Tau nolla

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tau nolla
Tau Zero
Tau nolla.jpg
Alkuperäisteos
Kirjailija Poul Anderson
Kieli englanti
Genre tieteiskirjallisuus
Kustantaja Doubleday
Julkaistu 1970
Sivumäärä 208
ISBN 1-56865-278-X
Suomennos
Suomentaja Veikko Rekunen
Kansitaiteilija Vesa Lempiäinen
Kustantaja Ursa
Julkaistu 1981
Sivumäärä 192
ISBN 951-9269-16-9
Sarja: Ursa Science Fiction
Edeltävä Panoksena tulevaisuus
Seuraava Inferno
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta

Tau nolla (Tau Zero) on Poul Andersonin kirjoittama romaani, joka edustaa kovaa tieteiskirjallisuutta. Se ilmestyi alkujaan jatkokertomuksena nimellä ”To Outlive Eternity” Galaxy-lehdessä vuonna 1967. Kirjana se julkaistiin vuonna 1970 ja se oli ehdokkaana parhaan romaanin Hugo-palkinnolle seuraavana vuonna.[1][2] Suomennos ilmestyi Jari Koposen esipuheella 1981.[1]

Tau nolla kertoo Leonora Christine -nimisestä tähtienvälisestä avaruusaluksesta, joka kykenee matkustamaan lähes valonnopeudella. Onnettomuuden seurauksena Leonora Christinen jarrutuslaitteisto vaurioituu eikä alus kykene lopettamaan kiihdyttämistä vaan lähestyy valonnopeutta loputtomasti. Siksi suhteellisuusteorian kuvaamat ilmiöt, kuten aikadilaatio, kasvavat vähitellen merkittäviksi ja aika aluksen sisällä hidastuu huomattavasti samalla kun maailmankaikkeus sen ympärillä vanhenee kiihtyvällä tahdilla. Anderson hyödyntää teoksessaan fyysikon koulutustaan, ja Koposen mukaan Tau nollaa ”voi lukea dramatisoituna suhteellisuusteorian esityksenä”.[1]

Tau nollan mukaan on nimetty Tau Zero Foundation -niminen säätiö, jonka tarkoitus on edistää tähtienvälistä matkustamista.[3]

Juoni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leonora Christine on tähtienvälinen avaruusalus, jonka on määrä viedä 25 miestä ja 25 naista useiden valovuosien päässä sijaitsevaan tähtijärjestelmään. Alus toimii bussardmoottorilla, joka mahdollistaa tähtienvälisen aineen käyttämisen kiihdytykseen. Jatkuvan kiihdytyksen ansiosta aluksen nopeus lähestyy valonnopeutta, jolloin aikadilaatio kasvaa merkittäväksi: aika hidastuu aluksessa eikä useiden kymmenien valovuosien matka tunnu miehistöstä kuin muutamalta vuodelta. Lisäksi jatkuva kiihdytys luo alukseen keinotekoisen painovoiman. Puolessamatkassa Leonora Christinen on tarkoitus kääntyä ympäri ja jarruttaa loppumatka. Alus kuitenkin törmää alueeseen, jossa tähtienvälinen aine on tavallista tiheämpää, minkä seurauksena alus vaurioituu eikä jarrutuksen aloittaminen ole mahdollista. Alusta ei myöskään voi korjata ulkopuolelta, sillä se liikkuu äärimmäisen nopeasti, jolloin jopa harva tähtienvälinen aine on kuolettavaa törmätessään avaruuskävelyä suorittavaan astronauttiin.

Aluksen miehistö päättää jatkaa kiihdyttämistä ja yrittää päästä galaksienväliseen avaruuteen, jossa ainetiheys on matalampi ja aluksen korjaaminen turvallista. Galaksienvälinen aine paljastuu kuitenkin liian tiheäksi, samoin galaksijoukkojen; lopulta ainoaksi vaihtoehdoksi jää superjoukkojen väliseen avaruuteen pääseminen. Jotta tämä tavoite olisi mahdollinen, on Leonora Christinen kiihdytettävä aina vain suurempaan nopeuteen, jotta aika hidastuisi riittävästi ja miehistö voisi ylittää valtavat etäisyydet siedettävässä ajassa. (Romaanin maailmassa äärimmäisen korkean kiihtyvyyden aiheuttamia G-voimia on mahdollista keinotekoisesti heikentää.)

Useita vuosia matkustettuaan miehistö pääsee riittävän tyhjään avaruuteen ja saa aluksen korjattua. Tässä vaiheessa aluksen ulkopuolella on kulunut jo miljardeja vuosia ja elämä maapallolla on varmuudella tuhoutunut. Miehistön jäsenet päättävät etsiä uuden, maankaltaisen planeetan asutettavaksi. He kuitenkin huomaavat, että maailmankaikkeus on alkanut vanhentua eikä sopivia planeettoja enää ole riittävästi tarjolla. Lisäksi Leonora Christine on kiihdyttänyt nopeutensa niin suureksi, että myös jarruttamiseen kuluva aika on huomattavan pitkä, minä aikana maailmankaikkeus vanhenisi vielä lisää.

Miehistö uskoo jo olevansa tuomittu, mutta aluksella olevat tiedemiehet tutkivat ympäröivää maailmankaikkeutta ja huomaavat, että se on alkanut kutistua. He myös arvelevat, että loppurysäystä seuraa uusi alkuräjähdys, josta syntyy toinen maailmankaikkeus. Leonora Christinen matkustajat sopivat, että he eivät edes yritä jarruttaa, vaan päinvastoin jatkavat kiihdytystä ja yrittävät selviytyä hengissä maailmankaikkeuden kasaan romahtamisesta. Näin myös tapahtuu ja miehistö onnistuu lopulta löytämään uudesta maailmankaikkeudesta maankaltaisen planeetan asutettavaksi.

Nimi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nimi ”Tau nolla” tulee aikadilaatiota kuvaavasta kaavasta , missä v on (avaruusaluksen) nopeus ja c valon nopeus. Mitä lähempänä avaruusaluksen nopeus on valonnopeutta, sitä pienemmäksi Tau () kutistuu. Yhä pienenevä Tau taas kuvaa avaruusaluksen kokeman ajan jatkuvaa hidastumista. Kaava esitellään myös Tau nollassa osana romaanin leipätekstiä.[4]

Vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koposen mukaan Tau nolla on Andersonin parhaita tieteisromaaneja ennen kaikkea sen sisältämien jännittävien spekulaatioiden ja tieteellisen tarkkuuden ansiosta. Heikkoutena hän mainitsee ohuiksi jäävät henkilöhahmot, jotka paria poikkeusta lukuun ottamatta ”pyrkivät olemaan pelkkiä tyyppejä ja hahmottomia nimilappuja”.[1]

SF Reviews -sivuston Thomas M. Wagner kuvailee Tau nollaa hämmästyttäväksi romaaniksi, joka on ansainnut klassikon asemansa. Hänestä romaani todistaa, ettei kovan tieteiskirjallisuuden tarvitse olla puuduttavaa luennointia fysiikasta, ja että alle 200-sivuinenkin kirja voi olla todellinen eepos. Wagnerin mukaan Tau nolla tekee tarinan taustalla toimivista luonnonlaeista jopa maallikolle ymmärrettäviä ja siten romaani on paitsi viihdyttävä myös opettavainen. Myös Leonora Christinen miehistössä vallitseva jännittynyt ja klaustrofobinen tunnelma on hyvin kuvattu. Sen sijaan onnellinen loppuratkaisu tuntuu kaikkien koettelemusten jälkeen epäuskottavalta. Kuitenkin romaani saa häneltä arvosanaksi täydet neljä tähteä.[5]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Tau nolla, Koposen esipuhe (s. 10-11).
  2. Tau Zero Worlds Without End. Viitattu 22.10.2017. (englanniksi)
  3. Gilster, Paul: Tau Zero Foundation Announced Centauri Dreams. 26.6.2006. Viitattu 12.4.2017. (englanniksi)
  4. Anderson, s. 58-59.
  5. Wagner, Thomas M.: Tau Zero / Poul Anderson **** SFreviews.net. 1997. Viitattu 12.4.2017. (englanniksi)