Tapaturmantorjuntayhdistys
Tapaturmantorjuntayhdistys (Tapaturmantorjunta ry) (TALJA) oli Suomessa vuosina 1935–1971 toiminut valtakunnallinen järjestö, jonka tarkoituksena oli herättää yleistä mielenkiintoa tapaturmien ehkäisemiseen ja niiden syiden selvittämiseen. Tapaturmantorjuntayhdistys jakaantui työturvallisuus- ja liikennejaoksiin, joista jälkimmäisestä käytettiin yleisesti lyhennettä Talja.
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tapaturmantorjuntayhdistys perustettiin Helsingissä marraskuussa 1935 ja sen ensimmäinen varsinainen toimintavuosi oli 1936. Uuden yhdistyksen pääasiallinen tarkoitus oli valistustoiminta työtapaturmien torjumiseksi, mutta sääntöjen mukaan myös toiminta liikennetapaturmien ehkäisemiseksi kuului sen alaan. Yhdistyksen liikennejaos perustettiin vuonna 1938, kun vuonna 1929 toimintansa aloittanut Liikennekulttuurikomitea liittyi siihen.[1] Vuonna 1952 kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriö uskoi sille lain nojalla määrätyt tehtävät liikenneturvallisuuden kohottamiseksi Taljan hoidettaviksi, jolloin Taljasta tuli ministeriölle hyödyllinen apuelin.[2]
Tapaturmantorjuntayhdistyksen työturvallisuusjaos järjesti työturvallisuuskursseja, turvallisuuspäiviä, valistustilaisuuksia, suojeluteknisiä tarkastuksia ja suojeluvälinenäyttelyjä.[3] Suojeluteknisillä tarkastuksilla kartoitettiin työpaikkojen erityisen vaarallisia pisteitä ja pyrittiin löytämään niihin parannuksia.[4] Tapaturmantorjuntayhdistyksen liikennejaos toimi lähinnä asetuksen määräämänä liikenneturvallisuustyön keskuselimenä mm. kehittämällä liikennetapaturmien syiden tutkimusta, liikennesääntöjä, ajoneuvojen turvallisuusmääräyksiä, moottoriajoneuvojen kuljettajien kelpoisuusehtoja, erityisryhmien (lasten, vanhusten ja toimintarajoitteisten henkilöiden) turvallisuutta liikenteessä, liikenteen jatkuvaa tarkkailua sekä yleistä liikennevalistusta. Vuonna 1963 Tapaturmantorjuntayhdistyksen jäseninä oli kymmenen valtion laitosta, 22 vakuutusyhtiötä, 43 järjestöä, 299 työnantajaa, 315 kaupunkia, kauppalaa ja maalaiskuntaa sekä 232 henkilöjäsentä. Yhdistys julkaisi aikakauslehtiä Varokeino – Skyddsvärnet ja Talja tiedottaa – Talja meddelar.[4] Muita julkaisuja olivat opaskirjaset, julisteet ja lentolehtiset, joista suurin osa oli työturvallisuusaiheisia.[5] Vuonna 1961 Taljaan perustettiin liikenneturvallisuuden kehittämiseen tähdänneiden toimien vaikutuksia kartoittanut tilasto- ja tutkimustoimisto, joka toimi yhteistyössä Työterveyslaitoksen ja muiden tutkimuslaitosten sekä korkeakoulujen kanssa.[6]
1960-luvun mittaan Tapaturmantorjuntayhdistyksen työturvallisuus- ja liikennejaokset ajautuivat toiminnallisesti yhä enemmän erilleen, jolloin yhdistyksen johto päätyi lopulta jakamaan järjestön kahdeksi erilliseksi juridiseksi yksiköksi. Laajentunut tehtäväkenttä vaati enemmän tehoa kuin mihin kumpikaan jaos olisi yksinään kyennyt. Lokakuussa 1971 Taljan seuraajaksi perustettiin Liikenneturva ry ja saman vuoden joulukuussa työturvallisuusjaoksen seuraajaksi Työsuojelu ry. Virallisesti Tapaturmantorjuntayhdistyksen toiminta päättyi vuoden 1971 lopussa.[7] Vuoden 1974 alussa perustettiin Liikenneturva ry:n seuraajaksi ja työn jatkajaksi julkisoikeudellinen Liikenneturva eduskunnan lokakuussa 1973 hyväksymällä asetuksella. [8]
Lasten liikennekasvatus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tärkeä ja näkyvä osa Taljan toimintaa oli lasten liikennekasvatus, ja luontevimpana kanavana tähän pidettiin koululaitosta. Vuonna 1951 Talja aloitti lasten liikennekasvatuksen lahjoittamalla jokaisen Suomen kansakoulun ensimmäisen luokan oppilaalle Liikenneaapisen, joka oli yksi kansakoulun ensimmäisen luokan oppikirjoista. Aapista toimitettiin Suomen kouluille lyhyin keskeytyksin 1970-luvun puoliväliin saakka, joten sen välityksellä sadattuhannet lapset saivat ensioppinsa liikennekäyttäytymisestä. Maaherrojen välityksellä Talja teki Kouluhallitukselle aloitteen pakollisen liikennekasvatuksen saamiseksi kouluihin. Esitys ei toteutunut sellaisenaan, mutta vuonna 1954 Kouluhallitus lähetti koulujen käyttöön liikenneopetussuunnitelman ja edellytti liikenneopetuksen sisältyvän ympäristöopin sekä voimistelun ja urheilun yhteyteen. Opetuksen laajuudeksi määrättiin kolme tuntia lukukautta kohti kansakoulun kaikilla luokilla.[9]
Jo vuonna 1947 Talja oli asettanut tavoitteekseen liikenneopetuksen saaminen kouluihin omaksi oppiaineekseen. Vuonna 1961 Talja teki Suomen Punaisen Ristin ja Mannerheimin Lastensuojeluliiton tukemana esityksen kansalaistaito-oppiaineesta, ja uusi aine otettiin käyttöön vuonna 1967. Oppiaineeseen sisällytettiin liikenne- ja työturvallisuus, palontorjunta, väestönsuojelu, terveys ja raittius sekä perhe- ja tapakasvatus, ja sillä oli oma oppikirjansa. Liikennettä tarkasteltiin vuorovaikutustilanteina, ja oppilaat haluttiin opettaa ennakoimaan toisten toimintaa, tunnistamaan vaaratilanteet ja välttämään niihin joutumista. Ennen pitkää kansalaistaitoon kohdistui kuitenkin paineita, sillä perinteisiin oppiaineisiin haluttiin lisää tunteja. Peruskoulun opetussuunnitelmaa uudistettaessa osoittautui, että kaikkien oppiaineiden toivomusten perusteella viikoittaisen tuntimäärän olisi pitänyt olla yli 60. Jostakin oli tingittävä, ja niinpä kansalaistaidon opetusta supistettiin vähitellen ja Taljan seuraajan Liikenneturvan voimakkaista vetoomuksista huolimatta se poistettiin lopulta kokonaan oppiaineluettelosta.[9]
Taljan aloitteesta rakennettiin ensimmäinen lasten liikennepuisto Tampereelle vuonna 1956, ja seuraavina vuosikymmeninä niitä tuli lisää eri puolille Suomea.[9]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Esko Salovaara: Talja – Liikenneturva ry 1935–1973, s. 33–36. Helsinki: Liikenneturva, 1976.
- ↑ Salovaara 1976, s. 62.
- ↑ Otavan iso tietosanakirja, osa 8, palsta 1119. Helsinki: Otava, 1964.
- ↑ a b Otavan iso tietosanakirja, osa 9, palsta 219. Helsinki: Otava, 1965.
- ↑ Salovaara 1976, s. 50.
- ↑ Salovaara 1976, s. 105.
- ↑ Salovaara 1976, s. 188–189.
- ↑ Salovaara 1976, s. 218.
- ↑ a b c Kimmo Levä (toim.): Koulutiellä (Mobilia-vuosikirja 2009), s. 82–86. Kangasala: Mobilia-säätiö, 2009. ISBN 978-951-98271-5-5.