Grande Armée

Grande Armée Venäjän sotaretkellä 1812.

Grande Armée eli Suuri armeija syntyi, kun Napoleon I uudelleennimesi Britteinsaarten valloitukseen tarkoitetun armeijan ja siirsi sen Ranskan itäosaan aloittaakseen sodan vuonna 1805 Itävaltaa ja Venäjää vastaan. Armeijan nimeä käytettiin myös myöhempien sotaretkien yhteydessä, mutta yleensä sitä käytetään kaikkien Napoleonin kokoamien armeijoiden yhteydessä 1800-luvun alkupuolella (katso Napoleonin sodat).

Ensin Grande Armée koostui kuudesta armeijakunnasta. Saatuaan tietää Itävallan ja Venäjän suunnitelmista hyökätä Ranskaan Napoleon lähetti armeijan Saksaan. Armeija voitti muun muassa Ulmin taistelun ja Austerlitzin taistelun.

Kun Napoleonin Ranskan mahti kohosi, Grande Armée kasvoi yhä suuremmaksi. Venäjän sotaretken alkaessa armeijassa oli 680 000 miestä. Kaikkia osastoja komensivat ranskalaiset kenraalit, paitsi Puolan ja Itävallan armeijakuntia, ja armeija oli koottu monikansallisista joukoista, Sotaretki sujui aluksi hyvin, mutta lopulta armeija joutui perääntymään pois Venäjältä, kärsien valtavat 400 000 miehen tappiot.

Myöhemmin armeija koottiin uudestaan, kunnes lopulta Ranska kärsi tappion Waterloon taistelussa.

Grande Armée’n mukaan on nimetty Pariisin Avenue de la Grande Armée, joka on Avenue des Champs-Élysées’n jatkeena Riemukaaren toisella puolella ja johtaa La Défensen suuntaan.

Grande Arméen tunnus.

Organisaatio

Grande Armée oli jaettu armeijakuntiin, joita oli yleensä viidestä seitsemään, ja jokaisessa oli 10 000–50 000 miestä, keskimäärin 20 000–30 000. Armeijakunnat pystyivät toimimaan itsenäisesti, koska mukana oli kaikki huoltojoukot. Yleensä ne toimivat melko läheisessä yhteistyössä pysyen päivän marssin päässä toisistaan. Armeijakuntaa johti, koosta ja tehtävästä riippuen, joko marsalkka tai divisioonankenraali.

Napoleon luotti armeijakuntien komentajiin ja antoi heille suuren vapauden toimia sodassa kuten halusivat, kunhan he täyttivät Napoleonin strategiset tavoitteet. Kuitenkin Napoleon saattoi vaihtaa komentajat tai asettua itse johtoon.

Armeijan taktisten muodostelmien perusta oli 4 000–6 000 miestä käsittävä divisioona. Nämä koostuivat 2–3 prikaatista, jotka taas koostuivat kahdesta rykmentistä. Divisioonalla oli käytössään myös 3–4 patterin tykistöprikaati, jonka kussakin patterissa oli neljä tykkiä ja kaksi haupitsia. Divisioonat pystyivät myös itsenäiseen toimintaan ja niitä komensi divisioonankenraali (nykyään kenraalimajurin arvoinen).

Joukot

Keisarillinen kaarti

Édouard Detaille: Keisarillisen kaartin krenatööri.

Ranskan keisarillinen kaarti (Garde Imperiale) oli aikansa eliittijoukko, joka muodosti kokonaisen oman armeijakuntansa. Napoleon halusi kaartin olevan esimerkki kaikille sotilailleen, ja koska se oli taistellut useilla sotaretkillä Napoleonin kanssa, sitä pidettiin täysin luotettavana. Kaartin jalkaväkeä käytettiin vain harvoin suoraan taisteluissa, mutta ratsuväkeä ja tykistöä käytettiin enemmän.

Vuosien saatossa kaarti kasvoi kooltaan. Vuonna 1800 siihen lukeutui 3 000 miestä, ja sen koko saavutti huippunsa 1812, jolloin kaartissa oli jo 112 000 miestä.

Kaartin jalkaväki

Kaartin jalkaväki jakautui kolmeen osaan.

• Vanha kaarti (Vieille Garde) oli kaartin parhaista parhain osa. Se koostui pisimpään palvelleista veteraaneista (3–5 sotaretkeä) ja muodostui kahdesta rykmentistä:
  • Kaartin krenatöörit (Grenadiers à Pied de la Garde Impériale) oli kaartin vanhin rykmentti. He olivat kaikkein kokeneimpia ja rohkeita, ja jotkut olivat palvelleet jopa 20 sotaretkellä. Jotta krenatööreihin pääsi, oli täytynyt olla sotilas 10 vuotta, ansaita huomautus rohkeudesta, olla lukutaitoinen ja yli 178 cm pitkä. Krenatöörit eivät olleet niin paljon taistelussa kuin Nuori ja Keskimmäinen kaarti, mutta jos olivat, he olivat tehokkaita. Vanhan kaartin krenatöörit laajenivat neljäksi rykmentiksi vuonna 1815. Uudet rykmentit, 2e, 3e ja 4e-krenatöörit luokiteltiin heti Vanhaan kaartiin, vaikka ne eivät olleetkaan niin eliittiä kuin 1e-rykmentti.
  • Kaartin kevyt jalkaväki (Chasseurs à Pied de la Garde Impériale) oli toiseksi vanhin rykmentti. Sillä oli samat kriteerit rykmenttiin pääsyyn kuin krenatööreillä, mutta pituusrajoitus oli 172 cm. Samoin kuin krenatööreillä, kaartin kevyttä jalkaväkeä tuli kolme rykmenttiä lisää. Uudet rykmentit koostuivat vain neljä vuotta palvelleista sotilaista. Nämä rykmentit taistelivat Waterloossa keskimmäisen kaartin rinnalla.
• Keskimmäinen kaarti (Moyenne Garde) koostui 2–3 sotaretkellä palvelleista veteraaneista.
  • Fusilier-kevyt jalkaväki (Fusilier tulee ranskan sanasta ”fusil”, joka tarkoittaa muskettia tai myöhemmin kivääriä) muodostettiin 1806. Kuten kaikki keskimmäisen kaartin jäsenet, sen sotilaat olivat palvelleet 2–3 sotaretkellä, ja yleensä toimivat aliupseereina rivirykmenteissä. Fusilier-jalkaväki (sekä kevyt että krenatöörit) toimi usein yhteistyössä taistelussa tehokkaasti. Rykmentti hajotettiin Napoleonin jouduttua pois vallasta 1814, eikä sitä muodostettu enää uudestaan. Fusilier-kevyt jalkaväki oli aseistettu Charleville-musketein, pistimin ja lyhyin sapelein.
  • Fusilier-krenatöörit muodostettiin 1807. Se oli organisoitu samalla tavalla kuin fusilier-kevyt jalkaväkirykmentti ja oli tätä kooltaan hieman suurempi. Se toimi usein yhteistyössä kevyen jalkaväen kanssa ja koki saman kohtalon vuonna 1814. Krenatöörit oli aseistettu samoin kuin kevyt jalkaväki.
  • Kaartin merijalkaväki (Marins de la Garde) muodostettiin jo 1803. Sen alkuperäinen tarkoitus oli miehittää laiva, jolla Napoleon olisi ylittänyt Englannin kanaalin, jos maihinnousu olisi tapahtunut. Merijalkaväki oli pataljoonan suuruinen. Pataljoona säilytettiin maihinnousun peruuttamisenkin jälkeen, ja se palveli aina siinä laivassa, jolla keisari kulloinkin purjehti. Kaartin merijalkaväkeä käytettiin myös taisteluyksikkönä. Merijalkaväki oli aseistettu samoin kuin muukin Keskimmäisen kaartin jalkaväki, mutta monilla oli aseenaan pistooli, jota oli helpompi käyttää laivassa.
• Nuori kaarti (Jeune Garde) koostui aluksi vähintään yhden sotaretken veteraaneista, uusista upseereista ja parhaista värvätyistä sotilaista. Myöhemmin siihen otettiin lähes pelkästään valikoituja värvättyjä ja vapaaehtoisia. Nuori kaarti tunnettiin enemmän innostuksestaan kuin taistelukyvyistään.
  • Tiraljööri-krenatöörit (Tirailleur tarkoittaa ranskaksi tarkka-ampujaa) muodostettiin Napoleonin käskystä vuonna 1808. Joukko-osastoon valittiin kaikkein älykkäimmät ja vahvimmat värvätyt. Pidemmät miehet jäivät krenatööreihin ja lyhyet siirrettiin kevyeen jalkaväkeen. Tirailleur-krenatöörien upseerit otettiin Vanhasta kaartista ja aliupseerit Keskimmäisestä kaartista.
  • Tiraljööri-kevyt jalkaväki sisälsi Nuoreen kaartiin tulleet lyhyemmät miehet. Kevyt jalkaväki toimi samoin kuin krenatööritkin: upseerit otettiin Vanhasta kaartista, aliupseerit Keskimmäisestä. Tirailleur-kevyt jalkaväki uudelleennimettiin Voltigeureiksi 1810. Voltigeur tarkoittaa ranskan kielessä kahakoijaa.

Kaartin ratsuväki

Krenatööriratsuväkeä Eylaun taistelussa

Keisarillisen Kaartin ratsuväki sisälsi muutamia oman aikansa parhaimpia ja urhoollisimpia ratsuväen joukko-osastoja, kuten pelätyt Kaartin ratsukrenatöörit sekä Kaartin puolalaiset ratsukeihäsmiehet, jotka kumpainenkaan eivät koskaan historiansa aikana hävinneet yhtäkään taistelua vihollisen ratsuväelle. Vuonna 1804 Keisarillisen kaartin ratsuväki koostui kahdesta rykmentistä eli ratsukrenatööri- ja ratsujääkärirykmenteistä sekä pienistä joukoista santarmeja ja mamelukkeja. Vuonna 1806 mukaan lisättiin yksi rakuunarykmentti. Puolan sotaretken jälkeen 1807 Kaarti sai osakseen lansieerirykmentin puolalaisia ratsukeihäsmiehiä. Seuraava lisäys oli toinen ulaanirykmentti, ns. ”Punaiset lansieerit”, joka koottiin ranskalaisista ja hollantilaisista. Kolmas liettualaisista koottu lansieerirykmentti jäi lyhytikäisemmäksi. Kaartin ratsuväki otti usein osaa taisteluihin ja toimi yleensä tehokkaasti muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta.

• Kaartin ratsukrenatöörit (Grenadiers à Cheval de la Garde Impériale) olivat Kaartin ratsuväen pelättyä eliittijoukkoa. Rykmentti juonsi juurensa aina vanhasta Konsulien kaartista, ollen näin senioriteetiltaan Kaartin vanhin ratsuväen joukko-osasto. Lempinimeltään ”Jumalat”, tämä rykmentti käytti ratsuinaan suuria, mustia hevosia. Joukko-osasto oli tyypitelty raskaaksi ratsuväeksi, mutta se ei kuitenkaan omannut kyrassieerien tapaan rintapanssaria, ja joukko-osaston tunnusomaisena univormun osana olikin sen sijaan karhunkarvahatut, jalkaväen krenatöörien tapaan. Kaartin ratsukrenatööreihin päästäkseen sotilaan täytyi olla yli 176 cm pitkä, palvellut vähintään kymmenen vuotta ja neljällä sotaretkellä ja ansaita huomautus rohkeudesta. Austerlitzin taistelussa Kaartin ratsukrenatöörit päihittivät Venäjän keisarillisen kaartin ratsuväen, mutta heidän kuuluisin taistelunsa oli Eylaun taistelu.

• Kaartin ratsujääkärit (Chasseurs à cheval de la Garde Impériale) oli Napoleonin lempirykmentti, minkä vuoksi heitä kutsuttiinkin ”Suosituiksi lapsiksi”. Ratsujääkäri oli kevyen ratsuväen yksikkötyyppi, joka Ranskan keisarillisessa armeijassa oli puettu vihreään, husaareja muistuttavaan univormuun. Rykmentti perityi varhaisesta Konsulien kaartista, ollen Kaartin ratsuväen senioriteetiltaan toiseksi vanhin joukko-osasto. Tämä seikka, yhdistettynä ratsujääkärien näyttäviin univormuihin sekä kadehdittuun ja arvostettuun asemaan Napoleonin henkilökohtaisena saattueena varmistivat joukko-osaston nauttiman korkean status-aseman. Rykmentti ei myöskään ollut pelkkä kaunis seremoniaalinen joukko-osasto, ja tätä todistivat sen saavuttamat ansiot taistelukentillä.

• Eliittisantarmit (Gendarmerie d’Elite) toimivat Grande Arméen sotapoliisina. He varmistivat päämajan turvallisuuden, vartioivat korkea-arvoisia vieraita, kuulustelivat vankeja ja vartioivat keisarin matkatavaroita. Santarmeille annettiin lempinimi kuolemattomat, koska he eivät olleet juurikaan taistelussa, mutta vuoden 1807 jälkeen hekin alkoivat nähdä enemmän taistelua, muun muassa 1809 Aspern-Esslingin sillan puolustuksessa.

• Mamelukkieskadroona (Escadron de Mamalukes) koostui mamelukkisotureista, jotka Napoleon osti Egyptin sotaretkensä aikana. He olivat taitavia ratsastajia ja miekkamiehiä sekä fanaattisen rohkeita. Eskadroonan upseerit olivat ranskalaisia. Aliupseeristo ja miehistö koostui egyptiläisistä, turkkilaisista, kreikkalaisista, georgialaisista, syyrialaisista ja kyproslaisista. Eskadroona oli ensin vain komppania yhdistettynä Kaartin kevyeen ratsuväkeen, mutta Austerlitzin taistelussa he saivat oman tunnuksensa. Tämä yksikkö tuli myöhemmin osaksi Vanhaa kaartia. Mamelukit olivat aseistautuneet sapelein, tikarein ja pistoolein.

• Kaartin kevyen ratsuväen lansieerit (Chevau-Légers-Lanciers de la Garde Impériale). Lansieeri on ranskalaisten käyttämä nimitys alkujaan Puolasta kotoisin olevasta kevyen ratsuväen yksikkötyypistä, ulaanista. Kaartin lansieerit koostuivat kolmesta rykmentistä:
  • Kaartin 1. (puolalainen) lansieerirykmentti (1er régiment de chevau-légers lanciers polonais de la Garde impériale) sai alkunsa vuonna 1807 Napoleonin saadessa haltuunsa Puolan. Aluksi rykmentti epäonnistui paraatissa ja Napoleon totesi: ”Nämä ihmiset osaavat vain taistella!” Myöhemmin Somosierran taistelussa rykmentti kunnostautui hyökkäämällä espanjalaista tykistöä vastaan, vallaten yli 20 tykkiä ja kääntäen taistelun kulun. Napoleon ylisti rykmenttiä Vanhan kaartin veroiseksi ja rohkeimmaksi ratsuväekseen. Rykmentti ylennettiinkin Vanhaan kaartiin, se sai käyttöönsä peitset ja joukko-osasto taisteli armeijassa aina Waterloohon saakka. Kaartin ratsukrenatöörien ohella se oli ainoa Ranskan armeijan rykmentti, joka ei koskaan hävinnyt taistelussa vihollisen ratsuväkeä vastaan.
  • Kaartin 2. (ranskalais-hollantilainen) lansieerirykmentti (2e régiment de chevau-légers lanciers de la Garde impériale) muodostettiin vuonna 1810 aiemmista hollantilaisista ratsuväkiyksiköistä. Punaisten univormujensa vuoksi se sai lempinimen ”Punaiset lansieerit” (ransk. lanciers rouges). Rykmentti kärsi Venäjän sotaretkellä menettäen suurimman osan miehistään. Se koottiin uudestaan 1813, ja se otti osaa myös Waterloon taisteluun.
  • Kaartin 3. (liettualainen) lansieerirykmentti (3e régiment de chevau-légers lanciers de la Garde impériale) muodostettiin Venäjän sotakampanjan aikana 1812 ja liitettiin Nuoreen kaartiin. Sen sotilaat olivat pääosin Puolan liettualaista väestöä. Joukko-osaston upseerit ja aliupseerit olivat tosin veteraaneja, mutta miehistö oli varsin kokematonta. Samaten rykmentin koulutus jäi vähäiseksi kun se lähetettiin pian Venäjälle Napoleonin Venäjän sotaretkeen liittyen ja rykmentti tuhoutui lähes kokonaan samana vuonna Ranskan armeijan vetäytyessä sieltä. Eloonjääneet liitettiin tämän jälkeen 3e Regiment de Eclaireurs’iin. Rykmenttiin lukeutui myös eskadroona Liettuan tataareja.

• Keisarinnan rakuunat (Dragons de l’Impératice) oli keisarinna Joséphine de Beauharnaisin mukaan nimetty Kaartin rakuunarykmentti. Tulokkaiden täytyi olla kuusi (myöhemmin kymmenen) vuotta palvelleita, kahden sotaretken läpi käyneitä, lukutaitoisia ja rohkeusmaininnan ansainneita veteraaneja ja vähintään 173 cm pitkiä. Vain 12 kandidaattia otettiin kerrallaan jokaisesta 30:stä tavallisesta rakuunarykmentistä. Osasto oli luonteeltaan enemmän seremoniallinen kuin taisteluyksikkö.

• Kaartin tiedustelijat (Eclaireurs de la Garde Impériale) muodostettiin Venäjältä paluun jälkeen. Napoleon oli hämmästynyt kasakoiden taidoista ja halusi muodostaa samanlaisen joukon Grande Arméeseen. Kolme tuhannen miehen vahvuista rykmenttiä muodostettiin vuonna 1813. Tiedustelijat olivat mukana vain myöhemmissä sodissa ja Ludvig XVIII hajotti rykmentit myöhemmin.

Armeijan ratsuväki

Napoleonin itsensä käskystä ratsuväki muodosti noin viides- tai kuudesosan Grande Arméesta. 800–1 200 miehen ratsuväkirykmentit muodostuivat kolmesta tai neljästä eskadroonasta, jotka muodostuivat kahdesta komppaniasta. Lisäksi oli huoltojoukot. Jokaisen rykmentin ensimmäisen eskadroonan ensimmäistä komppaniaa kutsuttiin ”eliitiksi”, koska sille annettiin parhaat miehet ja hevoset. Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen Ranskan ratsuväki oli kärsinyt kokeneiden kuninkaalle uskollisten upseerien kadottua. Napoleon rakensi ratsuväen uudelleen tehden siitä yhden maailman parhaista. Grande Arméen ratsuväkeä ei juurikaan voitettu taistelussa ennen vuotta 1812 ja Venäjän sotaretkeä. Ratsuväki jaettiin kahteen pääosaan.

Raskas ratsuväki

• Kyrassieerit (Cuirassiers) olivat raskasta ratsuväkeä. Heillä oli rintapanssarit, raskaat kypärät ja suorat, pitkät sapelit, pistoolit ja myöhemmin myös karbiinit. Kyrassieerit toimivat raskaan ratsuväen roolin mukaisesti rynnäkköjoukkona. Varusteiden raskaudesta johtuen sekä miesten että hevosten täytyi olla suuria ja vahvoja, minkä vuoksi rynnäkköön saatiin paljon voimaa. Aluksi kyrassieerirykmenttejä oli 25, myöhemmin 18.

Karabinieeri

• Rakuunat (Dragons) olivat oikeastaan keskiraskasta ratsuväkeä. He olivat sapelien lisäksi aseistettu pistoolein ja musketein, joten he pystyivät taistelemaan myös jalkaväkenä. Tämän monipuolisuuden vuoksi rakuunoiden ratsastus- ja miekkailutaidot eivät välttämättä olleet aina sillä tasolla, millä muu ratsuväki oli. Ensin rakuunoja oli 25 rykmenttiä, myöhemmin 30. Satapäiväisen keisariuden aikana rakuunoita pystyttiin perustamaan vain 15 rykmenttiä.

• Karabinieerit (Carabiniers) täyttivät samaa roolia kuin rakuunat keskiraskaana ratsuväkenä, mutta heillä oli kevyemmät varusteet, mistä johtui alhaisempi kyky lähitaisteluun. Aluksi karabinieereja oli vain kaksi rykmenttiä. Vuonna 1809 Itävaltaiset voittivat karabinieeri-rykmentin ja Napoleon käski panssaroida heidät, mutta he hävisivät myöhemmin venäläisille kyrassieereille.

Kevyt ratsuväki

• Husaarit (Hussards) toimivat Grande Arméen tiedustelijoina ja kahakoijina. He pitivät itseään armeijan parhaina ratsujoukkoina ja miekkamiehinä. Husaarit oli aseistettu vain sapelein ja pistoolein, ja he olivat tunnettuja uhkarohkeudestaan. Vuonna 1804 husaarirykmenttejä oli 10, myöhemmin tuli lisää yhteensä kolme.

• Ratsujääkärit (Chasseurs-à-Cheval) olivat samalla tavoin varustettu ja sillä oli samat tehtävät kuin husaareillakin. Ratsujääkärit olivat monipuolinen ratsuväen yksikkötyyppi, joka selittää niiden suuren määrän armeijassa. Kevyttä ratsuväkeä oli paljon, 31 rykmenttiä vuonna 1811.

• Lansieerit (Lanciers) eli ratsukeihäsmiehet olivat lähes yhtä nopeita kuin husaarit, lähes yhtä tehokkaita kuin kyrassieerit ja lähes yhtä monipuolisia kuin rakuunat. He olivat aseistettuja peitsin (ratsuväen keihäs), pistoolein ja sapelein. Peitsillä oli pidempi kantama kuin pistimillä, joten ratsukeihäsmiehet olivat parhaita joukkoja murskaamaan jalkaväkineliöt. Kaartin ratsukeihäsmiesten lisäksi Grande Arméessa oli yhdeksän lansieerirykmenttiä.

Armeijan jalkaväki

Jalkaväki muodosti suurimman osan Grande Arméesta. Se jaettiin kahteen pääosaan, linjajalkaväkeen (Infanterie de Ligne) eli raskaaseen jalkaväkeen ja kevyeen jalkaväkeen (Infanterie Légère).

Linjajalkaväki

Linjajalkaväki muodosti jalkaväestä suurimman osan. Grande Arméeta muodostettaessa linjajalkaväkeä oli 89 rykmenttiä, myöhemmin 156. Rykmenttien koko vaihteli, koska pääyksikkönä toimi pataljoona. Pataljoonan koko oli periaatteessa 840 miestä, mutta se oli vain pataljoonan täysi koko ja harvat saavuttivat sen. Tyypillisempi koko olikin 400–600 miestä.

Vuodesta 1800 vuoteen 1803 linjapataljoonassa oli kahdeksan fusilier-komppaniaa ja yksi krenatöörikomppania. Vuosina 1804–1807 pataljoonassa oli seitsemän fusilier-komppaniaa, yksi krenatöörikomppania ja yksi voltigeur (kahakoija)-komppania. Vuosina 1808 to 1815 pataljoona koostui neljästä fusilier-komppaniasta, yhdestä krenatöörikomppaniasta ja yhdestä voltigeur-komppaniasta.

• Fusilier-jalkaväki sai nimensä ranskan sanasta fusil, joka tarkoittaa muskettia tai myöhemmin kivääriä. Fusilier oli aseistettu sileäpiippuisella Charleville malli 1777-musketilla ja pistimellä. Fusilierin koulutus keskittyi marssinopeuteen ja kestävyyteen sekä lähietäisyydeltä ampumiseen ja lähitaisteluun. Tämä poikkesi suuresti Euroopan muista armeijoista, joissa pääpaino oli tiukoissa muodostelmissa ja massiivisissa yhteislaukauksissa. Monien Napoleonin voittojen taustalla oli Ranskan armeijan kyky liikkua nopeasti paikasta toiseen. Jokaiseen fusilier-komppaniaan kuului yleensä noin 120 miestä. Myöhemmin yksi fusilier-komppania muutettiin voltigeur-komppaniaksi. Vuonna 1808 Napoleon järjesti pataljoonan rakenteen uudelleen vähentäen komppanioiden määrän kuuteen ja suurentaen komppanian koon 140 mieheen.

• Krenatöörijalkaväki oli linjan jalkaväen eliittijoukkoa. Heidät oli aseistettu samoin kuin fusilierit, mutta lisäksi lyhyellä sapelilla. Uusissa pataljoonissa ei ollut krenatöörikomppaniaa ollenkaan, vaan kahden sotaretken jälkeen parhaat miehet ylennettiin krenatööreiksi. Krenatööreillä täytyi olla viikset. Krenatöörikomppania sijoitettiin taistelussa yleensä pataljoonan oikeaan laitaan, minkä ajateltiin olevan kaikkein kunniakkain paikka taistelussa. Joissain tilanteissa krenatööreistä koottiin pataljoona tai jopa rykmentti.

• Voltigeur-jalkaväki toimi linjajalkaväen kevyenä jalkaväkenä. Heidän alkuperäinen tehtävänsä oli torjua ratsuväkeä hyppäämällä hevosten päälle, mutta tämä toimintatapa ei onnistunut taistelussa. Voltigeurien tehtävä olikin lähinnä kahakoiminen ja tiedustelu. Koulutuksessa harjoitettiin ammunnan tarkkuutta ja nopeutta. Voltigeur-komppanioista saatettiin koota pataljoona tai rykmentti, kuten krenatööreistäkin, ja heidät oli aseistettu samalla tavalla. Varsinkin vuoden 1808 jälkeen komppania sijoitettiin usein pataljoonan vasempaan laitaan, mikä ajateltiin toiseksi kunniakkaaksi paikaksi taistelussa oikean laidan jälkeen.

Kevyt jalkaväki

Kevyellä jalkaväellä oli Grande Arméessa tärkeä rooli, vaikka sitä oli suurimmillaankin vain 35 rykmenttiä. Linjajalkaväki pystyi tekemään samat asiat taistelussa, myös kahakoinnin, mutta ero oli koulutuksessa ja moraalissa. Koulutus tähtäsi liikkumanopeuteen ja tarkkuuteen. Moraali oli korkealla juuri sen takia, että kevyttä jalkaväkeä käytettiin paljon muun muassa suojaamaan suurempia muodostelmia. Miehet oli myös koulutettu liikkumaan paremmin maastossa ja suojautumaan tulelta. Kevyen jalkaväen pataljoonan koostumus oli täsmälleen samanlainen kuin linjajalkaväen, mutta fusiliereille ja krenatööreille oli omat vastineet.

• Chasseur-jalkaväki vastasi fusilier-jalkaväkeä. Chasseur tarkoittaa ranskan kielessä metsästäjää ja suomalaisessa sotilassanastossa sitä vastaa jääkäri eli kevyen jalkaväen sotilas, joka sai liikkua lineaaristen muodostelmien sijaan vapaammin. Yksikkötyyppi oli aseistettu Charleville-musketeilla, pistimillä ja lyhyillä sapeleilla. Jokaiseen chasseur-komppaniaan kuului yleensä noin 120 miestä. Vuonna 1808 Napoleon järjesti pataljoonan rakenteen uudelleen vähentäen komppanioiden määrän kuuteen ja suurentaen komppanian koon 140 mieheen.

• Karbiinijalkaväki vastasi lähes täysin krenatöörejä. He olivat aseistautuneet samoin kuin chasseur-jalkaväki. Uusissa pataljoonissa ei ollut karbiinikomppaniaa, vaan kahden sotaretken jälkeen parhaat miehet ylennettiin karbiinimiehiksi. Heilläkin täytyi olla viikset. Karbiinimiehistä saatettiin muodostaa suurempi joukko-osasto.

• Voltigeur-jalkaväki vastasi täysin linjajalkaväen voltigeureja. Kevyen jalkaväen voltigeurit olivat vain paremmin koulutettuja.

Tykistö

Tykkimiehiä Smolenskin taistelussa

Napoleon itse oli tykistöupseeri, ja on sanonut: ”Jumala on sen puolella, jolla on paras tykistö.” Tykistö oli Grande Arméen tulivoimaisin osa, joka pystyi tuottamaan viholliselle eniten tappioita lyhyen ajan sisällä. Tykistö koottiin usein suuriksi pattereiksi, jolloin voitiin keskittää tuli tiettyyn paikkaan. Armeijan tykistön miehistö oli hyvin koulutettu ja tykkejä pystyttiin siirtämään paikasta toiseen erittäin nopeasti.

Lisäksi Napoleonin tykistöä auttoi Jean de Gribeauvalin tekemät innovaatiot, jotka tekivät kanuunoista kevyempiä ja helpompia tähdätä. De Gribeauval suunnitteli myös kestävämmän alustan ja vakioi tykkien kaliiberit. Ranskalaiset tykit olivat 4-, 8- tai 12- naulaisia tykkejä tai kuuden tuuman haupitseja. Pienemmät tykit korvattiin myöhemmissä sodissa 6-naulaisilla. Tykkien putket olivat pronssia.

Kenttätykistö

Kenttätykistössä tykkimiehet marssivat, vaikka tykit olivatkin hevosvetoisia. Vuonna 1805 Grande Arméessa oli kahdeksan, myöhemmin kymmenen kenttätykistörykmenttiä (lisäksi Keisarillisessa kaartissa kaksi), mutta nämä rykmentit olivat vain hallinnollisia yksiköitä. Tykistössä itse tykit oli järjestetty pattereiksi (vastaa komppaniaa).

• Divisioonan tykistö: jokaisessa divisioonassa oli kolmen tai neljän patterin prikaati. Jokaisessa patterissa oli kuusi tykkiä ja kaksi haupitsia.
• Armeijakunnan tykistöreservi: armeijakunnan reservissä oli yksi tai useampi tykistöprikaati, joissa oli useimmiten raskaampia tykkejä.

Patteriin kuului tykkimiesten, aliupseerien ja upseerien lisäksi huoltohenkilöstö, joka vastasi mm. tykkien korjaamisesta ja ammusten säilyttämisestä.

Ratsutykistö

Ratsutykistössä miehet ja tykit kuljetettiin hevosten vetämissä vaunuissa. Tämä kevyt tykistö operoi paljon lähempänä vihollisten linjoja kuin kenttätykistö, joten miehet olivat koulutettuja myös lähitaisteluun. Tulietäisyydellä tykit irrotettiin valjakon vetämistä etuvaunuista, valmisteltiin, tähdättiin ja ammuttiin. Tykki pystyttiin nopeasti tämän jälkeen saamaan taas kuljetuskuntoon. Ratsutykistön miesten täytyi olla tykistön parhaimmistoa juuri tarvittavasta nopeudesta johtuen. Keisarillisen kaartin ratsutykistön miehet pystyivät valmistelemaan ja ampumaan tykin alle minuutissa.

Ratsutykistössä oli kuusi hallinnollista rykmenttiä armeijassa ja yksi kaartissa. Ratsuväkeen kiinnitettyjen patterien lisäksi jokaisella jalkaväen divisioonalla tai ainakin armeijakunnalla oli patteri ratsutykistöä. Sen ylläpito ja rakentaminen tuli kuitenkin kalliiksi, ja parhaimmillaan se täytti noin yhden viidesosan Grande Arméen tykistöstä. Ratsutykistö käytti myös enemmän ammuksia, ja heille jaettiinkin kaksi kertaa enemmän ammuksia kuin kenttätykistölle.

Huolto

Pioneerit

Grande Armée pystyi ylittämään jokia helposti ponttonisillan rakentajien avulla. Ponttonisiltojen avulla armeija pystyi yllättämään vihollisen ylittämällä joen sieltä, mistä muuten sitä ei olisi voitu ylittää. Venäjän sotaretkellä ponttonipioneerit pelastivat armeijan tuholta Beresinassa. Ponttonipioneereja oli 14 komppaniaa, jotka olivat kenraali Jean Baptiste Eblén komennossa. Siltojen osat kuljetettiin vankkureissa ja niitä pystyttiin tekemään hevosvetoisissa pajoissa. Ponttonipioneerikomppania pystyi rakentamaan 80 ponttonin (120–150 metriä) sillan noin seitsemässä tunnissa.

Sapöörit (nyk. pioneerit) vastasivat tunnelien kaivamisesta linnoitusten murtamiseksi. Heitä ei kuitenkaan käytetty kovin paljon, koska linnoitukset oli helpompi ohittaa ja eristää kuin hyökätä niihin suoraan.

Huolto

Napoleon on sanonut: ”Armeija marssii vatsallaan.” Tämä kuvastaa sotilaallisen huollon tärkeyttä. Sotilailla oli neljän päivän muona mukanaan ja huoltovankkureissa oli kahdeksan päivän, mutta niitä tuli käyttää vain hätätilanteissa. Sen sijaan Napoleon rohkaisi miehiään keräämään ruokaa ympäristöstään.

Lisätarvikkeita varastoitiin huoltovarikoille, joita siirrettiin eteenpäin sitä mukaa kuin joukot etenivät. Armeijan huoltovarikoilta muona jaettiin divisioonien ja armeijakuntien varikoille, joilta se siirrettiin eteenpäin rykmenteille ja pataljoonille. Ruokaa jaettiin sen mukaan miten paljon sotilaat saivat sitä ympäristöstään. Omalla alueella ympäristöstä saatiin paljon ruokaa, mutta neutraalilla alueella elettiin huollon varassa. Huoltojärjestelmä mahdollisti Grande Arméen 25 kilometrin marssin päivässä jopa viiden viikon ajan. Nicolas Appertin tekemän ruoansäilytyskeksinnön ansiosta huolto oli entistä tehokkaampaa.

Lääkintä

Lääkintäjoukot oli sijoitettu rykmenttien, divisioonien ja armeijakuntien tasolle. Lääkäreiden ja muiden lisäksi lääkintämiehinä toimi suuri joukko kokemattomia miehiä. Paljon suurempi osa sotilaista kuoli haavoihin tai sairauksiin kuin taistelussa. Melkeinpä ainoa kirurginen toimenpide oli amputointi. Anestesisena toimenpiteenä käytettiin alkoholia tai joissain tapauksissa potilaan kolkkaamista tajuttomaksi.

Myöhemmin kehitettiin ”lentävä ambulanssi” -systeemi, joka mukautti tykistön nopean liikkumistavan sairaanhoitoon ja toimi pohjana monien armeijoiden lääkintäjärjestelmälle. Ne, jotka selvisivät haavoittumisestaan, saivat yleensä hyvää hoitoa Ranskassa. Haavoittuneita käsiteltiinkin usein sotasankareina.

Viestiyhteydet

Suuri osa Grande Arméen viestiyhteyksistä toimi edelleen jo satoja vuosia käytössä ollella periaatteella, ratsastavien viestinviejien välityksellä. Varsinkin husaareja käytettiin tässä tehtävässä ratsastustaitojensa vuoksi. Lyhyen matkan viestejä voitiin välittää liputtamalla tai soittimilla, esimerkiksi rummuilla ja trumpeteilla.

Grande Armée oli kuitenkin myös maailman ensimmäisiä armeijoita, jotka käyttivät kirjekyyhkyjä viestien toimittamiseen perille. Se oli myös ensimmäisiä, jotka käyttivät kuumailmapalloja viestintään ja tähystykseen. Suuri etu oli myös Claude Chappen kehittämä semaforijärjestelmä. Järjestelmä koostui torneista, joiden viestitankojen avulla voitiin esimerkiksi lähettää viesti Pariisista Lilleen, 193 kilometrin matkan, yhdeksässä minuutissa. Napoleonin päämajalla oli mukanaan siirrettävä järjestelmä, ja jopa vankkureissa siirrettävää järjestelmää kehitettiin, mutta sitä ei saatu käyttöön ennen sotien loppumista.

Sotilasarvot

Toisin kuin monissa aikaisemmissa armeijoissa (esimerkiksi Ancien régime), yleneminen Grande Arméessa ei ollut kiinni yhteiskuntaluokasta tai vauraudesta. Napoleon halusi armeijan olevan meritokratia, jossa jokaisella olisi mahdollisuus nousta ylöspäin. Sopivien tilaisuuksien sattuessa kyvykkäät miehet pystyivät ylenemään huipulle muutamassa vuodessa, kun muissa armeijoissa se vaati kymmeniä vuosia.

Grande Arméen arvo	Nykyvastine suomeksi
Upseerit
Maréchal	Marsalkka
Général de division	Kenraali
Général de brigade	Prikaatikenraali
Colonel	Eversti
Colonel en second (Chef de brigade 1793–1803)	Everstiluutnantti
Chef de bataillon tai Chef d’escadron	Majuri
Capitaine	Kapteeni
Lieutenant	Luutnantti
Sous-lieutenant	Vänrikki
Aliupseerit
Adjudant-Chef	Sotilasmestari
Adjudant	Vääpeli
Sergent-Major tai Maréchal des logis Chef	Ylikersantti
Sergent tai Maréchal des Logis	Kersantti
Caporal-Fourrier tai Brigadier-Fourrier	Alikersantti
Caporal tai Brigadier	Korpraali
Miehistö
Soldat tai Cavalier (ratsuväki) tai Canonnier (tykistö)	Sotamies

Muodostelmat ja taktiikka

Napoleon tunnettiin mestarillisena strategina, mutta hän oli myös taktisen sodankäynnin uudistaja. Vanhoja ja uusia muodostelmia yhdisteltiin, jolloin niistä tuli joustavampia kuin ajan muiden armeijoiden käyttämä linjataktiikka. Sodankäynnissä tehokkaimman keinon ajateltiin olevan koukkaus sivustaan tai selustaan, mikä oli linjataktiikan suurin heikkous. Jotkut komentajat pelkäsivät tätä niin, että vahvistivat sivustojaan heikentyneen keskustan uhalla. Napoleon käytti tätä hyväksi tekemällä valehyökkäyksiä tai jättämällä sivustansa näennäisesti suojattomaksi (kuten Austerlitzin taistelussa). Ranskalaiset pystyivät sitten murtautumaan vihollisen keskustan läpi. Napoleon piti reservissään erityisesti keisarillista kaartia, joka pystyi kääntämään taistelun kulun tarvittaessa.

Joitakin yleisiä muodostelmia olivat:

• Linja (Ligne): Linjassa oli yleensä kolme riviä ja se oli paras muodostelma tulivoiman keskittämiseen yhteislaukauksin. Se oli melko hyvä muodostelma lähitaistelua varten sekä jalkaväelle että ratsuväelle, mutta oli hidasliikkeinen, jäykkä ja haavoittuva sivusta- ja selustahyökkäyksille.

• Marssikolonna (Colonne de Marche): Marssikolonna oli paras muodostelma marssimiseen paikasta toiseen ja melko hyvä lähitaistelumuodostelma, mutta sen tulivoima oli alhainen ja oli myös haavoittuva sivusta- ja yllätyshyökkäyksille sekä tykistölle.

• Kiila (Colonne de Charge): Keihäänkärjen muotoinen kiila oli ratsuväen muodostelma, jonka tarkoitus oli murtautua vihollisen muodostelman läpi. Jos kiilamuodostelma onnistuttiin pysäyttämään, se pystyttiin tuhoamaan pihtihyökkäyksillä.

• Hyökkäyskolonna (Colonne d’Attaque): Hyökkäyskolonna oli Monen peräkkäisen pataljoonan muodostama kolonna. Sen edessä toimivat kahakoijat, jotka lähestyttäessä siirtyivät sivustoille. Lähietäisyydellä kolonna ampui yhteislaukauksen ja rynnäköi pistimillä. Se oli hyvä muodostelma linjataktiikkaa vastaan, mutta oli haavoittuva tykistötulelle eikä pystynyt samaan tulivoimaan kuin linjamuodostelma.

• Yhdistelmäjärjestys (Ordre Mixte): Yhdistelmässä osa joukoista oli linjassa ja osa hyökkäyskolonnassa. Näin se yhdisti linjan tulivoiman ja kolonnan lähitaistelukyvyn, mutta myös kyseisten muodostelmien ongelmat.

• Avoin järjestys (Ordre Ouvert): Avoimessa järjestyksessä miehet olivat vähän matkan päässä toisistaan. Se oli hyvä muodostelma kevyille yksiköille ja kahakoijille hyvän liikkuvuutensa ansiosta erityisesti epätasaisessa maastossa. Epätarkoilla musketeilla avoimeen muodostelmaan oli myös vaikeampi osua. Siinä ei kuitenkaan pystytty niin hyvin yhteislaukauksiin ja se oli heikko lähitaistelussa, erityisesti ratsuväkeä vastaan.

• Jalkaväkineliö (Carré): Neliö tarjosi jalkaväelle parhaan suojan ratsuväkeä vastaan. Jokainen neliön sivu oli yleensä kolmen tai neljän miehen syvyinen ja keskellä sijaitsivat upseerit, tykit ja mahdollinen ratsuväki. Neliömuodostelma oli lähes liikuntakyvytön ja haavoittuva tykistötulelle tiheytensä vuoksi.

• Lentävä patteri (Batterie Volante): Hyvin koulutettujen tykkimiehien ansiosta Grande Arméen tykistö pystyi liikkumaan paikasta toiseen nopeasti, ampuen välissä tuli-iskun ja taas siirtyen uuteen paikkaan. Erityisesti ratsutykistö oli tähän sopivaa. Sen avulla tykistön tuli pystyttiin jakamaan halutulla tavalla nopeasti.

• Suuri patteri (Grande Batterie): Kun lentäviä pattereita ei voitu käyttää, tykit keskitettiin yhteen paikkaan, yleensä vihollisen keskustaa vastaan. Se oli tehokkaimmillaan, kun vihollinen ei tiennyt siitä, mutta suurten tykkimäärien siirtäminen oli vaikeaa tehdä salassa. Suuri patteri oli myös haavoittuva vihollisen tykistön vastatulta vastaan ja se tarvitsi suojaa ratsuväkeä vastaan. Usein Napoleon aloitti taistelun suurella patterilla, joka hajotettiin pienemmiksi lentäviksi pattereiksi muutaman laukauksen jälkeen. Myöhemmin muodostelma tuli suuremmassa määrin käyttöön, kun ranskalaisten tykkimiesten laatu heikkeni.

• Villisian pää (Tête du Sanglier): Villisian pää oli keihäänkärjen muotoinen yhdistelmäjärjestys, joka käytti kaikkia aselajeja. Jalkaväki muodosti kapean ja syvän rivistön eteen. Takana oli tykistö kahteen ryhmään jaettuna. Niiden takana ja sivuilla oli lisää jalkaväkeä muissa muodostelmissa. Näiden takana ja sivustoilla oli ratsuväki. Se oli monimutkainen ja hitaasti muodostettava ja liikkuva muodostelma. Se oli kuitenkin paremmin liikkuva kuin neliö ja vähemmän haavoittuva tykistölle ja jalkaväen aseille, ja ratsuväki antoi sille hyökkäysvoimaa. Sitä käytettiin erityisesti Napoleonin jälkeen 1830- ja 1840-luvuilla Pohjois-Afrikan sodissa.

Historia

1804–1806

Grande Armée muodostettiin alun perin Britteinsaarten valtaamista varten. Se sijaitsi Boulognessa vuoteen 1805. Kun Napoleon kruunattiin Ranskan keisariksi vuonna 1804, häntä vastustamaan perustettiin Kolmas liittokunta. Armeija siirrettiin itään elokuussa ja se hyökkäsi Karl Mackin johtamia Itävallan joukkoja vastaan Ulmissa. Ulmissa ranskalaiset ottivat vangiksi 60 000 itävaltalaista vain 2 000 oman miehen tappioin. Wien valloitettiin marraskuussa, mutta Itävalta ei antautunut, koska sen liittolainen Venäjä ei ollut vielä päässyt taisteluun. Sota jatkui 2. joulukuuta asti, jolloin Grande Arméen joukot voittivat Aleksanteri I:n johtamat joukot Austerlitzin taistelussa. 26. joulukuuta tehtiin Pressburgin rauha ja Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta hajotettiin seuraavana vuonna.

Preussi huolestui Ranskan vallan kasvaessa Euroopassa, vaikka se olikin pysynyt neutraalina edellisen vuoden konflikteissa. Diplomaattisen vaiheen jälkeen Venäjä lupautui antamaan sotilaallista apua Preussille ja neljäs liittokunta syntyi vuonna 1806. Grande Armée eteni Preussin alueelle ”pataljoonaneliössä” (bataillon-carré), jossa armeijakunnat toimivat tiiviissä yhteistyössä toistensa suojana. Preussin joukot voitettiin 14. lokakuuta Jenan–Auerstedtin taistelussa. Sotaretken aikana 140 000 preussilaista oli otettu vangiksi ja 25 000 haavoittui. Louis Nicolas Davoutin kolmas armeijakunta, Auerstadtin taistelun voittajat, saivat marssia ensimmäisinä Berliiniin. Jälleen kerran Grande Armée siis voitti armeijan ennen sen liittolaisten saapumista. Rauhaa ei tullut.

1807–1809

Jäljelle jäänyt preussilaisarmeija kerääntyi Puolaan venäläisten kanssa. Talvisella sotaretkellä ei saavutettu paljoakaan, varsinkin 7. helmikuuta käyty Eylaun taistelu aiheutti vain tappioita ilman suurtakaan muutosta sodan kulussa. Keväällä sotaretki jatkui ja Friedlandin taistelussa 14. kesäkuuta 1807 Grande Armée voitti venäläiset. Seurasi Tilsitin sopimus Ranskan ja Venäjän välillä, jolloin Napoleonilla ei ollut vihollisia koko Euroopassa.

Myöhemmin 1807 Ranska hyökkäsi Portugaliin, koska se ei suostunut Englannin mannermaasulkemukseen. Sotaretki johti kuuden vuoden Pyreneiden niemimaan sotaan, jossa Ranska kulutti voimavarojaan. Vuonna 1808 Ranska yritti miehittää Espanjan, mutta Bailenin taistelussa espanjalaiset pysäyttivät ranskalaiset. Napoleon hyökkäsi 125 000 miehen kokoisella Grande Arméella, valloitti Burgoksen linnoituksen ja avasivat tien Madridiin Somosierran taistelussa. Armeija hyökkäsi John Mooren brittiarmeijan kimppuun, pakottaen heidät vetäytymään niemimaalta 16. tammikuuta 1809 Corunnan taistelun jälkeen. Kesti vielä jonkun aikaa ennen kuin ranskalaiset miehittivät myös Etelä-Espanjan.

Niemimaan sodan aikana Itävalta elpyi ja Frans I:n hovin sodan kannattajat suostuttelivat Frans I:n käyttämään tilaisuutta hyväkseen ja hyökkäämään Ranskaan kun sen armeija oli sodassa. Vuoden 1809 huhtikuussa Itävalta hyökkäsi ilman sodanjulistusta ja yllättivät ranskalaiset. He olivat kuitenkin liian hitaita käyttääkseen tilannetta todella hyväkseen. Napoleon saapui Pariisista järjestämään tilanteen. Itävalta voitettiin Eckmühlin taistelussa ja sen joukot vetäytyivät Tonavan yli menettäen Regensburgin linnoituksen. Itävalta pysyi kuitenkin taistelukykyisenä ja Grande Armée jatkoi etenemistä. Ranskalaiset valloittivat Wienin jälleen kerran ja yrittivät ylittää Tonavan kaakossa olevan Lobau-saaren kautta, mutta hävisivät Aspern-Esslingin taistelun, mikä oli ensimmäinen Grande Arméen tappio. Seuraava joenylitys onnistui ja Wagramin taistelussa ranskalaiset aiheuttivat Itävallalle 40 000 miehen tappiot. Tuli tulitauko ja myöhemmin lokakuussa Schönbrunnin rauha. Viides liittokunta oli kaatunut ja Itävalta menetti rauhan aluemuutosten seurauksena kolme miljoonaa kansalaista.

1810–1812

Espanjaa lukuun ottamatta seurasi kolmen vuoden rauhanaika. Diplomaattinen jännitys Venäjää kohtaan johti vuonna 1812 sotaan. Napoleon keräsi suurimman armeijan, mitä hänen komennossaan oli koskaan ollut.

Uudessa Grande Arméessa yli puolet miehistä oli Ranskan liittolais- tai satelliittivaltioista. Niemen ylitettiin 23. kesäkuuta ja armeija yritti nopealla marssilla päästä Michael Barclay de Tollyn ja Pjotr Bagrationin johtamien armeijoiden väliin. Venäläiset kuitenkin pystyivät väistämään Napoleonin yrityksen. Moskovan puolustus johti suureen Borodinon taisteluun 7. syyskuuta, jonka Grande Armée voitti, joskin verisesti eikä saavuttanut paljoakaan. Viikkoa myöhemmin armeija saapui Moskovaan, joka oli tyhjä ja sytytetty tuleen. Moskovassa kului kuukausi, jonka aikana Venäjälle tarjottiin rauhaa. Se ei suostunut, ja armeija lähti perääntymään 19. lokakuuta. Se oli vain varjo entisestään ja sitä ahdistettiin joka puolelta perääntymisen aikana. Beresinan saavutettuaan Grande Armée koostui vain noin 49 000 sotilaasta ja 40 000 osastoistaan eksyneistä, joista ei ollut paljon hyötyä taistelussa. Beresinan taistelussa armeijan pelastivat Jean Baptiste Eblen sillanrakentajapioneerit. Päästyään pois Venäjältä Napoleon meni suoraa päätä Pariisiin käsittelemään muuttunutta poliittista tilannetta. Alkuperäisestä 690 000 miehestä oli palannut Venäjältä vain 93 000.

1813–1815

Ranskan tappio Venäjällä rohkaisi Euroopan valtioita muodostamaan Kuudennen liittokunnan. Seuraavan sotaretken keskipisteeksi muodostui Saksa. Napoleon aloitti värväämällä uuden armeijan ja voittamalla Bautzenin ja Lützenin taistelut. Ratsuväen heikentymisen vuoksi voittoja ei pystytty kuitenkaan hyödyntämään täysin eikä sota loppunut, mutta tuli tulitauko. Napoleon halusi käyttää tauon Grande Arméen vahvistamiseen, mutta Itävallan liittyessä liittokuntaan strateginen tilanne alkoi olla hyvin vaikea. Sota jatkui elokuussa ranskalaisten voittamalla Dresdenin taistelulla. Tästä lähtien liittokunta alkoi käyttää Trachenburg-suunnitelmaa, jonka mukaan suoraa taistelua Grande Arméen kanssa vältettiin, mikä osoittautuikin tehokkaaksi kun ranskalaiset hävisivät Katzbachin, Kulmin, Grossbeerenin ja Dennewitzin taistelut. Liittokunnan armeijoiden vahvistuttua ranskalaiset hävisivät kaksi päivää kestäneen Leipzigin taistelun, jonka perääntymisvaiheessa sillan ennenaikainen räjäytys johti yli 20 000 ranskalaisen sotilaan jäämisen väärälle puolelle. Viimeiseksi Grande Armée kuitenkin tuhosi baijerilaisen armeijan, joka yritti estää heidän pakonsa Hanaun taistelussa.

”Suurta valtakuntaa ei enää ole, nyt meidän täytyy puolustaa itse Ranskaa” sanoi Napoleon senaatille vuoden 1813 lopussa. Armeijaan onnistuttiin saamaan lisää joukkoja, mutta strateginen tilanne oli käytännössä toivoton. Liittoutuneet armeijat etenivät Pyreneiden vuoristosta, Italiasta ja Ranskan itärajalta. La Rothieren taistelun Grande Armée hävisi, mutta kuuden päivän taisteluiden sarjassa ranskalaiset aiheuttivat lähes 20 000 miehen tappiot liittokunnan joukoille vain noin 3 000 oman kaatuneen hinnalla. Grande Armée voitti vielä Montereaun taistelun, mutta hävisi Laonissa ja Arcis-sur-Aubessa. Lopuksi liittokunta valloitti Pariisin. Napoleon olisi halunnut jatkaa taistelua, mutta sotamarsalkat eivät suostuneet, ja Napoleon joutui pois vallasta 6. huhtikuuta 1814.

Palattuaan Elbalta vuoden 1815 helmikuussa Napoleon aloitti Ranskan vallan varmistamisen uudelleen L’Armee du Nordin (Pohjoinen armeija) avulla. Napoleon yritti jälleen kerran tuhota vihollisen ennen sen liittolaisten saapumista Belgiassa. 15. kesäkuuta alkanut sotaretki oli ensin onnistunut, kun preussilaiset voitettiin Lignyn taistelussa. Huonot komentajat aiheuttivat kuitenkin harmia sotaretken aikana. Emmanuel de Grouchyn hidastunut eteneminen antoi preussilaisille mahdollisuuden järjestyä Wellingtonin kanssa Waterloon taistelua varten, joka oli Napoleonin satapäiväisen keisariuden loppu.

Aiheesta muualla

• Grande Arméen lippuja Ranskankielinen
• Soldiers of Fortitude: The Grande Armee of 1812 in Russia Englanninkielinen, kirjoittanut majuri James T. McGhee
• Artikkeleja Grande Arméesta ja Napoleonista Englanninkielinen