Teimuraz I

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Teimuraz I ja hänen vaimonsa Khorasan. Luonnos samaan aikaan eläneen katolisen lähetyssaarnaajan Don Cristoforo De Castellin albumista.

Teimuraz I (georg. თეიმურაზ I, 15891663) oli georgialainen kuningas Bagrationi-dynastiasta. Hän hallitsi katkonaisesti Kakhetin kuningaskuntaa vuosina 1605–1648 ja lisäksi Kartlia vuosina 1625–1633. Hän oli Davit I:n ja Ketevanin vanhin poika, ja vietti suurimman osan lapsuudestaan Iranin šaahin hovissa. Hänestä tehtiin Kakhetin kuningas sen jälkeen, kun aateliset olivat kapinoineet hänen setäänsä Konstantine I:tä vastaan vuonna 1605. Vuodesta 1614 lähtien hän taisteli viiden vuosikymmenen ajan Iranin safavidien dominaatiota vastaan Georgiassa, menettäen useita perheenjäseniään ja päättäen lopulta elämänsä šaahin vankina Astarabadissa 74-vuotiaana.

Teimuraz I oli monipuolinen runoilija ja persialaisen runouden ihailija. Hän käänsi georgiaksi useita persialaisia rakkaustarinoita, ja muutti pitkän ja vaikean hallituskautensa henkilökohtaiset kokemukset sarjaksi omaperäisiä runoja, joihin vaikutti ajan persialainen perinne.

Varhainen elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teimuraz oli Kakhetin kuninkaan Davit I:n ja hänen vaimonsa Ketevanin poika. Kakheti, itäisin Georgian kuningaskunnan hajoamisen jälkeen 1400-luvun lopussa syntyneistä valtioista, kuului Iranin safavididynastian vaikutuspiiriin. 1600-luvun alkuvuosiin saakka Kakhetin kuninkailla oli ollut rauhanomaiset suhteet Iraniin, mutta heidän itsenäinen ulkopolitiikkansa ja diplomatiansa Moskovan Venäjän kanssa olivat pitkään ärsyttäneet Iranin šaaheja. Teimurazia itseään pidettiin poliittisena panttivankina safavidihovissa, ja hänet kasvatettiin Iranin pääkaupungissa Isfahanissa šaahi Abbas I:n ohjauksessa.

Hän palasi kotiin vuonna 1605, kun kristityt kakhetilaiset olivat kapinoineet Teimurazin äidin Ketevanin innostamina ja syrjäyttäneet islaminuskoisen kuninkaansa Konstantine I:n, joka oli surmannut oman isänsä, kuningas Aleksandre II:n, Iranin sponsoroimassa vallankaappauksessa. Kakhetin aateliset pyysivät šaahi Abbas I:n vahvistavan Teimurazin, joka oli Aleksandre II:n pojanpoika, pääsyn maan valtaistuimelle. Abbas oli turhautunut kapinasta ja kiinni uudessa sodassaan osmanien valtakuntaa vastaan, joten hän suostui kakhetilaisten vaatimukseen. Teimuraz kruunattiin Kakhetin kuninkaaksi, ja hän aloitti pitkän ja vaikean hallinnon konfliktissa safavidiherrojensa kanssa.[1]

Koska uusi monarkki oli yhä alaikäinen, kuningatar Ketevanista tuli väliaikainen sijaishallitsija. Hän järjesti vuonna 1606 Teimurazin avioliittoon Mustanmeren rannikolla sijaitsevan Gurian ruhtinaskunnan prinssin Mamia II Gurielin tyttären Anan kanssa. Vuonna 1609 Ana kuitenkin kuoli, ja Teimuraz meni uudelleen naimisiin šaahi Abbasin suostumuksella Kakhetin länsinaapurin Kartlin kuninkaan Luarsab II:n sisaren Khorasanin kanssa. Šaahi nai itse Teimurazin sisaren Helenen.

Iranin hyökkäys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Šaahi Abbas, Dominicus Custoksen kuparikaiverrus teoksesta Atrium heroicum Caesarum vuosilta 1600–1602.

Safavidien ja osmanien sodan päättyessä Abbas ryhtyi uuteen yritykseen Georgian tuomiseksi kiinteämmin valtakuntansa piiriin. Hänen suhteensa Teimuraz I:een rapautuivat nopeasti sen jälkeen kun Teimuraz oli kieltäytynyt šaahin kutsuista Isfahaniin. Teimurazia uhkasi nyt Iranin hyökkäys, ja hän yritti ostaa rauhaa lähettämällä kaksi poikaansa, Aleksandren ja Leonin, ja äitinsä Ketevanin kunniapanttivangeiksi šaahin hoviin vuonna 1613. Siirto ei kuitenkaan onnistunut lievittämään Kakhetiin kohdistuvaa painetta.

Kun vihamielisyydet osmanien kanssa olivat lakanneet hetkeksi vuonna 1614 Iranin armeijan ollessa vahvimmillaan, Abbas I lähetti joukkonsa taistelemaan Georgian kuningaskuntia vastaan. Tällä kertaa häntä auttoi georgialainen aatelinen, Giorgi Saakadze, taitava taistelija, jolla oli aiemmin ollut runsaasti vaikutusvaltaa Kartlin kuninkaan Luarsab II:n palveluksessa. Uhka hänen henkeään kohtaan oli saanut hänet loikkaamaan šaahin puolelle. Iranilaiset ajoivat sekä Teimurazin että Luarsabin valtakunnistaan länsigeorgialaiseen Imeretin kuningaskuntaan, ja Abbas I korvasi heidät islamiin kääntyneillä georgialaisilla. Bagrat VII asetettiin Kartliin, kun taas Kakheti annettiin Teimurazin serkulle Isa Khanille. Imeretin Giorgi III oli osmanien suojeluksessa ja kieltäytyi luovuttamasta pakolaisia šaahille, joka kosti antamalla joukkojensa hävittää Kartlia ja Kakhetia. Sitten Luarsab päätti antautua, mutta kieltäytyi šaahin pyynnöstä luopua kristinuskosta. Abbas lähetti hänet maanpakoon Iraniin ja kuristutti hänet Šīrāzissa vuonna 1622.[1]

Ollessaan maanpaossa Imeretissä vuonna 1615 Teimuraz liittyi Giorgi III:n kirjeeseen Venäjän tsaari Mikaelille. Kirjeessä kerrottiin georgialaisten vastustuksesta Iranin šaahia kohtaan ja pyydettiin apua. Venäläiset olivat kuitenkin toipumassa sekasorron ajasta, eivätkä olleet valmiita tai aikoneet sekaantua Kaukasuksen asioihin. Oman onnensa nojaan jääneet kakhetilaiset aateliset kokosivat rivinsä Davit Džandierin taakse ja kapinoivat Isa Khania vastaan 15. syyskuuta 1615. Kapina levisi pian Kartliin, ja Georgian aatelisto ehdotti Teimuraz I:tä koko itäisen Georgian kuninkaaksi. Teimurazin joukot torjuivat Ali Quli-Khanin johtaman iranilaisen rankaisuretkikunnan Tsitsamurissa, minkä vuoksi šaahi Abbas johti henkilökohtaisesti seuraavaa invaasiota vuonna 1616. Kapina murskattiin, ja Teimuraz pakeni jälleen kerran Länsi-Georgiaan. Kakheti joutui täydellisen hävityksen kohteeksi, josta kuningaskunta ei koskaan täysin toipunut. Kuten šaahi Abbasin hallinnon virallinen historia Alam-ara julistaa: "Islamin alun jälkeen tuonkaltaisia tapahtumia ei ole nähty minkään kuninkaan alaisuudessa."[1]

Kakhetin aiemmin kukoistaneet kaupungit, kuten Gremi ja Zagemi, kutistuivat kyliksi, ja useita asutuskeskuksia katosi. 60 000–70 000 henkeä tapettiin, ja yli sata tuhatta kakhetilaista talonpoikaa karkotettiin safavidien alueille. Heidän jälkeläisensä muodostavat suurimman osan georgialaisesta väestöstä nykyisessä Iranissa, ja georgian kielen murretta puhutaan yhä Fereydunshahrissa ja sen ympäristössä Isfahanin provinssissa.[2]

Kapinalliskuningas[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Giorgi Saakadzen patsas Tbilisissä.

Teimuraz jatkoi Venäjän ja osmanien avun etsimistä Irania vastaan. Safavidien vastustajat kerääntyivät hänen taakseen, mikä rohkaisi hänen alamaisiaan torjumaan hänen islaminuskoisen korvaajansa. Šaahi Abbas kosti kiduttamalla hänen äitinsä Ketevanin kuoliaaksi 13. syyskuuta 1624 ja kastroimalla hänen poikansa Aleksandren ja Leonin.[1]

Samaan aikaan Abbas I:n Kakhetin kuvernööriksi nimittämä Selim Khan aloitti kampanjan asuttaakseen itäisen Georgian tyhjennetyt alueet turkkilaisilla paimentolaisilla, mikä sai aikaan kapinan jäljelle jääneen georgialaisväestön keskuudessa. Šaahin aiempi georgialainen liittolainen Giorgi Saakadze eli Mourav-Beg, kuten hänet Iranissa tunnettiin, liittyi kapinaan ja johti georgialaiset voittoon Iranin armeijasta Martqopin taistelussa 25. maaliskuuta 1625. Saakadze tuhosi seuraavaksi turkkilaiset maahanmuuttajat ja asetti Teimurazin uudelleen Kartlin ja Kakhetin valtaistuimille. Šaahi ei kyennyt murskaamaan kapinaa, vaikka hän saikin kalliin voiton georgialaisista Marabdan taistelussa 1. heinäkuuta 1625. Georgian ylämaiden sissivastarinnan edessä Abbas myöntyi Moskovan kehotuksiin ja tunnusti kapinalliskuninkaan oikeuden hallita.[3]

Georgian aatelisto jakautui kuitenkin pian toisiaan vastustaviin leireihin. Toisella puolella olivat Saakadze ja hänen seuraajansa, jotka vastustivat Teimurazin valtaa Kartlissa ja aikoivat kutsua Imeretin prinssi Aleksandren (tulevan kuningas Aleksandre III:n) uudeksi kuninkaaksi. Toisella puolella olivat Teimuraz ja hänen uskollinen kakhetilaispuolueensa, jotka saivat vaikutusvaltaisen tukijan Saakadzen langosta ja entisestä kumppanista Zurabista, Aragvin eristavista ("ruhtinaasta"). Šaahi Abbas I suhtautui epäilyksellä Saakadzen neuvotteluihin osmanien kanssa, ja rohkaisi myös Teimurazia antamaan lopullisen iskun kunnianhimoiselle kenraalille. Myöhemmin vuonna 1626 Georgian johtajien välinen kilpailu huipentui Bazaletin taisteluun Bazaleti-järvellä, jossa kuninkaallinen armeija saavutti ratkaisevan voiton. Saakadze ajettiin maanpakoon Istanbuliin, jossa hänet teloitettiin vuonna 1629 lyhyen sotilasuran jälkeen sulttaani Ibrahim I:n palveluksessa.

Saakadzen kukistumisen ja Abbas I:n kuoleman jälkeen vuonna 1629 Teimuraz jatkoi auktoriteettinsa vahvistamista itäisessä Georgiassa. Hän yllytti Zurab Aragvilaista murhaamaan Semayun Khanin, Iranin nimittämän Kartlin kilpailevan kuninkaan, vuonna 1630. Sen jälkeen hän salamurhautti Zurabin, päästen eroon molemmista. 1630-luvun alkuun mennessä Teimuraz oli saanut sekä Kartlin että Kakhetin jokseenkin vakaaseen hallintaansa. Yrittäessään määrätietoisesti eliminoida safavidien hegemonian Georgiassa Teimuraz lähetti lähettiläänsä Niciphores Irbachin Länsi-Eurooppaan pyytämään apua Espanjan kuninkaalta Filip IV:ltä ja paavi Urbanus VIII:ltä. Euroopan johtajat olivat kuitenkin liiaksi kiinni kolmikymmenvuotisessa sodassa (1618–1648) välittääkseen pienen kaukasuslaisen kuningaskunnan kohtalosta, eikä lähetystö onnistunut tavoitteessaan. Sen ainoa tulos oli ensimmäisen georgialaisen painetun kirjan, Stefano Paolinin ja Niciphores Irbachin laatiman Dittionario giorgiano e italianon ("georgialais–italialainen sanakirja", Rooma, 1629), julkaisu.

Hallinnon loppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teimuraz I.

Samaan aikaan Teimurazin suhteet Iranin uuteen šaahiin Safi I:een huononivat yhä pahemmin. Vuonna 1631 Teimuraz kosti Dagestanin vuoristoheimoille niiden liittymisen šaahi Abbasin puolelle Kakhetin tuhoamisessa, ja hävitti useita asutuskeskuksia (auleja). Vuonna 1633 hän antoi suojan langolleen Daud Khanille, georgialaissukuiselle Iranin Gəncən ja Qarabağin kuvernöörille (beglarbeg), joka oli paennut Safi I:n hyökkäystä veljensä Imam-Quli Khanin perhettä kohtaan. Imam-Quli Khan oli Farsin, Larin ja Bahrainin vaikutusvaltainen kuvernööri. Teimuraz kieltäytyi luovuttamasta karkulaista ja, ymmärtäen täysin kieltäytymisensä seuraamukset, keräsi joukkonsa nopeasti kokoon. Šaahi Safi kosti julistamalla Teimurazin syrjäytetyksi ja korvaamalla hänet suosikillaan, islaminuskoisella georgialaisprinssi Rostomilla, jolla oli ollut tärkeä rooli Safin vallan lujittamisessa Abbas I:n kuoleman jälkeen.

Rostom johti Iranin armeijan Georgiaan ottaen Kakhetin ja Kartlin haltuunsa vuonna 1633. Teimuraz pakeni jälleen kerran Imeretiin, mutta palasi Kakhetiin vuonna 1634. Vuonna 1638 Rostomin välityksen avulla Teimuraz armahdettiin, ja šaahi vahvisti hänet Kakhetin kuninkaaksi. Hän kuitenkin aloitti jälleen yrityksensä liiton solmimiseksi Venäjän kanssa, ja vannoi uskollisuuttaan tsaari Mikaelille 23. huhtikuuta 1639. Venäläistä protektoraattia ei kuitenkaan koskaan käytännössä syntynyt.

Vuonna 1641 Teimuraz, joka halusi yhdistää koko Georgian hallintoonsa, tuki aatelisten salaliittoa Rostomia vastaan. Se lopulta pilasi hänen suhteensa Kartlin hallitsijaan. Juoni epäonnistui ja Teimurazin, joka oli jo keskittänyt joukkonsa Rostomin pääkaupungin Tbilisin muureille, oli pakko vetäytyä. Vuonna 1648 Rostom marssi yhdessä iranilaisen joukon kanssa Kakhetia vastaan ja voitti Teimurazin armeijan Magharossa. Menetettyään ainoan eloon jääneen poikansa Davitin taistelukentällä Teimuraz pakeni Imeretiin, jossa hän ponnisteli saadakseen kruununsa takaisin Venäjän avustuksella. Hän lähetti pojanpoikansa ja ainoan perijänsä Ereklen Moskovaan vuonna 1653 ja kävi henkilökohtaisesti tsaari Aleksein luona kesäkuussa 1658.

Samaan aikaan Rostomin halukkuus tehdä yhteistyötä safavidiherrojensa kanssa toi Kartlille runsaasti autonomiaa sekä suhteellisesti rauhaa ja vaurautta. Kakhetin aateliset ja kansa asettuivat kuitenkin yhä maanpaossa olevan Teimurazin taakse toivoen irtautumistaan Iranin vallasta. Lopettaakseen vastarinnan Kakhetissa lopullisesti šaahi Abbas II elvytti suunnitelman maan asuttamisesta turkkilaisilla paimentolaisilla. Aie sai aikaan yleisen kansannousun vuonna 1659. Kapinalliset onnistuivat paimentolaisten karkottamisessa, mutta heidän täytyi yhä vastahakoisesti hyväksyä šaahin valta-asema.[4][5]

Epäonnistuttuaan Venäjän avun saamisessa puolelleen Teimuraz päätteli, että hänen mahdollisuutensa kruununsa palauttamiseen olivat mitättömät. Hän palasi Imeretiin jäädäkseen eläkkeelle luostariin vuonna 1661. Samana vuonna Rostomin seuraaja Kartlin hallitsijaksi, Vakhtang V, siirtyi Länsi-Georgiaan kruunatakseen poikansa Artšilin Imeretin kuninkaaksi. Vakhtang V lähetti Teimurazin Isfahaniin, jossa Abbas II otti georgialaisen ex-kuninkaan kunnioittavasti vastaan, mutta heitti hänet tyrmään, kun hänen pojanpoikansa Erekle palasi Venäjältä ja yritti ottaa Kakhetin hallintaansa. Teimuraz kuoli vankeudessa Astarabadin linnoituksessa tammikuussa 1663. Hänen jäänteensä kuljetettiin Georgiaan ja haudattiin Alaverdin katedraaliin.[5]

Runous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teimuraz I:n kirjoittamissa teoksissa käsitellään useita erilaisia aiheita, ja niihin kuuluu paitsi hänen omia runojaan myös käännöksiä ja mukaelmia persiasta. Kuningasrunoilijalla oli niin syvät tiedot Persian ja Georgian kirjallisuudesta ja hän oli niin ylpeä innovaatioistaan georgiankielisessä runoudessa, että hän julisti itsensä vanhoilla päivillään Georgian suurimmaksi runoilijaksi ja piti itseään parempana kuin juhlittua keskiajan kirjailijaa Šota Rustavelia. Vaikka Georgian kirjallisuuden tutkijat eivät olekaan ikinä hyväksyneet Teimurazin väitettä, ei ole epäilystäkään siitä, että hänen suhteellisen maneerisella hovilyriikallaan oli tietty vaikutus Georgian 1600- ja 1700-lukujen runouteen. Teimuraz sai koulutuksensa safavidihovissa ja hän osasi sujuvasti persiaa. Hänen runokielensä olikin täynnä persialaista kuvastoa ja alluusioita, lainasanoja sekä fraaseja. Kommentoiden kiinnostustaan persiankielistä runoutta kohtaan hän kirjoitti: "Persiankielisen puheen kauneus rohkaisi minua laatimaan säkeiden musiikkia". Ensimmäisellä luovalla kaudellaan vuosina 1629–1634, kun hän istui suhteellisen turvallisesti valtaistuimella, Teimuraz käänsi ja mukautti persiasta useita romansseja, joihin kuuluivat Leila ja Majnun (georg. ლეილმაჯნუნიანი, Leilmadžnuniani), Jusuf ja Zulaikha (georg. იოსებზილიხანიანი, Iosebzilikhaniani), Ruusu ja satakieli (georg. ვარდბულბულიანი, Vardbulbuliani) sekä Kynttilä ja koi (georg. შამიფარვანიანი, Šamiparvaniani).[6]

Seuraavalla kaudella vuosina 1649–1656 hän oli maanpaossa lankonsa Aleksandre II:n hovissa Imeretissä. Teimuraz käytti omien sanojensa mukaan runoutta terapiana: "Kyyneleet virtasivat simistäni armottomasti kuin Niili. Voittaakseni ne kirjoitin ajoittain, laitoin sydämeni siihen." Runoissaan Teimuraz valittaa kuningaskuntansa tuhoutumista, tuomiten "tilapäisen ja petollisen maailman", ja suree perheensä ja ystäviensä kohtaloa, kiroten oman ja kansansa epäonnen lähteen, "Persian verenhimoisen kuninkaan".[7]

Teimurazin huolitelluin ja kipein runo on kuitenkin hänen ensimmäisensä, "Kuningatar Ketevanin kirja ja kärsimys" (georg. წიგნი და წამება ქეთევან დედოფლისა, Ts'igni da ts'ameba Ketevan dedoplisa), joka kirjoitettiin vuonna 1625, seitsemän kuukautta sen jälkeen kun hänen äitinsä Ketevan oli tullut marttyyriksi Šīrāzissa 22. syyskuuta 1624. Runoon on vaikuttanut keskiaikainen georgialainen hagiografinen tuotanto, ja se kuvaa elävästi kidutuksia, joille kuningataräiti alistettiin, kun hän ei suostunut šaahi Abbasin käskyyn luopua kristinuskosta. Professori Donald Rayfieldin sanoin "mitä Georgia menettikään kuninkaassa, se sai takaisin runoilijassa". Teimuraz lainaa Ketevanin rukousta, jonka hän lausui pyhälle kolminaisuudelle ja arkkienkeli Gabrielille kestääkseen kidutuksen, eikä lukijaa säästetä millään tavalla Ketevanin teloituksen kauhuilta. Teimurazin ensi käden lähteisiin kuuluivat tapahtuman todistajat, Iranissa toimineet augustinolaiset lähetyssaarnaajat, jotka toivat kuninkaalle hänen äitinsä jäänteet. Toinenkin Ketevanin marttyyriutta kuvaava teos, saksalaisen Andreas Gryphiuksen vuonna 1657 kirjoittama klassinen tragedia Katharine von Georgien, on saanut tietonsa samasta lähteestä.[8]

Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teimuraz I oli naimisissa kahdesti: ensimmäisen kerran länsigeorgialaiseen Gurieli-prinssisukuun kuuluneen Anan kanssa vuodesta 1606 ja sitten Kartlin Bagrationi-dynastian haaraan kuuluneen Khorasanin kanssa vuodesta 1612.

Hän oli kolmen pojan ja kahden tyttären isä:

Anan kanssa:

  • Prinssi Leon (Levan) (1606–1624)
  • Prinssi Aleksandre (1609–1620)

Molemmat otettiin Abbas I:n panttivangeiksi vuonna 1614 ja kastroitiin kostoksi vuonna 1620. Nuoret prinssit eivät selvinneet silpomisesta ja kuolivat sen jälkeen.

Khorashanin kanssa:

  • Prinssi Davit (1612–1648), josta tuli Mukhranin prinssi vuonna 1627. Hän kuoli taistelussa Iranin armeijaa vastaan, ja dynastiaa jatkoi hänen poikansa Erekle.
  • Prinsessa Daredžan (kuoli 1668), meni naimisiin ensin Aragvin herttua Zurabin kanssa vuonna 1623, Imeretin Aleksandre III:n kanssa vuonna 1630 ja sitten Imeretin Vakhtangin kanssa vuonna 1661. Hänellä oli pahamaineinen ja kiistelty rooli Länsi-Georgian politiikassa.
  • Prinsessa Tinatin (1611–1642). Hän meni naimisiin šaahi Safi I:n kanssa vuonna 1637.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Suny, s. 50.
  2. Oberling, Pierre: Georgia VIII: Georgian communities in Persia Encyclopædia Iranica Online Edition.
  3. Suny, s. 51.
  4. Suny, s. 53.
  5. a b Hitchins, Keith: Georgia II: History of Iranian-Georgian relations Encyclopædia Iranica Online Edition.
  6. Gvakharia, Aleksandre: Georgia IV: Literary contacts with Persia Encyclopædia Iranica Online Edition.
  7. Baramidze, Aleksandre Giorgisdze ja Gamezardashvili, David Minaevich: Georgian Literature, s. 30–31. The Minerva Group, 2001. ISBN 0898755700.
  8. Rayfield, Donald: The Literature of Georgia: A History, s. 105–106. Routledge, 2000. ISBN 0-7007-1163-5.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edeltäjä:
Konstantine I
Kakhetin kuningas
16051616
Seuraaja:
Iranin hallinto
Edeltäjä:
Iranin hallinto
Kakhetin kuningas
16251633
Seuraaja:
Iranin hallinto
Edeltäjä:
Iranin hallinto
Kakhetin kuningas
16341648
Seuraaja:
Unioni Kartlin kanssa Rostomin hallinnossa
Edeltäjä:
Simon II
(kilpaileva kuningas 1625–1630)
Kartlin kuningas
1625-1633
Seuraaja:
Rostom