Svein Godwininpoika
| Svein Godwininpoika | |
|---|---|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | noin 1023 |
| Kuollut | noin 1051 |
| Kansalaisuus |
 Englanti |
| Ammatti | Herefordshiren jaarli |
| Vanhemmat |
Isä Godwin äiti Gytha |
| Lapset | Poika Haakon, poika Tostig Reinald |
Svein Godwininpoika (n. 1023–1051)[1] oli englantilainen Herefordshiren jaarli.[2] Hänen isänsä oli Wessexin jaarli Godwin.[3] Sveinin veli oli tuleva kuningas Harald Godwininpoika. Svein karkotettiin Englannista kahdesti, toisen kerran vuonna 1049, kun hän oli murhannut serkkunsa.
Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Perhetausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sveinin perhepiiriin kuului johtavia miehiä kolmesta eri valtiosta. Hänen vanhempansa olivat Wessexin jaarli Godwin, aikakautensa vaikutusvaltaisin englantilainen,[4] ja tämän vaimo Gytha.[3] Veljistä Harald Godwininpoika nousi myöhemmin kuninkaaksi ja Tostigista tuli Northumbrian jaarli. Sveinin lanko oli Englannin kuningas Edvard Tunnustaja ja serkku Tanskan kuningas Sven Estridinpoika.[5] Tostig-veljen puoliso Judith oli Flanderin kreivin Baudouin V:n sisarpuoli, ja Judithin äiti oli niin Englannin kuninkaan Edvardin kuin Normandian herttuan Vilhelminkin serkku. [6]
Jaarlinarvo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Svein Godwininpoika korotettiin Herefordshiren jaarliksi vuonna 1043 tai 1044 isänsä Godwinin kuningas Edvard Tunnustajalle tekemien palvelusten ansiosta.[7] Godwinin vanhimpana poikana Sveiniä koulittiin sotataidoissa ja johtamiskyvyissä: hän oli sotaherran poika[8] ja sellaiseksi myös koulutettu.[1] Ensimmäiset kolme vuotta Svein palveli kunniakkaasti Herefordshiren jaarlina ja huolehti varsinkin sotilaallisista asioista. Keskiajalla rauhan turvaamisessa Englannissa oli kenties vaikein tehtävä juuri tämän alueen jaarleilla, sillä walesilaiset kohdistivat jaarlikuntaan Walesin rajalla toistuvia hyökkäyksiä. Jo kuningas Offa (758–796) oli yrittänyt rauhoittaa tilannetta kaivattamalla 192 kilometriä pitkän puolustuslinjan Walesin ja Mercian välille. Myöhemmin Vilhelm Valloittajan aikana suurin osa linnoista ja suojavarustuksista rakennettiin tälle alueelle. Kaikista varotoimista huolimatta rauhan saattoi turvata vain vahva rajamaan (mark) lordi. Edvardilla ei ollut tehtävään parempaa vaihtoehtoa kuin Svein.[1]
Svein oli vaikuttavan tehokas. Markin sotaherrana hän puolusti alueitaan hyvin voimakkaasti walesilaisia vastaan. Heti noustuaan valtaan hän etsi rauhaa vuonna 1039 valtaan tulleen Pohjois-Walesin kuninkaan Gruffyd ap Llywelynin kanssa. Rauha hyödytti kumpaakin osapuolta, sillä Gruffyd saattoi käydä walesilaisen kilpailijansa Deheubarthin kuninkaan Gruffydd ap Rhydderchin kimppuun ja walesilaisten taistellessa Svein jäi rauhaan. Vuonna 1046 Svein meni jopa niin pitkälle, että hyökkäsi liittolaisensa kanssa Etelä-Walesiin.[9]
Abbedissan viettely ja maanpako[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Palatessaan Walesin-sotaretkeltä Svein rakastui aikalaislähteiden mukaan Leominsterin abbedissaan Eadgifuun. Hän ryösti Eadgifun mukaansa ja piti tätä vuoden vankinaan. Hän vapautti Eadgifun vasta Canterburyn arkkipiispa Eadsigen ja Wellsin piispa Lyfingin puututtua asiaan. Rangaistuksena rikoksesta Svein karkotettiin Englannista.[10]
Maanpakonsa aikana Svein matkusti ensin Flanderiin ja sitten Tanskaan, missä hän anglosaksien kronikan mukaan syyllistyi muihin rikoksiin.[11] Tanskan kuningas Sven Estridinpoika oli toistuvasti ja tuloksetta pyytänyt apua englantilaisilta, ja matkan tarkoitus saattoi myös olla Godwinin tuenosoitus Tanskan kuninkaalle,[12] joka taisteli Norjan Maunua vastaan.[10]
Paluu Englantiin ja murha[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Svein palasi Englantiin 1049 ja pyysi anteeksiantoa kuninkaan edessä,[13] mutta hänen paluunsa ei sopinut hänen veljelleen Haraldille tai serkulleen Beornille. Molemmat olivat hyötyneet Sveinin karkotuksesta ja olivat haluttomia luopumaan saamistaan eduista.[14] Beorn näyttää olleen Sveinin paluun päävastustaja, mutta Svein onnistui silti saamaan Beornin tuen paluulleen. Sitten tapahtui jotakin yllättävää ja selittämätöntä. Beorn tapasi Sveinin Pevenseyssä, hyväksyi joukkojensa liittämisen Sveinin miehiin ja matkasi Sveinin kanssa kuninkaan luo Sandwichiin pyytämään armahdusta Sveinille. Serkukset nousivat maihin Godwinin perheen tärkeimpiin kuuluvan maatilan Boshamin lähellä, mutta pysähdyksen syytä ei tiedetä. Beorn murhattiin sen paikan tienoilla.[15] Kun Beornin miehet huomasivat tapahtuneen, kuusi kahdeksasta laivasta jätti Sveinin, jonka oli jälleen pakko paeta Flanderiin, sillä hänet julistettiin sotilastuomioistuimessa nithingiksi, mieheksi vailla kunniaa (lainsuojaton), ja tuomion vahvisti myöhemmin witenagemotissa kuningas Edvard Tunnustaja.[16][17]
Salaisuudeksi jää, miksi Svein surmasi serkkunsa Beornin. Murhassa ei juuri näytä olevan logiikkaa. Itse asiassa Beornin kuolema väistämättä heikensi Godwinin suvun valtaa, sillä Beornin ja Sveinin kanssa Godwinilla ja hänen sukupiirillään oli hallussaan neljä Englannin kuudesta suuresta jaarlikunnasta. Kaikki lähteet ovat kuitenkin yksimielisiä Sveinin syyllisyydestä rikokseen, samoin nykyiset tutkijat. Varsin epätavallista oli, että Svein palasi Englantiin seuraavana vuonna ja sai jaarlin arvonsa Edvardilta takaisin. Kuninkaan mielenmuutosta on selitetty Godwinin suurella vaikutusvallalla. Selitys voi olla myös Worcesterin piispan Ealdredin vaikutusvalta, sillä piispa oli paluumatkallaan Roomasta tavannut Sveinin ja vakuuttunut tämän katumuksesta.[18]
Maanpako, katumus ja kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Svein ei kuitenkaan saanut olla rauhassa, ja hänen aikansa Englannissa ei kestänyt kauan. Kun Godwinin perhe ajettiin maanpakoon 1051, Sveinin rangaistus oli kovempi kuin muiden; hänet julistettiin kapinan yhteydessä heti lainsuojattomaksi,[19] kun Godwin ja muut veljet kutsuttiin neuvoston eteen kuultaviksi ja heille annettiin näin mahdollisuus puolustautua. Jälleen kerran Svein pakeni Flanderiin,[20] missä hänen on täytynyt tuntea katumusta rikoksistaan. Ehkä hän arvioi kuluvan jonkin aikaa, ennen kuin hän ja hänen perheensä saisivat luvan palata, ja lähti siksi jalkaisin pyhiinvaellusmatkalle Roomaan ja Jerusalemiin,[21] mistä palatessaan hän sai surmansa.[22]
Jälkeläiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sveinin poika Haakon (s. n. 1040) joutui kuningas Edvardin panttivangiksi, ja hänet siirrettiin epäselvissä olosuhteissa Normandiaan Vilhelm Valloittajan huostaan.[23][24] Haakon vapautettiin Harald Godwininpojan Normandian vierailun yhteydessä, minkä jälkeen hänestä ei ole säilynyt tietoja.[25] Toinen poika, Tostig Reinald, osallistui 1068 epäonnistuneeseen kapinaan normannivalloittajia vastaan.[26]
Arvioita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jotkut historioitsijat ovat yrittäneet vähätellä Sveinin rikoksia tai löytää niille rationaalisia syitä, mutta useimmat ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että Svein oli psykopaatti, joka ei pystynyt hallitsemaan väkivaltaista käytöstään. Vita Ædwardi Regis kuvaa häntä hirviöksi, jolle isän suuri valta antoi mahdollisuuden pahoihin tekoihin, ja ehkä vasta armeijan julistettua hänet nithingiksi hän tajusi ylittäneensä normaalin käytöksen rajat.[27]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- DeVries, K.: The Norman Invasion of England in 1066. Great Britain: The Boydell Press, 1999. (englanniksi)
- Howarth, D.: 1066 The Year of the Conquest. Great Britain: Hazell Watson & Viney Ltd, 1977. ISBN 0-86072-042-X. (englanniksi)
- Mason, E.: The House of Godwine. The History of a Dynasty. Great Britain: Cambridge University Press, 2004. ISBN 1 85285 389 1. (englanniksi)
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c DeVries 1999, s. 108
- ↑ Mason, s. 52
- ↑ a b Mason, s. 35
- ↑ DeVries, s. 67
- ↑ Howarth, s.36
- ↑ DeVries 1999, 169. DeVries mainitsee Baudouin V:n yhdennentoista vuosisadan manipulaattoriksi eurooppalaisessa politiikassa
- ↑ DeVries 1999, s. 88
- ↑ DeVries 1999, s. 108. Svein allekirjoitti ensimmäisen kerran 1044 kirjeensä jaarlina. On jonkinlaisia todisteita siitä, että Svein olisi väittänyt, ettei ole Godwinin poika vaan Knuut Suuren avioton poika. Väite on saanut historioitsija Barlow'n luonnehtimaan häntä sanoilla ”pakkomielteisen itserakas ja ylpeä”. Vasta kun Sveinin äiti vahvisti isyyden, Svein vakuuttui asiasta.
- ↑ DeVries 1999, s. 109
- ↑ a b DeVries 1999, s. 110
- ↑ DeVries 1999, s. 110, Campbell otaksuu, että Sveinin tuomitsivat rangaistukseen huscarlit. Freemanin mukaan Svein poistui pettyneenä Englannista, koska ei voinut naida suurta rakkauttaan Eadgifua, ja hän sai rangaistuksensa vasta poistuttuaan maasta.
- ↑ Howarth, s.30. Itse asiassa Svein pakeni serkkunsa turviin, sillä Tanskan kuninkaan Svenin isä ja Svein-jaarlin äiti olivat sisaruksia.
- ↑ Mason, s.55
- ↑ DeVries 1999, s. 111
- ↑ Mason, s.56
- ↑ DeVries 1999, s. 110. Anglosaksien kronikan mukaan murha oli harkittu:
"Sitten Svein-jaarli tuli vilpillisesti ja pyysi Beorn-jaarlia matkaamaan kanssaan Sandwichiin kuninkaan luo luvaten vannoa uskollisuudenvalan ja sanoen olevansa lojaali hänelle. Luottaen sukulaiseensa Sveiniin Beorn ja kolme muuta menivät hänen mukaansa. Ja matkalla Sandwichiin he poikkesivat Boshamiin. Siellä heitä odottivat Sveinin laivat. Sitten Beorn vangittiin ja vietiin laivaan. Ja hänet vietiin Dartmouthiin, missä hänet surmattiin ja haudattiin syvälle." - ↑ DeVries 1999, s. 127 Haraldilla oli läheinen suhde serkkuunsa Beorniin. Anglosaksien kronikan mukaan Harald meni Dartmouthiin, kaivoi Beornin ruumiin esiin ja vei sen Winchesteriin, jossa se haudattiin Beornin enon Knuut Suuren viereen. Myöhempi aika antaa viitteitä siitä, että Haraldin ja Sveinin välillä oli vihamielisyyttä, sillä Harald oli vuonna 1051 paennut Irlantiin, Svein taas ei, joskin epäilemättä Godwinin avulla erimielisyydet sovittiin nopeasti.
- ↑ DeVries 1999, s. 112.
- ↑ Mason, s. 64
- ↑ Mason, s. 65
- ↑ DeVries 1999, s. 112
- ↑ DeVries 1999, s. 113. John Worcesterlaisen mukaan Svein Godwininpoika kuoli Lyykiassa, mutta William Malmesburylaisen mukaan saraseenit tappoivat hänet Pyhällä maalla. Anglosaksien kronikka kertoo kuolinpaikaksi Konstantinopolin. Kaikki aikalaislähteet kuitenkin sanovat, että Svein ehti tehdä pyhiinvaellusmatkansa ja saada näin syntinsä anteeksi.
- ↑ Mason, s. 77, 80, 88
- ↑ Howarth, s.69
- ↑ Mason, s. 118, 196
- ↑ Mason, s.194–195
- ↑ DeVries 1999, s. 114