Syreenikiitäjä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Syreenikiitäjä
Sphinx ligustri MHNT femelle.jpg
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Niveljalkaiset Arthropoda
Luokka: Hyönteiset Insecta
Lahko: Perhoset Lepidoptera
Alalahko: Aitoperhoset Ditrysia
Yläheimo: Kehrääjämäiset Bombycoidea
Heimo: Kiitäjät Sphingidae
Alaheimo: Sphinginae
Suku: Sphinx
Laji: ligustri
Kaksiosainen nimi

Sphinx ligustri
Linné, 1758

Katso myös

 Wikispecies-logo.svg Syreenikiitäjä Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Syreenikiitäjä Commonsissa

Syreenikiitäjä (Sphinx ligustri) on musta- ja vaaleanpunaraitainen kiitäjäperhoslaji. Se on kookkain Suomessa vakituisesti esiintyvä perhonen ja aikuisen yksilön siipiväli saattaa olla jopa 12 cm.

Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etusiivet ovat ruskeat ja siiven etureuna on selvästi takareunaa vaaleampi. Etusiipien kuviointi on sumeaa eikä muodosta kovin selviä kuvioita muutamia mustia, siivensuuntaisia juovia ja tummaa reunajuovaa lukuun ottamatta. Takasiivet ovat vaaleanpunaiset ja niissä on kolme tummaa poikkijuovaa. Ruumis on harmaanruskea lukuun ottamatta takaruumista, jonka pohjaväri on vaaleanpunainen ja takaruumiin poikki menee mustia raitoja. Selkäpuolella on lisäksi ruskea, ohuen mustan juovan halkaisema pitkittäisraita. Sukupuolet ovat samanvärisiä, mutta naaraat ovat koiraita kookkaampia. Siipien kärkiväli on koiraalla 85–109 mm ja naaraalla 92–120 mm.[1][2][3] Imukärsä on lähes perhosen ruumiin pituinen.[4]

Syreenikiitäjän toukka on kookas ja yleisväritykseltään vaalean vihreä. Toukan sivuilla on vinottaisesti kulkevia valko-violetteja raitoja ja sen peräpäässä on keltamusta piikki. Ennen koteloitumista toukan selkäpuoli muuttuu punertavaksi. Täysikasvuinen toukka voi olla yli 100 mm pitkä ja 30 mm paksu.[3]

Syreenikiitäjällä on useita, ulkonäöltään hieman toisistaan poikkeavia alalajeja. Lisäksi Amerikoissa esiintyy samannäköisiä lähilajeja.[5]

Levinneisyys ja lentoaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syreenikiitäjää esiintyy Euroopasta Etelä-Siperian kautta Keski- ja Itä-Aasiaan aina Intiaan ja Japaniin ulottuvalla vyöhykkeellä.[3] Euroopan pohjoisimpien osien lisäksi laji puuttuu Etelä-Balkanilta ja Irlannista. Pohjois-Afrikassa sitä tavataan vain Atlasvuorten pohjoisrinteillä.[4]

Suomessa syreenikiitäjä on suhteellisen harvinainen perhoslaji, mutta eteläisen Suomen kaupunkialueilla kanta on vahvistunut voimakkaasti. Lajin leviämistä on auttanut toukan ravintokasvien suosio puistoistutuksissa.[6] Lentoaika on kesäkuun alusta heinäkuun puoliväliin[7], jolloin kiitäjän voi tavata hämärän laskeuduttua ruokailemassa mesipitoisilla kukilla. Yksittäisiä perhosia on tavattu vielä syyskuun alkuun asti, muttei ole varmaa ovatko nämä myöhästelijöitä, toisen sukupolven yksilöitä vai etelästä vaeltaneita.[8]

Elinympäristö ja elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syreenikiitäjän toukka.

Syreenikiitäjä on yksi ihmisestä hyötyneistä lajeista, sillä sen ravintokasveja ei saarnia lukuun ottamatta luontaisesti kasva Suomessa. Syreenikiitäjäkanta on Suomessa voimakas erityisesti kaupunkien angervo-istutuksissa ja laajoilla pientaloalueilla, joiden puutarhoissa yleensä kasvaa syreenejä ja pensasangervoja. Sen sijaan laajoilla erämaa-alueilla syreenikiitäjää ei Suomessa tavata lainkaan.[9]

Syreenikiitäjä on yöaktiivinen laji, joka lepää päivisin pystysuorilla pinnoilla, kuten seinillä ja puunrungoilla erinomaisen suojavärinsä turvin. Helpoimmin kiitäjän tapaakin toukkana. Perhonen aktivoituu iltahämärässä ja lentää koko yön. Molemmat sukupuolet tulevat valolle, mutta naaraiden lennon painottuessa selvästi iltaan, niitä tapaa valoilla harvemmin. Etelämpänä laji on tyypillisesti avoimien pensaikkomaiden asukki, mutta pohjoisempana sidottu kulttuuriympäristöihin. Syreenikiitäjä on nopea ja voimakas lentäjä, mutta sillä ei ole mainittavaa vaellustaipumusta. Aikuiset perhoset käyvät erityisen mielellään kuusamien (Lonicera) sekä likusterien (Ligustrum) mesipitoisilla kukilla.[3][4]

Syreenikiitäjänaaras munii yleensä saman alueen pensaisiin joissa se itse on toukkana elänyt. Tavallisesti naaras munii noin kymmenenkunta munaa yhteen pensaaseen, mutta toukiksi asti niistä selviytyy yleensä vain muutama. Munia on munittavana jopa pari sataa. Yksi naaras saattaakin munia munansa yli kahteenkymmeneen pensaaseen ja munintalennoilla se käy ahkerasti kukilla juomassa mettä. Muninta kestää viikosta kolmeen.[3]

Toukilla kestää kasvaa täyteen kokoon noin puolitoista kuukautta. Koostaan huolimatta vihreitä toukkia on vaikea huomata pensaista, sillä suojaväri hävittää oksiston alapinnoilla lepäävän toukan hahmon hyvin ja toukat ovat aktiivisia lähinnä öisin. Vasta koteloitumispaikkaa etsiessään elokuun puolenvälin tienoilla tai syyskuun alussa punertavan sävyn saaneita toukkia näkee vaeltelemassa etsien sopivaa talvehtimispaikkaa. Perhonen talvehtii kotelona, noin 10 cm syvyydessä maan alla. Kotelo voi talvehtia kaksikin kertaa.[3]

Ravintokasvi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toukka käyttää ravinnokseen monia lehtipuita ja pensaita, erityisesti syreeniä (Syringa), pensasangervoja (Spiraea) ja lumimarjaa (Symphoricarpus albus).

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. http://www2.nrm.se/en/svenska_fjarilar/s/sphinx_ligustri.html
  2. http://www.ukmoths.org.uk/show.php?bf=1976
  3. a b c d e f Nationalnyckeln till Sverges flora och fauna. Fjärilar: Ädelspinnare–tofsspinnare Lepidoptera: Lasiocampidae–Lymantriidae. ISBN 978-91-88506-58-0 s. 183–185
  4. a b c http://tpittaway.tripod.com/sphinx/s_lig.htm
  5. Rougeot & Viette. Euroopan ja Pohjois-Afrikan kiitäjät ja kehrääjät. Tammi 1983 ISBN 9789513055851
  6. http://www.ksml.fi/uutiset/keski-suomi/luontokuvat/yoperhoset/syreenikiit%C3%A4j%C3%A4(24431).ece
  7. http://www.insects.fi/Lepidoptera/Sphingidae/Sphinx/ligustri/Sphinx%20ligustri.htm
  8. Pertti Pakkanen: Syreenikiitäjä. Suomen Perhostutkijain Seura. Viitattu 14.10.2008.
  9. http://www.luomus.fi/info/tiedotteet/?p=176

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]