ↑ a b c Certified Awards Search ("BRIT Certified" -osio, hakusana "Mott the Hoople") Bp.co.uk. Viitattu 25.10.2023. (englanniksi)
- ↑ a b Mott the Hoople - Biography, Music & News Billboard.com. Viitattu 22.10.2023. (englanniksi)
- ↑ a b norwegiancharts.com - Mott The Hoople - The Hoople Norwegiancharts.com. Viitattu 22.10.2023. (englanniksi)
- ↑ 1974 Rock Music History Rockmusictimeline.com. Viitattu 9.11.2023. (englanniksi)
- ↑ Creem magazine 1974 reader's poll - Best album Djtees.com. Viitattu 9.11.2023. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s Mott The Hoople - The Hoople - Releases Discogs.com. Discogs. Viitattu 28.10.2023. (englanniksi)
- ↑ a b Erlewine, Stephen Thomas: The Hoople Review by Stephen Thomas Erlewine Allmusic.com. AllMusic, NetAction LLC. Viitattu 23.10.2023. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f Mott The Hoople - The Hoople Superseventies.com. Viitattu 25.10.2023. (englanniksi)
- ↑ a b The Rekord Report: First Card Tomhull.com. Viitattu 27.10.2023. (englanniksi)
- ↑ a b The Hoople - Record Collector Magazine Recordcollectormag.com. 1.3.2009. Diamond Publishing. Viitattu 24.10.2023. (englanniksi)
- ↑ Simels, Steve: Stereo Review – July 1974 (sivu 89) Stereo Review. Viitattu 15.2.2024.
- ↑ The Hoople - Official Charts Officialcharts.com. Viitattu 22.10.2023. (englanniksi)
- ↑ Devine 2008, s. 213.
- ↑ Devine 2008, s. 214.
- ↑ Devine 2008, s. 244.
- ↑ Mott the Hoople: The Hoople -vinyylialbumin etiketti (CBS 69062) 1974.
- ↑ Mott the Hoople: The Hoople -albumin CD-version kansilehden kappaletiedot, Columbia/Legacy 82796979732, 2006.
- ↑ a b c d Devine 1998, s. 398.
- ↑ Roll Away the Stone - Official Charts Officialcharts.com. The Official UK Charts Company. Viitattu 21.10.2023. (englanniksi)
- ↑ The Golden Age Of Rock & Roll - Official Charts Officialcharts.com. The Official UK Charts Company. Viitattu 21.10.2023. (englanniksi)
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| ||||||||||||||||||||||||||