Talonpoikaislevottomuudet Ruotsin valtakunnassa

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Väkivaltaiset talonpoikaislevottomuudet Ruotsin valtakunnassa alkoivat laajamittaisesti Kustaa Vaasan uudistettua valtakunnan hallintoa vahvistaen kuninkaanvaltaa. Levottomuuksia oli kuitenkin ollut jo aikaisemminkin.

Keskiaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiaikaisen kuningaskunnan ja kirkko-organisaation muodostumisprosessi 1100–1300-luvuilla aiheutti väkivaltaisuuksia talonpoikaiston keskuudessa. Näistä tapahtumista on kuitenkin säilynyt vain vähän tietoa. Tunnetuimpia näistä tapahtumista on varmaankin Lalli-nimisen talonpojan tekemä piispa Henrikin murha Köyliönjärven jäällä. Tämän tarun todenperäisyys on kuitenkin kyseenalaistettu.[1] Suuri talonpoikaiskapinoiden aika Ruotsin valtakunnassa alkoi 1400-luvulla Kalmarin unionin sisäisten ristiriitojen myötä.

Unionikuningas Eerik Pommerilainen oli omapäinen kuningas ja riitautui hansakauppiaiden kanssa, jolloin kaupankäynti vaikeutui. Tämä vahingoitti etenkin Ruotsia, joka oli ollut vilkkaissa kauppasuhteissa Lyypekin kanssa. Tämä herätti yhdessä muutenkin kaukaiseksi koetun Etelä-Jyllannin sotien kanssa katkeruutta Ruotsissa kaikissa kansankerroksissa. 1430-luvulla Ruotsin puolella nousevat ylimystön ja talonpoikien kapinaliikkeet eivät juuri vaikuttaneet Suomessa. Yhteiskunnallisesti kuningas Eerik Pommerilaisen kaudella kuitenkin myös Suomen talollisten olosuhteet kävivät heikommiksi. Veronkannossa oli lisätty rahaverojen osuutta ja tilan tuotteiden vaihtohintoja muutettiin entistä epäedullisimmiksi. Samanaikaisesti rälssimiesten valta yhteiskunnassa ja maanomistuksessa kasvoivat. Tunnetuin suomalainen kapina aikakaudella oli Ylä-Satakunnassa vuonna 1439 puhjennut niin kutsuttu Davidin kapina, joka kohdistui Viikin kartanoon.

Vuoden 1435 syksyllä piispa Maunu Tavast ja Krister Nilsson saapuivat Ruotsiin, jossa järjestetyissä neuvotteluissa he vaikuttivat Engelbrekt Engelbrektinpojan kapinana tunnetun liikkeen johtajien syrjäyttämiseen ja kompromissin aikaansaamisen. Drotsiksi tuli Krister Nilsson ja marskiksi nousi Kaarle Knuutinpoika Bonde. Ensiksi mainitun palattua saman vuoden syksyllä Suomeen alkoi kapinaliikehdintä Ruotsissa jälleen. Lopulta kuningas erotettiin vuonna 1439, minkä jälkeen Ruotsia hallitsi aristokraattien valtaneuvosto. Se koostui piispoista ja johtavista ylimyksistä. Tästä joukosta mahtavimmaksi nousi Kaarle Knuutinpoika, joka valittiin 1438 valtionhoitajaksi.

Kustaa Vaasan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kustaa Vaasa vakiinnutti valtaansa muun muassa perustamalla lähes feodaalisia herttuakuntia Suomeen, Itä-Götanmaalle ja Södermanlandiin. Herttuakuntien tarkoituksena oli lujittaa kuninkaan asemaa aikaisemmin itsenäisen aatelin kustannuksella. Kustaa Vaasa myös aloitti uskonpuhdistuksen valtakunnan alueella Västeråsin valtiopäivillä ja rajoitti kirkon taloudellista ja poliittista valtaa.[2]

Suomen asema valtakunnan rajamaana ja ulkopoliittisen jännitteen lisääntyminen Ruotsin valtakunnan ja Venäjän välillä 1500-luvun puolenvälin aikoihin lisäsi tarvetta sotajoukkojen tehokkaalle keräämiselle, joka puolestaan nosti talonpoikien verorasitusta. Samanaikaisesti myös uuden hallitsijakeskeisen valtajärjestelmän ylläpito vaati lisää verotuloja. Nämä johtivat valtakunnan veronkantojärjestelmän perinpohjaiseen uudistamiseen. Suomessa verojärjestelmän uudistaminen alkoi vuonna 1538, jolloin kuningas antoi käskyn, jonka mukaan "jokainen, rikas ja samalla tavoin kuin köyhäkin maksaisi kruunulle veroa jokaisesta koukun maasta, niin että siinä suhteessa ei toinen olisi toista vapaampi". Verouudistukseen kuului myös joidenkin aatelisten läänityksien peruuttamisia ja näillä toimilla Suomen verotulojen on arvioitu kaksinkertaistuneen. Talonpoikien keskimääräinen viljavero oli noin 1/6 vuotuisesta nettosadosta, mikä huonoina vuosina saattoi merkitä perheen vajoamista toimeentulorajan alapuolelle.[2]

Uudistusten nostama vastarinta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nopeasti toteutetut suuret hallinnolliset uudistukset aiheuttivat vastustusta. Kirkon aseman rajoittaminen nosti talonpojat kapinaan Taalainmaalla 1520- ja 1530-luvuilla. Suurin ja merkittävin kapinaliike oli Nils Dacken johtama kapina Smålannissa vuonna 1542, joka pyrki toteuttamaan myös aktiivista ulkopolitiikkaa. Kapina kukistettiin kuitenkin lopulta väkivalloin ja rajoittamalla alueen kaupankäyntiä. [2]

Verotuksen kiristymisestä johtunut samansuuntainen kapina alkoi myös Maunu Pekanpoika Nyrhin johdolla Lappeen kihlakunnassa 1550-luvulla, kun kruunun kestitys- ja kinkerijärjestelmä vaati talonpojilta aikaisempaa laajempaa virkamiesten kyyditys- ja majoitusvelvoitetta. Kapinallisten viha kohdistui pääsääntöisesti lähimpiin paikallisiin viranomaisiin kuten kihlakunnantuomariin ja voutiin. Epäonnistuneiden neuvottelujen jälkeen kuningas viranomaisten valistuksen vuoksi nuhteli ankarasti talonpojille ja lopulta laamanni Henrik Klaunpoika Horn ja Olavinlinnan isäntä Kustaa Fincke vangitsivat kapinan johtajat. Kapina tyrehtyi lopulta johtajien teloituksen jälkeen.[2]

Kuninkaan vallan kasvusta johtunutta kapinamielialaa ilmeni aikakaudella myös aateliston piirissä. 1530-luvun lopulla puhkesi Länsi-Göötanmaalla "herrojen kapina", johon osallistui alueen varakkaita maanviljelijöitä ja rälssimiehiä. Erityisen laajasti aateliston omavaltaisuus ilmeni Suomessa, jonka aatelisto oli etäisyyden vuoksi tarkimman valvonnan ulkopuolella. 1550-luvun puolivälissä se joutui Kustaa Vaasan ankaran nuhtelun kohteeksi lukuisista väärinkäytöksistä niin sanotun Jaakko Teitin valituksen muodossa.[2]

Rappasota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juhana III:n kuningaskaudella rajakahakat Käkisalmen läänin rajalla johtivat jälleen uuteen sotaan Venäjää vastaan (1570-1595), joka tunnetaan "25-vuotisen sodan" ja "rappasodan" nimillä. Pääosin kyse oli raa'asta, molemminpuolisesta sissisodasta. Alkuvaiheissa sodankäynti oli kuitenkin organisoitua ja 1573-1577 Suomen rintamalla elettiin aselevon aikaa. Vuosikymmenen puolessa välissä alkoivat kuitenkin talonpoikaiset kahinoinnit: karjalaiset hyökkäsivät Oulujärven ja Iijoen suunalle, Etelä-Suomesta lähdettiin Suomenlahden tuolle puolen.

Sota asetti Suomen hallinnolle suuria haasteita ja rajaseutujen väestö kantoi suurimman taakan sodan rasituksista. Talonpoikia koetteli muun muassa jatkuvat väenotot ja apuverot, lisääntyneet kyyditys- ja majoitusvelvoitteet sekä sotaväen majoitusrasitus, jota kutsuttiin linnaleiriksi. Sodan aikana talonpoikien asema kurjistui ja osa tiloista autioitui pysyvästi ja osa joutui aatelin omistukseen. Talonpoikien tilanteen heiketessä aateliston asema sen sijaan parani, mikä myöhemmin johti laajoihin väkivaltaisuuksiin.[2]

Sotaväen vastaiset paikalliskapinat ja nuijasota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Nuijasota

Sotavuosien aikana, erityisesti 1590-luvulla alkoi jo esiintyä alueellisia talonpoikaiskapinoita muun muassa Marttilassa, Huittisissa, Loimaalla, Halikossa, Pöytyällä, Paimiossa ja Rautalammilla. Rautalammilla vuosina 1592–1592 raskaiden sotaväen pakko-ottojen vuoksi noussut kapina oli näistä suurimittaisin. Rappasodan päätyttyä eivät sotarasitukset kaikilta osin poistuneetkaan talonpoikien odotusten vastaisesti ja ärtymys lisääntyi heidän keskuudessaan. Syypääksi rasituksiin koettiin Klaus Fleming.[2]

Nuijasota syntyi Ruotsin valtataisteluiden ja Suomen kiristyvien säätyvastakohtaisuuksien, sekä pitkällisen Venäjän sodan aiheuttaman väsymysreaktion takia. Sigismund, joka oli jo vuodesta 1587 ollut Puolan vaalikuningas, peri Ruotsin kuninkuuden isänsä Juhana III:n kuoltua 1592. Sigismund kuitenkin vietti aikaansa Puolassa, jolloin Ruotsissa käytännön valtaa pitivät valtaneuvosto ja Sigismundin setä (Juhanan nuorempi veli) Kaarle-herttua. Uskonpuhdistusta kannattaneen Kaarle-herttuan ja katolisen Sigismundin välille ilmaantui varsin pian erimielisyyksiä.

Valtakamppailun yhteydessä suomalaiset talonpojat liittoutuivat Kaarle-herttuan kanssa, joka Söderköpingin valtiopäivillä suhtautunut suopeasti linnaleiri-järjestelmän purkamiseen ja antanut ymmärtää lopettavansa Klaus Flemingin vallan Suomessa. Pohjalaiset talonpojat nousivat kapinaan aatelistoa ja sotaväkeä vastaan 15961597. Nuijasota päättyi verisesti armeijan kukistaessa nuijin, keihäin ja jousin aseistetut talonpojat. Nuijasodassa kuoli 2 500–3 000 talonpoikaa.[2]

Myöhemmät talonpoikaiskapinat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuijasodan jälkeen Ruotsin valtakunnassa esiintyi paikallisempia talonpoikaislevottomuuksia. Ruotsissa puhkesi 1650-luvulla ns. aamutähtikapina (morgonstjärnupproret). Skånessa talonpojat kävivät kiivasta sissisotaa ruotsalaisia miehittäjiä vastaan 1670-luvulla. Pohjois-Karjalassa esiintyi vuosina 1696–1697 nälkäkapinaksi luonnehdittua liikehdintää. Verilöylyyn päättynyt Taalainmaan talonpoikien marssi Tukholmaan vuonna 1742 (stora daldanset eli "suuri taalalaistanssi") oli viimeinen vallanpitäjiä vastaan suunnattu aseellinen kansannousu Ruotsin valtakunnassa. Sääty-yhteiskunnan jännitteet säilyivät tämän jälkeenkin, mutta laajoja väkivaltaisuuksia ei enää puhjennut

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Piispa Henrik - totta vai tarua?
  2. a b c d e f g h Seppo Zetterberg, toim.: Suomen historian pikkujättiläinen. WSOY, 1987. ISBN 951-0-14253-0.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Katajala, Kimmo: Suomalainen kapina: Talonpoikaislevottomuudet ja poliittisen kulttuurin muutos Ruotsin ajalla (n. 1150–1800). Historiallisia tutkimuksia 212. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2002. ISBN 951-746-306-5.
  • Peter Reinholdsson: Uppror eller resningar? Samhällsorganisation och konflikt i senmedeltidens Sverige. Uppsala universitet / Acta Universitatis Upsaliensis, 1998.
  • Ylikangas, Heikki: Nuijasota. 3. ajanmukaistettu painos. Helsingissä: Otava, 1996 (6. painos 2005). ISBN 951-1-14253-4.