Tauno Pylkkänen

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tauno Pylkkänen flyygelin ääressä.

Tauno Kullervo Pylkkänen (synt. Pakarinen;[1] 22. maaliskuuta 1918 Helsinki13. maaliskuuta 1980 Helsinki) oli suomalainen säveltäjä ja musiikkiarvostelija, joka toimi muun muassa Kansallisoopperan taiteellisena johtajana.[2] Pylkkänen erikoistui oopperoiden säveltämiseen, ja veristisen sävellystyylinsä vuoksi häntä on kutsuttu ”Pohjolan Pucciniksi”.[3]

Henkilöhistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pylkkänen oli sisällissodan aikana syntynyt punaorpo, jonka näyttelijä Hilma Rantanen ja konttoripäällikkö Väinö Veikko Pylkkänen ottivat lehti-ilmoituksen perusteella kasvattipojakseen.[4] Hänen oikea isänsä, vasten tahtoaan punakaartiin joutunut Heikki Pakarinen kuoli Hämeenlinnan vankileirillä elokuussa 1918.[1] Pylkkänen tuli ylioppilaaksi 1937 ja opiskeli sävellystä Sibelius-Akatemiassa Leevi Madetojan ja Selim Palmgrenin johdolla. Sävellysdiplomin Pylkkänen suoritti vuonna 1941, mutta samanaikaisesti hän opiskeli myös Helsingin yliopistossa, josta hän valmistui filosofian kandidaatiksi 1940.[5] Terveyssyistä Pylkkänen ei joutunut sotavuosina rintamalle, vaan suoritti asepalveluksena esikuntatehtävissä, mikä jätti hänelle aikaa säveltämiseen.[1] Ensimmäisen sävellyskonserttinsa Pylkkänen piti Helsingissä 1942. Hänet palkittiin Pro Finlandia -mitalilla vuonna 1952. Vuosina 1960–1969 Pylkkänen toimi Suomen Kansallisoopperan taiteellisena johtajana.[5] Hänen on tosin sanottu jääneen lujatahtoisen pääjohtajan Alfons Almin varjoon.[1]

Pylkkänen hoiti useita luottamustehtäviä: Hän oli Suomen Säveltaiteilijain Liiton sihteeri vuosina 1943–1956 ja puheenjohtaja vuosina 1959–1970 sekä valtion säveltaidelautakunnan jäsen vuodesta 1960. Pylkkänen oli Yleisradion äänilevyosaston ohjelmatoimittaja vuosina 1943–1961 ja Musiikki-lehden päätoimittaja 1947–1950. Hän kirjoitti musiikkiarvosteluja Ylioppilaslehteen vuosina 1937–1945, Uuteen Suomeen 1943–1974 ja Suomalaiseen Suomeen 1944–1951.[3] Hän esiintyi myös orkesterinjohtajana.[5]

Pylkkäselle myönnettiin valtion taiteilijaeläke vuonna 1971. Sibelius-Akatemian tukisäätiöllä on hänen mukaansa nimetty Tauno Pylkkäsen rahasto.[3]

Tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pylkkänen oli erityisen merkittävä oopperasäveltäjänä; ensi kosketuksensa teatteriin hän sai äitinsä Hilma Rantasen kautta[6], kun taas isä oli innokas laulaja.[5]

Oopperasävellyksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pylkkänen sävelsi ensimmäisen oopperansa Jaakko Ilkka jo alle 20-vuotiaana. Läpimurtoteos oli Mare ja hänen poikansa (1945), joka perusti Aino Kallaksen näytelmään. Kolmas ooppera Simo Hurtta tilattiin vuonna 1948 Suomalaisen Oopperan 75-vuotisjuhlaoopperaksi. Esikoisteoksestaan alkaen Pylkkänen osasi käsitellä lauluääntä luontevasti. Häntä nimitettiin "Pohjolan Pucciniksi".[1] Pylkkästä verrattiin aiheellisesti italialais-amerikkalaiseen Gian Carlo Menottiin. 1950- ja 1960-luvulla Pylkkänen oli ainoa suomalainen säveltäjä, joka keskittyi oopperoihin. Tuon kauden oopperoita ovat mm. Opri ja Oleksi, Vangit ja Varjo. Radio-oopperalla Sudenmorsian Tauno Pylkkänen voitti vuonna 1950 Prix Italian. Pylkkäsen sai viimeisellä oopperallaan Tuntematon sotilas (Väinö Linnan romaanin pohjalta) kiittäviä arvioita. Vuonna 1967 kantaesitetty ooppera sai uudeksi oopperaksi ennätyksellisen paljon katsojia, mutta sen esitykset ovat jääneet vähiin.[7] Pylkkäsen oopperoista on levytetty Mare ja hänen poikansa. Kaikkiaan Pylkkänen sävelsi kymmenen oopperaa.

Soitin- ja laulusävellyksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pylkkäsen soitinsävellyksiin kuuluvat Divertimento (1940), Sinfonietta (1943), sinfonia (1945), sävelrunoelma Ultima Thule (1949), sellokonsertto (1950) ja baletti Kaarina Maununtytär (1961). Hän sävelsi myös runsaasti laulumusiikkia, mm. balladin Räikkö Räähkä (1941) mieskuorolle, solisteille ja orkesterille, sekä kuoro- ja yksinlauluja. Pylkkänen sävelsi myös elokuvamusiikkia.

Levytyksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pylkkänen oli homoseksuaali, mikä ei ollut julkisesti tiedossa hänen elinaikanaan. Hänen ystävänsä, apulaisprofessori Saara Lilja paljasti asian vuonna 2000 ilmestyneessä muistelmateoksessaan. Joulukuussa 1948 Pylkkänen jäi kiinni ”homoseksuaalien kohtauspaikkaan” tehdyssä poliisin ratsiassa ja joutui oikeuteen (homoseksuaalisuus oli Suomessa rikos vuoteen 1971), mutta hän sai vapauttavan tuomion eikä tapaus päässyt julkisuuteen. Myöhemmin Pylkkänen kärsi alkoholismista, masennuksesta ja muistihäiriöistä. Hänen työkykynsä hiipui pian Tuntemattoman sotilaan valmistumisen jälkeen, joten hän lopetti säveltämisen 49-vuotiaana ja jäi virkavapaalle Kansallisoopperasta toukokuussa 1968. Hänen viimeinen merkittävä työnsä oli kesken jäänyt Suomen Kansallisoopperan historian käsikirjoitus. Viimeiset vuotensa hän vietti hiljaiseloa Helsingin Taiteilijakoti Lallukassa.[1]

Oopperat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jaakko Ilkka, 1937
  • Bathseba Saarenmaalla, 1940 (uudistettu 1958)
  • Mare ja hänen poikansa, 1942–1943
  • Simo Hurtta, 1948
  • Sudenmorsian, 1950 (radio-ooppera)
  • Varjo, 1952
  • Opri ja Oleksi, 1958
  • Ikaros, 1956/1960
  • Vangit, 1965 (televisio-ooppera)
  • Tuntematon sotilas, 1967

Kirjallisia teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Naura pajatso...: Oopperakirja (yhdessä Alvar Andströmin ja Veikko Helasvuon kanssa, Lehtiyhtymä 1947)
  • Oopperavaeltaja: esseitä ja pakinoita oopperan maailmasta (WSOY 1953)
  • Satavuotiaan oopperamme vaiheita: 100 vuotta oopperaa 21.11.1973 (Suomen kansallisooppera 1974)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Koivisto, Juhani: ”Tuntematon Pylkkänen – kohtauksia oopperasäveltäjän elämästä”, Rondo Classic 10/2018, s. 40–45.
  2. Virtamo, Keijo (toim.): Otavan musiikkitieto: A–Ö, s. 332–333. Helsinki: Otava, 1997. ISBN 951-1-14518-5.
  3. a b c Salmenhaara, Erkki: Pylkkänen, Tauno (1918 - 1980) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 4.5.2001 (päivitetty 22.3.2018). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  4. Seppälä, Mikko-Olavi: Rakkauden orjuus. Hiidenkivi 6/2012. Viitattu 6.6.2014.
  5. a b c d Pylkkänen, Tauno: ”Tauno Pylkkänen”, Suomen säveltäjiä II, s. 438–445. Toimittanut Einari Marvia. Porvoo: WSOY, 1966.
  6. Hilma Rantanen-Pylkkänen Estofilia. 2018. Tallinna: Suomen suurlähetystö. Viitattu 14.5.2018. (viroksi) (suomeksi)
  7. Tiikkaja, Samuli: Unohdettu Tuntematon sotilas elvytetään. Helsingin Sanomat 17.1.2013.
  8. Mare ja hänen poikansa.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]