Taajaväkinen yhdyskunta

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Taajaväkinen yhdyskunta on hallintohistoriallinen käsite, jolla tarkoitetaan eräitä Suomen ja Ruotsin maalaiskunnissa sijainneita asutuskeskuksia, joille valtiovalta oli määrännyt tiettyjä velvoitteita. Velvoitteet eivät olleet voimassa koko kunnan alueella.

Taajaväkinen yhdyskunta Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taajaväkinen yhdyskunta (ruots. samhälle med sammanträngd befolkning) oli Suomen aikaisempien kunnallislakien mukaan maalaiskuntaan kuuluva asutuskeskus, jolla oli rajoitettu itsehallinto-oikeus. Sellaisiksi muodostettiin 1900-luvun alussa muun muassa useat tehtaiden tai rautatieasemien ympärille syntyneet asutusalueet sekä myös eräät suurimpien kaupunkien läheisyyteen syntyneet esikaupunkialueet. Taajaväkisen yhdyskunnan perustamisesta tai lakkauttamisesta päätti Venäjän vallan aikana Suomen senaatti, itsenäisyyden aikana valtioneuvosto. Enimmillään 1930-luvun alussa Suomessa oli yli 30 taajaväkistä yhdyskuntaa. Monet entiset taajaväkiset yhdyskunnat ovat nykyisin uusien kaupunkien keskusta-alueita.

Suomen senaatti hyväksyi asetuksen taajaväkisistä yhdyskunnista vuonna 1898, ja asetus tuli voimaan vuoden 1899 alusta.

Taajaväkinen yhdyskunta ei muodostanut erillistä kuntaa, vaan se oli erityiskunta, joka hoiti ainoastaan paikkakunnan varsinaista maaseutua huomattavasti tiheämmästä asutuksesta aiheutuneet erityis­tehtävät. Näin ollen sille kuuluivat erityisesti kaavoitus sekä katujen ja muiden yleisten alueiden kunnossa- ja puhtaanapito. Muut kunnalliset tehtävät, kuten kansakoulujen ylläpito ja sosiaalihuolto, kuuluivat sille maalaiskunnalle, johon yhdyskunta kuului.[1][2]

Taajaväkisellä yhdyskunnalla oli oma valtuusto, joka valittiin kunnallisvaalien yhteydessä. Sen asukkailla oli äänioikeus sekä maalaiskunnan että yhdyskunnan vaaleissa. Toisaalta yhdyskunnan asukkaat joutuivat maksamaan korkeampia veroja, koska heidän oli maalaiskunnalle menevän normaalin kunnallisveron lisäksi maksettava veroa myös taajaväkiselle yhdyskunnalle. Se luonnollisesti jarrutti tällaisten yhdyskuntien perustamista.

Vuonna 1932 tuli voimaan uusi asemakaavalaki, jonka mukaan maalaiskuntaan kuuluvalle asutuskeskukselle oli vahvistettava rakennuskaava riippumatta siitä, oliko se julistettu taajaväkiseksi yhdyskunnaksi vai ei. Sen vuoksi taajaväkiset yhdyskunnat itse asiassa menettivät tärkeimmän alkuperäisen merkityksensä, eikä uusia enää sen jälkeen perustettu. Entisetkin lakkautettiin yksi toisensa jälkeen. Osa niistä tosin muutettiin kauppaloiksi tai itsenäisiksi maalaiskunniksi, ellei niin ollut tehty jo sitä ennen, ja osa liitettiin viereen kaupunkiin. Esimerkiksi vuoden 1946 alussa Helsingin suuren alueliitoksen yhteydessä lakkautettiin yhdeksän taajaväkistä yhdyskuntaa, jotka samalla liitettiin Helsinkiin, nimittäin Huopalahden kuntaan kuuluneet Munkkiniemi ja Lauttasaari sekä Helsingin maalaiskuntaan kuuluneet Pitäjänmäki, Pakila, Pukinmäki, Malmi-Tapanila, Herttoniemi, Puotinkylä ja Degerö.[3]

Vielä 1950-luvulla taajaväkisiä yhdyskuntia olivat Haapajärven, Kemijärven, Kiuruveden ja Oulaisten kirkonkylät, Iin Hamina, Iisvesi Suonenjoella, Jämsän Jokivarsi, Kalajoen jokisuu ja saman kunnan alueella sijaitseva Ryöppään satama, Espoossa Leppävaara, Helsingin maalaiskunnassa Tikkurila, Kokemäellä Tulkkila ja Jyväskylän maalaiskunnassa Vaajakoski.[4] Vuoden 1956 alussa valtioneuvoston päätöksellä lakkautettiin viimeisetkin taajaväkiset yhdyskunnat. Niitä koskevat kunnallislain pykälät pysyivät kuitenkin muodollisesti voimassa vuoden 1977 alussa voimaan tulleeseen kunnallislain kokonaisuudistukseen saakka.

Taajaväkinen yhdyskunta Ruotsissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: sv:Municipalsamhälle

Suomen lisäksi taajaväkisiä (ruots. municipalsamhälle) yhdyskuntia on ollut myös Ruotsissa 1800-luvun lopulta vuoteen 1971. Ne olivat hallintoalueita, joita oli muodostettu tietyille maalaiskuntien tiheään asutuille alueille. Taajaväkisissä yhdyskunnissa sovellettiin yhtä tai useampaa alun perin kaupungeille tarkoitettua määräyskokoelmaa (ruots. stadsstadga).

Lähes kaksi kolmasosaa taajaväkisistä yhdyskunnista oli rautatiepaikkakuntia, mutta niitä perustettiin myös kaupunkien esikaupunkiasutusalueille ja moniin kalastajayhdyskuntiin. Ne kauppalat, jotka eivät vuoden 1862 kunnallislakien astuttua voimaan muodostaneet omaa kuntaa, rinnastettiin taajaväkisiin yhdyskuntiin. Myöhemmin niitä alettiin kutsua epäitsenäisiksi kauppaloiksi (ruots. municipalköping). Joissakin tapauksissa taajaväkinen yhdyskunta jatkui kuntarajan yli useamman kuin yhdem kunnan alueelle. Samassa maalaiskunnassa saattoi olla useita taajaväkisiä yhdyskuntia, ja joskus samaan yhdyskuntaan kuului maantieteellisesti erillään olevia alueita.

Taajaväkisessä yhdyskunnassa oli lääninhallituksen esityksen ja hallituksen päätöksen jälkeen voimassa yksi tai useampi kaupungeissa sovellettavista määräyskokoelmista. Näitä olivat vuoden 1868 järjestysmääräykset, vuoden 1874 palomääräykset, vuoden 1874 rakennusmääräykset, vuoden 1874 terveysmääräykset kaupungeille ja vuoden 1907 kaupunkisuunnittelulaki. Määräyksiä sovellettiin ensimmäisen kerran Höganäs brukin alueella, joten kyseistä paikkaa pidetään ensimmäisenä taajaväkisenä yhdyskuntana, vaikka itse käsite "taajaväkinen yhdyskunta" ei vielä ollutkaan käytössä.

Tässä vaiheessa oli epäselvyyksiä määräyksien soveltamisesta aiheutuvista kustannuksista. Maalaiskunnat olivat tietyissä tapauksissa haluttomia käyttämään varojaan asiaan. Asian ratkaisemiseksi vuonna 1898 kunnallislakeihin tehtiin lisäys, jonka mukaan taajaväkiseksi yhdyskunnaksi katsottiin alue, jossa määräyksiä oli määrätty sovellettavaksi mutta joka ei muodostanut omaa kaupunki- tai kauppalakuntaa. Tällaisen alueen asukkaat olivat ympäröivästä kunnasta riippumatta vastuussa määräysten noudattamisesta ja niiden kustannusten rahoittamisesta. Uudistuksen astuessa voimaan vuonna 1900 nämä yhdyskunnat saivat verotusoikeuden, ja asukkaat joutuivat kunnallisveron lisäksi maksamaan veroa myös taajaväkiselle yhdyskunnalle. Taajaväkisille yhdyskunnille valittiin myös samat päätöksenteko- ja toimeenpanoelimet kuin muille kunnille. Erotuksena oli, että niitä kutsuttiin taajaväkisen yhdyskunnan valtuustoksi (ruots. municipalfullkmäktige) (tai pienemmissä kunnissa taajaväkisen yhdyskunnan kokoukseksi (ruots. municipalstämma) tai taajaväkisen yhdyskunnan lautakunnaksi (ruots. municipalnämnd)). Siispä taajaväkisestä yhdyskunnasta tuli virallinen käsite vasta vuonna 1900.

Taajaväkiset yhdyskunnat muodostivat oman kunnan siis vain edellä mainittujen määräyskokoelmien soveltamisen ja niiden rahoittamisen osalta. Taajaväkisten yhdyskuntien asukkaat kuuluivat kukin kuntaansa ja heillä oli samat oikeudet ja velvollisuudet kuin kuntien muillakin asukkailla. Koko maalaiskuntaa koskeneista asioista, kuten esimerkiksi kansakoulusta ja köyhäinhoidosta, vastasi kunta. Taajaväkisiin yhdyskuntiin sovellettiin myös tiettyjä helpotuksia kunnallislakien määräyksistä. Joissakin yksittäistapauksissa annettiin vapautus velvollisuudesta organisoida yhdyskunta, jos maalaiskunta huolehti itse sen asioista. Näin tehtiin myös siinä tapauksessa, että taajaväkisille yhdyskunnille annettuja määräyksiä sovellettiin koko maalaiskunnan alueella. Nämä poikkeukset eivät siten muodostaneet varsinaisia taajaväkisiä yhdyskuntia.

Taajaväkisten yhdyskuntien määrä oli Ruotsissa suurimmillaan 1940-luvulla. Syynä yhdyskunnan lakkauttamiseen oli siihen asti joko yhdyskunnan erottaminen omaksi kaupungiksi tai kauppalaksi tai liittäminen osaksi jotain kaupunkia tai kauppalaa. Vain poikkeustapauksissa taajaväkinen yhdyskunta saatettiin lakkauttaa suoraan.

Vuoden 1952 kuntauudistusta valmisteltaessa päätettiin kuitenkin, että pidemmällä tähtäimellä maalaiskunnat tulisivat hoitamaan myös taajaväkisten yhdyskuntien asioista ja siten taajaväkiset yhdyskunnat tultaisiin lakkauttamaan. Tähän aikaan valtiovalta pyrki poistamaan erot myös kaupungin ja maaseudun väliltä: erilliset kaupunkimääräykset lakkautettiin ja korvattiin yleisillä määräyksillä, jotka koskivat niin kaupunkeja, kauppaloita kuin maalaiskuntiakin. Näitä määräyksiä olivat järjestysmääräykset (1958), terveydenhoitomääräykset (1960) ja palomääräykset (1963), ja siksi yhä useampia taajaväkisiä yhdyskuntia lakkasi olemasta. Monet Göteborgin ja Bohusin läänin kalastajayhdyskunnista lakkasivat automaattisesti olemasta taajaväkisiä yhdyskuntia vuodenvaihteessa 1959-1960, koska niissä oli sovellettu ainoastaan terveydenhoitomääräyksiä.

Viimeiset jäljelle jääneet taajaväkiset yhdyskunnat olivat Kristianstadin läänissä Kvidinge ja Tyringe, Göteborgin ja Bohusin läänissä Mollösund sekä Västernorrlandin läänissä Nyland. Kaikki neljä lakkautettiin vuoden 1971 kuntauudistuksen yhteydessä. Tämän uudistuksen jälkeen kaikkiin Ruotsin kuntiin on sovellettu samoja lakeja ja määräyksiä.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seuraavat kirjat käsittelevät taajaväkistä yhdyskuntaa Ruotsin näkökulmasta:

  • Peter Aronsson: Perspektiv på stationssamhällen i nordisk forskning, i: Stationssamhällen (toim.: Peter Aronsson & Lennart Johansson) Växjö universitet 1999, ISBN 91-7266-149-6, s. 13-65.
  • Lars Nilsson: Den urbana transitionen: tätorterna i svensk samhällsomvandling 1800-1980, Stockholm: Stadshistoriska institutet, 1989, ISBN 91-970806-4-0, s. 35-81.
  • Patric Svensson: Att skapa ordning och reda: administrativa förändringar på landsbygden omkring 1870-1940 teoksessa Stationssamhällen (toim.: Peter Aronsson & Lennart Johansson) Växjö universitet 1999, ISBN 91-7266-149-6, s. 146-154.
  • Patric Svensson: Storkommunreformen, municipalsamhället och andra indelningsförändringar, i: Storkommunreformen 1952: striden om folkhemmets geografi (toim.: Peter Aronsson, Lars Nilsson, Thord Strömberg), Stads- och kommunhistoriska institutet 2002, ISBN 91-88882-18-7, s. 95-112.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Iso Tietosanakirja, 11. osa, 1935
  2. Anssi Halmesvirta: Historian sanakirja, Gummerus 1997, ISBN 951-20-5089-7
  3. Helsingin kadunnimet, Helsingin kaupungin julkaisuja nro 24, 1970
  4. Suomen kartasto 1950, paikkakuntahakemiston yhteydessä oleva luettelo