Taille directe

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Veiston ja taltanjäljen korostusta Shlomo Selingerin graniittiveistoksessa (1987).
Primitiivinen maya- ja tolteekki-kulttuurin Chac Mool -kivipatsas, joka vaikutti suoraa kuvanveistoa kannattaneen Henry Mooren veistoihanteisiin.
Keskeneräisiä, viimeistelemättömiä kiviveistoksia, joissa työstön jälki näkyy vahvasti.

Taille directe eli suora kuvanveisto tarkoittaa kuvanveistossa suoraan lopulliseen materiaaliin veistämistä. Termiä käytetään vastakohtana monivaiheisemmalle työskentelylle, jossa tehdään ensin luonnos, joka sitten siirretään pistesiirtolaitteen ja usein myös apulaisten avulla lopulliseen versioon.[1]

Suora kuvanveisto on 1900-luvulla yleistynyt käsite, joka tarkoittaa aiempaa vähemmän suunnittelukeskeistä lähestymistapaa etenkin kiven ja puun veistossa. Veistäjä työskentelee ilman tarkkoja luonnoksia havainnon, mielikuvituksen tai summittaisten luonnosten mukaan. Suora kuvanveisto oli myös kaipuuta primitiivisen taiteen välittömään lähestymistapaan.

Suoraa kuvanveisto ei ole vain tekninen ilmiö, vaan siihen on liittynyt esteettisiä ja eettisiä ulottuvuuksia, onpa sillä nähty poliittistakin merkitystä. Käsite oli tärkeä erityisesti Britannian kuvanveistossa, jossa siihen liittyi materiaalin totuudenmukaisuuden ja materiaalille uskollisen työskentelyn aatteita. Kuten jo termin vakiintuneesta ranskankielisestä nimestä voi päätellä, taille directe on ollut suosittua myös Ranskassa.[1]

Kuvanveisto 1800-luvulla ja John Ruskinin uudet aatteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Veistokset olivat 1800-luvulla olleet usein näyttelyissä esillä kipsivaloksina. Koska niiden tekeminen pronssiin tai marmoriin oli paljon kalliimpaa, työläämpää ja hitaampaa, ne siirrettiin esimerkiksi pronssiin vasta kun työstä oli tehty varma tilaus. Lisäksi pistesiirtolaitteen ansiosta oli mahdollista tehdä tarkkoja replikoita tai suurennoksia. Oli tavallista tehdä veistokset sekä pronssiin että marmoriin. Usein niistä tehtiin myös pienempiä versioita koteihin myytäviksi,[1] kuten esimerkiksi Wäinö Aaltosen Suomen neidosta.

Paitsi että oli taloudellisesti järkevää toimia näin, taustalla oli myös se, että idea asetettiin etusijalle. Ajateltiin, että kuvanveistäjän taiteellinen työ toteutui ideassa ja muodon luomisessa, ei niinkään käytännön toteutuksen vaatimassa käsityössä tai materiaalisessa puolessa. Menestynyt kuvanveistäjä oli enemmänkin työpajansa taiteellinen johtaja, kuten Auguste Rodin, jonka apulaisina ja oppilaina oli koko joukko taiteilijoita.[1]

John Ruskin hyökkäsi tätä kuvanveistoon vakiintunutta epäsuoran veistämisen perinnettä vastaan teoksessaan "Aratra Pentelici: Six Lectures on the Elements of Sculpture" (1872). Ruskin kuvaili kuvanveiston muuttuneen koneelliseksi, lisäksi kuvanveistäjä ajatteli saven eikä veistoksen lopullisen materiaalin mukaisesti. Työssä ei hänen mukaansa ollut mahdollista tunnistaa työkalun eikä henkilökohtaisen ilmaisun jälkeä, vain pintaa ja mekaanista viimeistelyä. Kivenveistossa tuli hänen mukaansa olla kivenveiston tuntua, samoin taiteilijan kädenjäljen ja materiaalin tuli näkyä. Veistäjällä tuli olla erityinen suhde materiaaliinsa.[1]

Suoran kuvanveiston ajatuksia alettiin kuitenkin soveltaa käytäntöön vasta 1900-luvulla, kun Ruskinin vaikutus muuten oli jo hiipumassa. Britanniassa suuntauksen pioneereja olivat Jacob Epstein, Eric Gill ja Henri Gaudier-Brzeska. Myös Constantin Brâncușille materiaalin tuntu ja suora lähestymistapa oli keskeinen.[1]

Suora kuvanveisto Englannissa ja Ranskassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Britanniassa suora kuvanveisto liittyi usein keskiaikaisen veiston ihailuun. Myös keskiaikaa ihailleen Ruskinin tapaan kaivattiin aikaan, jolloin suunnittelija ja työn toteuttaja eivät vielä olleet eriytyneet. Veiston tuli olla viriiliä, yhtä aikaa sekä ruumiillista että luovaa työtä. Muovailu saven tapaan nähtiin feminiinisenä ja vähemmän viriilinä[1] tai vitaalisena.

Toisen maailmansodan jälkeen pioneerien kuten Epsteinin ohella monet brittiläiset veistäjät, kuten Barbara Hepworth ja Henry Moore tarttuivat suoraan kuvanveistoon innolla ja kehittivät siitä suoranaisen dogman. Osa englantilaisista veistäjistä työskenteli sekä suoran veistämisen että suunnittelupohjaisen kuvanveiston parissa. Akateemiset veistäjät olivat suosineet sileän pinnan mahdollistavaa marmoria, mutta suoran veiston kannattajat käyttivät materiaaleinaan eri värisiä ja erilaista tekstuuria olevia kivilaatuja.[1]

Ranskassa kehitys oli samansuuntainen. Suora kuvanveisto oli aluksi avantgarde-ilmiö, mutta siitä tuli laajemmin suosittua 1920-luvulla. Brâncuși ja André Derain olivat veistäneet suoraan jo 1907, ja muuten konservatiivisempi veistäjä Joseph Bernard oli noudattanut periaatetta jo aiemmin. Myös jotkun kiviveistämöissä työskentelevät olivat harrastaneet suoraa kuvanveistoa.[1]

Rodinin kuolema (1917) vaikutti suoran kuvanveiston suosion kasvuun, koska hänen teostensa kopioista syntyi skandaali. Suosiota lisäsi myös kansallisen retoriikan nousu toisen maailmansodan aikoihin. Suora kuvanveisto liitettiin keskiaikaisiin ranskalaisiin katedraaleihin, jotka saivat sodassa vaurioita. Sodan ansiosta myös monumentteja tilattiin enemmän.[1]

Suoran kuvanveiston aatteet maailmansotien jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maailmansotien välillä suora kuvanveisto levisi muihinkin maihin. Toisen maailmansodan jälkeen uudet aatteet ja uudet tekniikat tekivät sekä suorasta että epäsuorasta kuvanveistosta vanhanaikaisia. Kuitenkin materiaalin mukainen veistäminen säilyi tärkeänä periaatteena varsinkin vanhemmilla veistäjillä, kuten Hepworthilla, ja usein myös pyrittiin peittelemään avustajien osuutta veistoksissa.[1]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k Chilvers, Ian: Direct carving A Dictionary of Twentieth-Century Art. 1999. Encyclopedia.com. Viitattu 2.10.2010. (englanniksi)