Suuren Pohjan sodan aikainen rutto

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Suuren Pohjan sodan aikainen rutto oli ruttoepidemia, joka vuosina 1708–1712 levisi laajalle alueelle ja moniin kaupunkeihin Itämeren ympärillä ja itäisessä Keski-Euroopassa. Suomeen rutto levisi vuonna 1710.

Tämä epidemia oli toden­näköisesti osa pandemiaa, joka oli levinnyt Keski-Aasiasta Välimereen saakka ulottuvalle alueelle. Toden­näköisesti se levisi Istanbulin kautta Pińczówiin Etelä-Puolaan, jossa ensimmäiset maininnat siitä ovat ruotsalaisessa sotilassairaalassa vuodelta 1702. Sen jälkeen rutto levisi kauppiaiden, matkustajien ja sotilaiden mukana ja saavutti Itämeren rannikon Preussissa vuonna 1709, levisi vuonna 1711 kaikille Itämerta ympäröiville alueille ja vuonna 1712 myös Hampuriin. Tämän vuoksi sota­tapahtumat ja rutto vaikuttivat molemmat toisiinsa: toisaalta sotilaat ja pakolaiset usein levittivät ruttoa, toisaalta ruton aiheuttama kuolleisuus sotilaiden keskuudessa sekä siitä aiheutunut kaupunkien ja maaseutu­alueiden autioituminen toisinaan vaikeutti suuresti sotajoukkojen vahvuuteen ja mahdollisuuksia puolustautua vihollista vastaan.

Tämä rutto­epidemia oli viimeinen monista, jotka olivat raivonneet Itämeren alueella 1300-luvun mustasta surmasta lähtien. Joillakin alueilla se kuitenkin oli myös tuhoisin. Monet ihmiset kuolivat muutaman päivän kuluessa ensimmäisten oireiden ilmaantumisesta. Varsinkin itärannikolla Preussista Viroon saakka keski­määräinen kuolleisuus laajoilla alueilla oli kahdesta kolmas­osasta kolmeen neljäs­osaan väestöstä, ja monet maatilat ja kylät autioituivat täysin. Kaikissa tapauksissa ei kuitenkaan ole selvää, ketkä kuolivat ruttotartuntaan, ketkä taas nälkään tai muihin ruton mukana levinneisiin tauteihin. Useissa tapauksissa taudin oireisiin mainitaan kuuluneen paiserutolle tyypillisiä paiseita, mutta siihen aikaan keinot diagnoosin tekemiseksi olivat vielä heikosti kehittyneet, jota paitsi henkilöiden kuolinsyytä käsittelevät asiakirjat olivat usein epätarkkoja tai epätäydellisiä tai ne ovat kadonneet. Joissakin kaupungeissa ja joillakin seuduilla tautia esiintyi vain yhtenä vuotena, kun taas toisaalla se se toistui joka vuosi useiden vuosien ajan. Joillakin alueilla suhteettoman suuri osa kuolleista oli naisia ja lapsia, mikä sattaa johtua vuosien 1695-1697 suuresta nälän­hädästä ja siitä, että miehet oli kutsuttu sota­palvelukseen.

Koska ruton aiheuttajaa ei siihen aikaan tunnettu, sitä selitettiin milloin uskonnollisin käsittein, milloin taas miasmateorian mukaisesti "pahasta ilmasta" tai saastuneista vaatteista johtuvaksi. Näin ollen ainoa keino taistella tautia vastaan oli sairaiden erottaminen terveistä. Ruton saastuttamat kaupungit kuten Stralsund ja Königsberg eristettiin ympäristöstään (Cordon sanitaire), samoin joksikin ajaksi koko Preussin herttuakunta ja Skåne sekä Juutinrauman varrella olevat Tanskan saaret, joista Saltholm oli keskeinen karanteenipaikka. Kaupunkien laidoille perustettiin "ruttotaloja", joihin sairastuneet joutuivat karanteeniin. Sellainen oli esimerkiksi Charité Berliinissä, joka välttyi rutolta.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruton paikalliset esiintymiset jaetaan kolmeen rutto­pandemiaan, joskin niiden alkamis- ja päättymis­ajat sekä joidenkin esiintymisten kuuluminen johonkin tiettyyn pandemiaan on yhä kiistan­alaista.[1] Joseph P. Byrnen mukaan nämä pandemiat olivat:

Joskus myöhäis­keski­ajan mustaa surmaa ei kuitenkaan pidetä toisen pandemian alkuna vaan ensimmäisen pandemian viimeisenä vaiheena, missä tapauksessa toisen pandemian olisi katsottava alkaneen vuonna 1361.[1] Toisen pandemian ovat eri tutkijat myös katsoneet päättyneen eri aikoina noin vuosien 1840 ja 1890 välisenä aikana.

Suuren Pohjan sodan aikainen rutto oli osa toista pandemiaa, jonka jonka viimeiset aallot Länsi-Euroopassa oli koettu 1600-luvun lopulla (esimerkiksi Lontoon suuri ruttoepidemia 1666–1668) ja joka 1700-luvulla hävisi suurimmasta osasta Itä-Eurooppaakin, joskin Venäjällä puhkesi epidemia vielä vuosina 1770–1772. Tämän jälkeen ruttoa esiintyi enää vain joissakin Osmanien valtakunnan satama­kaupungeissa 1830-luvulle saakka.[3][4][5]

Euroopassa ruttoa oli edellisen kerran esiintynyt Pohjois-Saksassa vuosina 1682–1684.[6] Kun se suuren Pohjan sodan aikana palasi Eurooppaan, se oli todennäköisesti lähtenyt Keski-Aasiasta ja levinnyt länteen Anatolian ja Istanbulin kautta.[7] Georg Sticker numeroi tämän kauden ruttoepidemoiden 12. jaksoksi, joka oli alkanut Ahmedabadissa vuonna 1683 ja joka vuoteen 1724 mennessä oli levinnyt alueelle, joka ulottui Intiasta Persian, Vähän-Aasian, Levantin ja Egyptin kautta toisaalta Nubiaan, Etiopiaan, Marokkoon ja Etelä-Ranskaan, toisaalta itäisen Keski-Euroopan kautta Skandinaviaan.[6] Istanbuliin rutto saapui vuonna 1685, ja siellä tartuntoja esiintyi useiden vuosien ajan.[6] Ajoittain vuodesta 1697 lähtien se levisi myös Puolaan ja Liettuaan, ja suuren Pohjan sotaan osallistuneissa sotajoukoissa ensimmäiset tapaukset kirjattiin Puolassa vuonna 1702.[6]

Ruton lisäksi sodan aikana levisivät muutkin tartuntataudit kuten punatauti, isorokko ja pilkkukuume, ja ainakin joillakin seuduilla, joihin ne levisivät, nähtiin jo sitä ennen nälkää.[7] Jo vuosina 1695–1697 oli laajaa aluetta Pohjois-Euroopassa koetellut ankara nälän­hätä, johon Suomessa oli kuollut ainakin neljäs­osa, ehkä jopa kolmas­osa väestöstä, Virossa noin viidesosa, ja nälkää nähtiin myös Liivinmaalla ja Liettuassa.[8] Vuosien 1648 ja 1697 välillä yli puolet Liettuan suuri­ruhtinas­kunnan väestöstä olikin menehtynyt nälän­hätien, kulkutautien ja sotien vuoksi.[9] Lisäksi talvi 1708–1709 oli poikkeuksellisen pitkä ja ankara, mahdollisesti kylmin Keski-Euroopassa tähän mennessä koettu,[10] minkä seurauksena Tanskassa ja Preussissa syysvilja paleltui kuoliaaksi ja maa oli keväällä kynnettävä uudestaan.[11]

1702–1706: Etelä-Puola[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heinäkuussa 1702 Kaarle XII:n hallitseman Ruotsin sotajoukot olivat torjuneet Saksia, Puolaa ja Liettuaa hallinneen August II Väkevän joukkojen hyökkäykset ja voittivat ne Klissowin taistelussa Kielcen lähellä.[7] Danzigilainen lääkäri Johann Christoph Gottwald raportoi "luotettavilta paikallisilta asukkailta" saamiensa tietojen mukaisesti, että Ruotsin sotilaisiin rutto­tartunnat levisivät ensimmäisinä läheiseen Pińczówiin perustetussa sotilas­sairaalassa.[12][13] Puolassa ruttoa esiintyi eri paikkakunnilla vuoteen 1714 saakka.[6]

Seuraavien kahden vuoden aikana rutto levisi Podoliaan ja Volhyniaan. Esimerkiksi se tappoi vuosina 1704–1705 noin 10 000 henkeä, mikä oli noin 40 prosenttia kaupungin asukkaista.[7] Vuosina 1705–1706 ruttoa mainitaan Puola-Liettuan alueella esiintyneen myös Kolomyjassa, Stanyslavissa (nyk. Ivano-Frankivsk), Stryissä, Sambirissa, Przemyślissä ja Jarosławissa.[14]

Leviäminen Puolaan ja Liettuaan vuoden 1706 jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsalaisten maahan­hyökkäyksen jälkeen Puola-Liettuassa vallitsi sisällissota, jonka osapuolina olivat Ruotsin tukemaa kuningas Stanisław Leszczyńskiä tukenut Varsovan konfederaatio sekä Ruotsia vastustanut Sandomierzin konferaatio, joka kannatti Venäjän tsaari Pietari Suurta ja Puolan kuningas August Väkevää, jonka Kaarle XII vuonna 1706 pakotti luopumaan vallasta.

Vuonna 1707[6] rutto saapui Krakovaan, jossa kolmen vuoden kuluessa kuoli eri arvioiden mukaan kuoli vähintään 12 000[14], mahdollisesti jopa 20 000 ihmistä[7] Krakovasta rutto levisi sitä ympäröivään Vähään-Puolaan, Mazoviaan Varsova mukaan luettuna sekä Suur-Puolaan ja siellä Ostrówin, Kaliszin ja Poznańin kaupunkeihin.[14] Varsovassa vuosittaisiin epidemioihin kuoli vuosina 1707–1710 kaikkiaan 30&nbps;000 henkilöä ja Poznańissa 9 000[7][15] kaupungin silloisita 14 000 asukkaasta.[15] Vuonna 1708 epidemia levisi myös Preussiin, sodan raatelemaan Toruńin (Thornin) kaupunkiin, jossa se tappoi 40 000 henkeä.[16]

Kun Puolan ruttoa koskeneet uutiset saapuivat Preussin kuningaskuntaan, joka vielä silloin oli sodassa puolueeton,[17] siellä ryhdyttiin varotoimiin, jotta tauti ei leviäisi rajan yli. Vuodesta 1704 lähtien Puolasta maahan saapuvilta vaadittiin terveys­todistus.[18] Vuodesta 1707 lähtien entisen Preussin herttua­kunnan rajalla oli cordon sanitaire, ja rajan ylittäjät joutuivat karanteeniin.[19][18] Maiden raja oli kuitenkin pitkä ja metsäinen eikä kaikkia kulkuteitä kyetty vartioimaan; niinpä sillat purettiin, pienet tiet suljettiin ja määrättiin, että henkilöt, jotka ylittivät rajan muualla kuin vartioiduilla rajan­ylitys­paikoilla, oli hirtettävä ja kaikki heidän tuomansa tavarat poltettava tai savustettava.[18] Tästä sallittiin kuitenkin poikkeuksia monille henkilöille, jotka omistivat maata rajan molemmilla puolilla tai jotka työnsä vuoksi joutuivat ylittämään rajan.[19]

Leviäminen Itämerta ympäröiviin maihin 1708–1713[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Preussi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Samuel Donnet: Kuva suuresta rutosta Danzigissa 1709, aikalaisen puupiirros, johon liittyy huomautus suuresta kuolleisuudesta

Muuan Soldaussa, lähellä Puolan rajaa toiminut preussilainen upseeri välitti tiedon, että 18. elokuuta 1708 rutto oli saapunut läheiseen, Puolan puolella sijainneseen Piekiełkoon. Vain muutamaa päivää myöhemmin epidemia levisi Preussin puolelle Bialutteniiin (puol. Białuty), ja seuraavan kuukauden kuluessa suurin osa sen asukkaista sai surmansa.[19][18] Preussin viran­omaiset päättivät eristää kylän, mutta silloin eloon jääneet olivat jo paikallisen pastorin johdolla paenneet läheisiin metsiin. [19] Eräs preussilainen upseeri Hohensteinista raportoi 13. syyskuuta 1708, että ruton oli tuonut tähän pieneen rajakylään paikallinen hatuntekijä, joka palasi kotiin oltuaan Puolan palveluksessa.[19] Joulukuuhun mennessä Hohensteinissa oli kuollut 400 henkilöä.[18] Ankaran talven aikana epidemia hiipui, mutta elin­tarvikkeista tuli sotaverojen ja pakko-ottojen vuoksi pulaa. Cordon sanitaire ja muut vastaavat rajoitukset pysyivät voimassa, kunnes ne kumottiin 12. heinäkuut 1709 annetulla asetuksella.[18]

Tammikuussa 1709 rutto levisi Preussin maatalous­valtaisessa itäosassa sijainneeseen Pillupöneniin, joka nykyisin on nimeltään Nevskoye ja kuuluu Venäjän Kaliningradin alueeseen, [20] ja talven loppuun mennessä se oli saavuttanut Danzigin (nykyisen Gdanskin).[21] Danzig oli siihen aikaan laajaa autonomiaa nauttinut protestanttinen ja saksankielinen kaupunki Puolaan kuuluneessa Kuninkaallisessa Preussissa, ja sen asema Veikseliä pitkin harjoitetun Puolan sisäisen kaupan ja kansainvälisen kaupan yhtymäkohdassa oli tehnyt siitä yhden Itämeren suurimmista rannikkokaupungeista.[22] Vaikka kaupunki oli siihen saakka välttynyt sodalta, konflikti oli sielläkin vaikuttanut epäsuorasti vähentämällä kaupan volyymia, minkä vuoksi veroja oli korotettu[22] ja elintarvikkeista oli pulaa.[23] Kaupungin raati omaksui kaksinaisen strategian yrittäen aktiivisesti estää ruttoa leviämästä sinne muista kaupungeista, joiden kanssa Danzig kävi kauppaa,[23][24] jotta kaupunki voitiin pitää avoimena ja sekä kansain­välinen että paikallinen kauppa jatkua jatkua vähin rajoituksin,[23]. Samaan aikaan toisaalta hautaus­tointa koskevia rajoituksia lievennettiin, koska ruumis­arkuista oli pulaa ja monet haudan­kaivajat olivat kuolleet. Suunniteltiin erityisiä rakennuksia ruttoon sairastuneita varten, uusia hautausmaita avattiin[25] ja perustettiin erityinen "terveyskomissio", jonka tehtävänä oli organisoida toimen­piteet ruttoa vastaan. Sen oli viikoittain vastaan­otettava lääkäreiltä raportit ja tarjottava ruttoon sairastuneille ruokaa.[23] Toukokuun loppuun saakka näytti siltä, ettei tilanne ollut kovin vakava, ja terveys­komission raportit olivat julkisesti saatavila. Kesäkuun alussa rutto kuitenkin levisi ruttotaloista köyhiin esikaupunkeihin ja ympäröivälle maaseudulle, ja kuolleisuus nousi merkittävästi.[25][23] Jotta ei syntyisi paniikkia, terveys­komission raportit julkaistiin salaisiksi.[23] Joulu­kuussa 1709 rutto lopulta hävisi Danzigista[23] eikä sitä ole koskaan myöhemmin siellä esiintynyt[26], mutta siihen mennessä kaupunki oli menettänyt puolet asukkaistaan.[25]

Seuraava suuri kaupunki Danzigista itään oli Königsberg (nykyinen Kaliningrad) Preussin kuningaskunnassa. Se oli hyötynytkin sodasta, kun osa Ruotsin ja Puolan Liivinmaan käymästä kaupasta oli siirtynyt sinne.[18] Siellä ruttoon varauduttiin perustamalla terveys­komissio, Collegium Sanitatis[18], johon kuului yliopiston lääkäreitä sekä kaupungin johtavia siviili- ja sotilasvirkamiehiä.[27][28] Sinne ruton toi elokuussa 2009 todennäköisimmin eräs danzigilainen merimies.[29] Maakunnan hallitus pakeni Wehlauhun, kun taas kansleri Georg Friedrich von Creytzen jäi Königsbergiin ja jatkoi tehtävässään joka päivä kokoontuneen terveyskomission päämiehenä.[27] Sotilaat miehittivät kaupungin muurit, kaupungin porvarit määrättiin työvelvollisiksi katupartioihin ja kaupunkiin vuokrattiin lääkintä- ja muuta henkilökuntaa, joka pukeutui mustiin vahattuihin vaatteisiin ja majoittui erillisiin rakennuksiin.[28] Aluksi kaupungin viranomaiset vähättelivät ruttoa, joka saavutti ensimmäisen huippukohtansa lokakuun alussa ja väheni sen jälkeen, mutta tästä asenteesta luovuttiin, kun kuolleisuus marraskuussa alkoi jälleen merkittävästi nousta.[29] Ilman ennakkoilmoitusta kaupungin ympärille muodostettiin cordon sanitaire, joka eristi sen kokonaan ympäristöstään marraskuun 14. tai 15. päivästä joulukuun 21. päivään saakka 1709.[28] Ennen kuin rutto kokonaan väistyi Königsbergistä kesällä 1710, siihen oli kuollut yli 9 5000 kaupunkilaista[21], suunnilleen neljäsosa kaupungin väestöstä.[5]

Danzigin ja Königsbergin välissä sijaitsevaan Elbingiin (Elblag) ruton toivat syyskuun lopulla 1709 todennäköisesti Sleesiasta saapuneet suutarit.[30] Siellä sairastuneiden lukumäärä vaihteli harvinaisella tavalla: heitä oli erityisen runsaasti lokakuussa 1709, talvella epidemia hiipui, mutta voimistui keväällä 1710, hiipui jälleen kesällä, minkä jälkeen epidemian viimeinen huippu sattui syksyllä ennen kuin se talvella hävisi lopullisesti. Siihen mennessä se oli tappanut noin 1200 henkeä, 15 % kaupungin asukkaista.[30] Tämä on saanut Frandsenin epäilemään, oliko Elbingissä raivonnut tauti sittenkään rutto vai jokin muu, mitä on kuitenkin vaikea selvittää, koska kaupungin vanhat asiakirjat tuhoutuivat toisessa maailmansodassa.[30] Toisaalta jotkut Elbingin porvarit hyötyivätkin naapurikaupungeissa levinneestä rutosta, kun sikäläisten laivurien sallittiin vierailla Königsbergissä sellaisissa taloissa, joissa tartuntoja ei ollut. Frandsenin mukaan he välittivät laitonta, mutta todennäköisesti hyvin tuottoisaa kauppaa Königsbergin ja Danzigin välillä.[31] Elbing suojasi asukkaitaan vartioimalla kaupungin muureja ja määräämällä sinne muualta saapuneet 40 päiväksi karanteeniin.[31]

Itä-Preussissa, johon rutto oli ensimmiäsen kerran levinnyt vuonna 1708 ja palannut vuosina 1709 ja 1711, siihen kuoli yli 200&nbps;000[5], mahdollisesti jopa 245 000 henkeä[32], enemmän kuin kolmasosan alueen noin 600&npbs;000 asukkaasta.[5][32] Alueen talonpojat olivat kärsineet huonoista sadoista ja korkeista veroista: vaikka 38,4 & kuningas Fredrik I:n alamaisista asui Itä-Preussista, alueelta saatiin 1600-luvun lopulla vain 16,4 % valtion verotuloista, mutta sodan alettua vuonna 1700 talonpoikien veroja oli korotettu 65 % entisestään, ennen kuin ruttoepidemia vuonna 1708 alkoi.[32] Lisäksi poikkeuksellisen ankara talvi 1708–1709 tuhosi kylvetyt syysviljojen siemenet, ja punatauti ja pilkkukuume heikensivät väestön tilaa entisestään.[32] Niinpä Kossertin mukaan talonpojat olivat "helppo saalis rutolle, kun heidän terveydentilansa oli jo ennestään surkea"[32], ja 10 800 maatilaa autioitui täysin.[33] Erityisen pahoin epidemiasta kärsivät seudut, joissa asui runsaasti ei-saksalaista väestöä: Masuria etelässä samoin kuin itäiset piirikunnat, joiden talon­poikais­väestöstä merkittävä osa oli liettua­laisia.[34] Noin 128 000 henkilöä kuoli Insterburgin, Memelin, Ragnitin ja Tilsitin amteissa,[32] ja alueen 1830 täysin liettua­laisesta kylästä oli ruton jälkeen jäljellä enää 35.[34] Tilalle muutti saksalaisia uudis­asukkaita, suurin osa heistä uskonnollista vainoa paenneita protestantteja (ekskulantteja).[34]

Brandenburg[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun Preussin kuningas Fredrik I marraskuussa 1709 palasi Venäjän tsaari Pietari Suuren kanssa pitämästään tapaamisesta Berliiniin, hän joutui kokemaan merkillisen kohtauksen henkisesti häiriintyneen vaimonsa Sophia Louisen kanssa, joka valkoisessa puvussa ja kädet verissä osoitti häntä sanoen, että rutto tulisi vaatimaan uhrikseen Babylonin kuninkaan.[35] Koska jo ennestään oli tunnettu legenda "Valkoisesta rouvasta" (engl. White Lady, saks. Weiße Frau), jonka väitettiin ennustavan Hohenzollernien kuolemat, Fredrik otti vaimonsa sanat vakavasti ja määräsi, että hänen kotikaupungissaan oli ryhdyttävä varotoimiin.[35] Hän muun muassa määräsi, että kaupunginmuurin ulkopuolelle oli rakennettava ruttosairaala, Berliinin Charité.[35]

Berliini kuitenkin välttyi rutolta, [35] mutta se levisi Brandenburgin provinssin koillisosiin kuten Neumarkiin vuonna 1710[36] ja Uckermarkin alueelle, jossa muun muassa Prenzlauhun 3. elokuuta 1710.[37] Siellä Preussin armeija pani pakolla toimeen karanteenin ja naulasi niiden talojen ovet kiinni, joissa asui tartunnan saaneita henkilöitä.[37] Tammikuuhun 1711 mennessä Prenzlaussa oli ruttoon kuollut 665 henkilöä, jotka haudattiin kaupungin muuriin, ja karanteeni oli voimassa saman vuoden elokuun 10. päivään saakka.[37]

Pommeri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuussa 1709 rutto levisi pieneen Alt-Dammin kaupunkiin (nykyiseen Dąbieen) Oderin itärannalla silloisessa Ruotsin Pommerissa ja tappoi siellä lyhyessä ajassa 500 asukasta.[38] Ruotsin Pommerin pääkaupunki Stettin (nyk. Szczecin), joka sijaitsi sitä vastapäätä joen toisella puolella, reagoi asiaan pystyttämällä vartioidun cordon sanitairen, joka eristi kaupungin.[39] Jo siitä lähtien, kun rutto saapui Danzigiin, oli Stettinissä ryhdytty varotoimiin säätämällä rajoituksia matkustajille, varsinkin sotilaiden perheille, jotka palasivat Ruotsin miehittämästä Puolasta Ruotsin häviämän Pultavan taistelun (8. heinäkuuta 1709) jälkeen. Lisäksi kaupungin markkinoilla kiellettiin myymästä hedelmiä, koska ruton uskottiin leviävän niiden mukana.[39] Zapnikin mukaan ruton toivat Pommeriin todennäköisimmin sotilaiden vaimot, jotka olivat saapuneet Poznańia ympäröivän, tuolloin ruton saastuttaman alueen kautta.[40] RUton levittyä Dammiin Stettinin ja Stargard Szczecińskin välinen postireitti oli siirretty kulkemaan Podjuchyn kautta.[39] Varotoimista huolimatta rutto levisi myös Stettiinin pohjoispuolella sijainneeseen Warszewoon ja syyskuun lopulla itse Stettiniinkin, jonne sen toi paikallinen nainen, joka oli toimittanut ruokaa Dammissa asuneelle pojalleen.[39] Kuten Danzigissa, Stettinissäkään kaupungin raati ei rajoittanut kaupankäyntiä ruton vuoksi mutta perusti kuitenkin terveyskomission ja sairaaloita sekä palkkasi henkilökuntaa huolehtimaan sairastuneista.[39]

Tilanne paheni lokakuussa 1709, kun Ernst Detlev von Krassowin johtamat sotajoukot saapuivat Pommeriin. Krassowin joukot enempää kuin Puolan kuningas Stanisław Leszczyńskin armeijakaan ei ollut onnistunut vahvistamaan Kaarle XII:n armeijaa Pultavassa, sillä Lembergikssä (nyk. Lwow) venäläiset sekä puolalais-liettualaiset joukot pysäyttivät molempien etenemisen itään.[41] Kun Kaarle XII voitettiin Puolassa, monet puolalaiset ja liettualaiset ylimykset siirtyivät Stanisław I:n puolelta August II Väkevän puolelle, ja venäläisten ja saksilaisten ahdistamat Krassowin joukot vetäytyivät länteen ruton koetteleman Puolan läpi ottaen mukaansa Puolan vallasta syöstyn kuninkaan puolisoineen ja hoveineen.[39] Kun samanaikainen Espanjan perimyssota sitoi Preussin joukot, maan kuningas ei kyennyt estämään heitä kulkemaan Preussin Neumarkin ja Preussin Pommerin kautta Dammiin, Ruotsin Pommeriin ja ylittämästä Ruotsin rajaa Wollinin, Gollnowin ja Greiffenhagenin lähellä 21. lokakuuta 1709 yhdessä pienempien yksikköjen kanssa.[42] Krassowia seurasivat ja tarkkailivat Preussin upseerit, mutta kun hänen armeijassaan epäiltiin olevan tartunnan saaneita sotilaita, hän kiisti asian.[43] Tavatessaan preussilaisen upseeri Schedenin häntä arvosteltiin marssista ruton saastuttaman Dammin kautta ja mahdollisesti tartuttaneen taudin Gollnowiin, mutta hän vastasi, ettei Gollnow ollut saanut tartuntaa ja että tilanne Dammissa hoidettaisiin muodostamalla kaupungin läpi kulkeva sotilaskäytävä, joka erottaisi armeijan asukkaista. Krassowin joukoissa mukana ollut Horn lisäsi, että sen jälkeen kun Dammissa oli kuollut 500 ihmistä, kukaan jäljelle jääneistä ei ollut kuollut kolmeen viikkoon.[44]

Krassowin vakuutteluista huolimatta osa hänen joukoistaan oli saanut ruttotartunnan, eikä vetäytymistä ruton saastuttamilta Puolan alueilta voitu suorittaa hyvässä järjestyksessä.[40] Zapnikin mukaan kurittomat sotajoukot, joiden huolto ei toiminut ja jotka pelko oli vallannut, käyttäytyivät vielä Ruotsin Pommeriin saavuttuaankin samaan tapaan kuin heitä oli kohdeltu vihollisen alueilla.[40]

Paitsi Dammiin ja Stettiniin, jossa 2000 ihmistä kuoli, rutto levisi vuosina 1709 ja 1710 myös Pasewalkiin, jossa se tappoi 67 % asukkaista, Anklamiin ja Kamminiin Ruotsin Pommerissa sekä Belgradiin Preussin Pommerissa.[38] Vuosina 1710–1711 se teki tuhojaan Ruotsin Pommerin alueella Stralsundissa, Altebtreptowissa, Wolgastissa, joka menetti 40 % asukkaistaan, ja Wollinissa[38] sekä Preussin puolella Stargardissa, Baniessa ja Prenzlaussa.[38] Vuonna 1711 rutto levisi myös Greifswaldiin.[38]

Liettua, Liivinmaa ja Viro[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruttoa kuvaava maalaus Pyhän Pietarin ja Paavalin kirkossa Vilnassa. Maalaus esittää Neitsyt Mariaa särjetyt Jumalan vihan nuolet käsissään.

Vuosina 1710–1711 ruttoon sairastui Liettuassa, Liivinmaalla ja Virossa yhteensä 190 000 henkilöä, joista puolet sai surmansa.[5] Liettuan pääkaupungissa Vilnassa epidemia alkoi jo vuonna 1709 ja kesti vuoteen 1713 saakka.[7] Vuosina 1709–1710 siellä kuoli ainakin 23&nbps;000, mahdollisesti jopa 33 700 henkilöä, ja lukumäärä kasvoi seuraavien kolmen vuoden aikana, jolloin Liettuan maaseudulla vallitsi nälänhätä ja monet nälkiintyneet ja muihin tauteihin sairastuneet pakenivat kaupungin muurien sisäpuolelle.[7]

Virossa ja Ruotsin Liivinmaalla, jotka molemmat Venäjä valtasi Ruotsilta vuonna 1710, jopa 75 & väestöstä sai surmansa vuosina 1709–1711.[5] Alueen suurin kaupunki oli Riika, ja sitä vartioi ruotsalainen 12&nbps;000 miehen varuskunta, jota Pultavan taistelun jälkeen uhkasivat Boris Šeremetevin johtamat venäläiset joukot.[45] Kaupunki piiritettiin marraskuussa 1709, mutta kun rutto saapui kaupunkiin toukokuussa 1710, se levisi pian puolustajilta myös kaupunkia piirittäneisiin venäläisiin sotilaisiin, jotka joutuivatkin vetäytymään cordon sanitairen suojiin.[45] Kun rutto levisi Väinäjoen varrella sijainneeseen ruotsalaiseen Dünamündenn (Daugavgrīvasin) linnoitukseen, Riian puolustajat menettivät toivonsa, ja pian rutto ja nälkä levisivät kaupunkiin siinä määrin, että varuskunnan miehistä vain 1&nbps;500 pysyi hengissä.[45][46]. Heinäkuun 5. päivänä (juliaanisen kalenterin mukaan) linnoitus antautuikin Šeremeteville, joka raportoi tsaarille, että Riiassa oli kuollut 60&nbps;000 henkilöä ja hänen omista joukoistaankin 10 000.[45] Frandsenin mukaan nämä luvut kuitenkin olivat todennäköisesti hyvin liioiteltuja[45], ja hänen arvionsa mukaan lokakuuhun mennessä oli kuollut 20 000 henkeä,[46] Dünamünde antautui 9. elokuuta (juliaanisen kalenterin mukaan), jolloin siellä oli jäljellä enää muutama upseeri sekä 64 tervettä ja noin 500 sairasta sotamiestä.[45]

Aikalaiset uskoivat Ruton kestäneen Riiassa niin kauan sen vuoksi, koska venäläisten piiritettyä kaupungin raikkaan ilman virtaus sinne estyi ja vallalla olleen miasmateorian olettama "huono ilma" levisi kaupunkiin.[46] Jotkut venäläisten toimenpiteet kuitenkin todella myötävaikuttivat ruton leviämiseen: Šeremetev salli 114 Ruotsin hallituksen virkamiehen vetäytyä perheineen Dünamündeen ja sieltä edelleen Tukholmaan perheineen, jolloin rutto levisi heidän mukanaan[46], ja sotavangeiksi otetut sairastuneet sotilaat lähetettiin Saarenmaalle Viron rannikolle, kun taas terveet olettiin mukaan Šeremetevin joukkoihin. Myös Dünamündestä paenneet veivät ruton mukanaan Saarenmaalle, jossa Kuressaaren linnoitus autioitui ruton vuoksi.[47]

Elokuussa 1710 Christian Bauerin johtama 5000-miehinen venäläinen joukko-osasto lähestyi Tallinnaa, ja 30. syyskuuta sikäläiset upseerit ja aateliset päättivät antautua ilman, että heitä vastaan oli suoranaisesti hyökätty.[48] Elokuussa kaupungin muurien sisäpuolella oli 20 000 henkilöä, kaupungin vakinaisten asukkaiden lisäksi sotilaita, pakolaisia ja myös läheisten kylien asukkaita, sillä puolustajat olivat 18. elokuuta hävittäneet nämä kylät, jotteivät ne joutuisi vihollisen käsiin.[48] Joulukuun puoleenväliin mennessä ruttoon oli kuollut 15 000 henkilä, ja kaupungissa oli jäljellä enää 1 990 asukasta, sitä ympäröivissä kylissä vain 200.[49] Loput olivat joko paenneet muualle. Jäljellä olleiden ruotsalaisten joukkojen ja joidenkuiden kaupunkilaistenkin sallittiin antautumisen jälkeen poistua meritse,[49] jolloin rutto levisi heidän mukanaan Suomeen.[48]

Suomi, Gotlanti ja Keski-Ruotsi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muistolaatta Helsingin Vanhan kirkkopuiston portissa. Vuoden 1710 epidemian aikana alueelle haudattiin Helsingissä ruttoon kuolleet, minkä vuoksi puistoa nykyisinkin kutsutaan toisinaan myös Ruttopuistoksi.

Liivinmaalta ja Virosta rutto levisi pakolaisten mukana keski-Ruotsiin ja Suomeen, joka vielä silloin oli osa Ruotsin valtakuntaa.[50][51] Kesäkuussa 1710 rutto saapui todennäköisesti erään Pernausta saapuneen laivan mukana Tukholmaan, jossa terveyskomissio (Collegium Medicum) kuitenkin kiisti aina elokuun 29. päivään saakka, että kyseessä oli rutto, vaikka paiseita näkyi sairastuneissa sekä laivassa että kaupungissa.[52] Rutto raivosi Tukholmassa vuoteen 1711 saakka, ja siihen sairastuivat varsinkin Vanhankaupungin ulkopuolella köyhissä kaupunginosissa asuneet naiset (45,3% kuolleista) ja lapset (38,7% kuolleista).[53] Tukholman noin 55 000 asukkaasta menehtyi noin 22 000.[53]

Tukholmasta rutto levisi elo- ja syyskuussa 1710[54] muualle Uplantiin, muun muassa Uppsalaan ja Enköpingiin[55], sekä Södermanlandiin.[54] Elokuussa hovi evakuoitiin Salaan, syyskuussa valtiopäivät Arbogaan.[54] Vaikka epidemia Uplannissä näytti talvella jo lakanneen, maaseudulla se raivosi vielä koko vuoden 1711.[55] Rutto levisi myös etelään. Muun muassa Jönköpingissä siihen menehtyi useita satoja ihmisiä.[56]

Syyskuussa 1710 rutto levisi Tallinnasta lähteneiden laivojen mukana Suomenlahden yli Helsinkiin ja Porvooseen. Helsingissä nykyisen Vanhan kirkkopuiston alueelle haudattiin lyhyessä ajassa 1 185 ruttoon kuollutta, osa heistä kaupungin ulkopuolella asuneita[57], ja epidemian jälkeen kaupungissa oli asukkaita enää 387.[57] Porvoossa siihen kuoli kaupungin lähiympäristö mukaan luettuna kuoli 652 henkilöä.[58] Vielä saman kuukauden aikana rutto levisi myös Tammisaareen ja Turkuun, Suomen silloin suurimpaan kaupunkiin, jossa oli noin 6 000 asukasta.[58] Tammikuussa 1711 siihen kuoli 2 000 henkeä.[58] Sen jälkeen rutto levisi pohjoiseen, ja samana tai viimeistään seuraavana vuotena se oli levinnyt Uuteenkaupunkiin, Raumalle, Poriin, Naantaliin, Pietarsaareen, Kokkolaan ja Ouluun sekä laajalti maaseudulle Oulun ja Kajaanin väliselle linjalle saakka.[51] Kun ruton syytä ei tunnettu, sairastuneita yritettiin parantaa puhkaisemalla paiseet, ja taudilta koetettiin välttyä pakenemalla taikka sytyttämällä suuria tulia ilman kosteuden vähentämiseksi, minkä uskottiin vähentävän vaaraa joutua ruttoa aiheuttavan "pahan ilman" vaikutuksen alaiseksi. [51]

Vuosina 1710–1712 rutto levisi myös Gotlantiin.[59] Sen satamakaupungissa Visbysä siihen kuoli yli 450 henkilöä, suunnilleen viidesosa väestöstä.[59]

Tanska[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jo vuonna 1708 tanskalainen Politi- och Kommercekollegium ehdotti, että Tanskan saaret oli suojattava merellisellä cordon sanitairella ja että Itämereltä saapuvat laivat oli tutkittava tarkoitukseen varatuissa satamissa ja että Juutinraumalla Kööpenhaminan ja Ruotsin Malmön välissä sijainneeseen Saltholmin saareen oli perustettava karanteeniasema.[60] Näihin toimenpiteisiin ei kuitenkaan ryhdytty vielä silloin, koska rutto ei ollut vielä levinnyt Itämeren rannoille saakka.[60] Elokuun 16. ja 19. päivinä kuningas kuitenkin määräsi toteutettavaksi uusitun suunnitelman, ja karanteeni­asema perustettiin Saltholmiin Danzigista ja Königsbergistä saapuneiden laivojen miehistöä ja niillä kuljetettuja tavaroita varten,[61] kun taas laivat oli sillä välin puhdistetava Christianshavnissa. Hollantilaisten kauppa­laivojen, jotka tulivat Pohjanmeren ruton saastuttamista rannikko­kaupungeista, taas oli maksettava Juutinrauman tullia niiden kulkiessa Helsingørin ohi.[62] Kun rutto ei levinnytkään Tanskaan, Saltholm jäi heinäkuun alussa 1710 lähes pois käytöstä ja asemalle jäi vain kolme henkilöä.[62] Tanskan kannalta suuremman ongelman muodosti hävitty Helsingborgin taistelu ja Skånesta Sjællandiin vetäytyneiden tanskalaisten sotilaiden mukanaan tuoma pilkkukuume.[63]

Venäjän valloitettua Liivinmaan sieltä lähti joukko pakolaisia, joiden mukana rutto kulkeutui Suomeen ja Keski-Ruotsiin sekä myös Itämeren etelärannikolle Stralsundiin. Lyypekin viranomaiset lähettivät huolestuneina kirjeitä Tanskan hallitukselle, joka keskusteltuaan asiasta lokakuun 21. päivästä marraskuun 7. tai 8. päivään saakka päätti saattaa karanteenimääräykset uudestaan voimaan.[63] Saltholm otettiin uudestaan käyttöön, ja karanteenivaatimus ulotettiin koskemaan muistakin sellaisista satamista saapuneita aluksia, joissa tartuntoja oli esiintynyt.[63]

Ei ole varmaa, oliko rutto jo silloin levinnyt myös Helsingøriin, jossa Juutinrauman tulli perittiin saapuvilta laivoilta.[64] Siellä paikallinen terveyskomissio kuitenkin raportoi sarjasta epäilyttäviä kuolemantapauksia, joista ensimmäinen oli erään Tukholmasta saapuneen hollantilaisen matkustajan kuolema 1. lokakuuta 1710.[65][66] Perssonin mukaan onkin vaikea päätellä, oliko kyseessä rutto vai jokin muu sairaus[66], ja Frandsenin mukaan parturien antamat tiedot viittaavat siihen, että Helsingøriin syksyllä 1710 levinnyt sairaus olikin todennäköisesti jokin pilkkukuumeen muoto.[67]

Varmuudella kuitenkin tiedetään, että marraskuun lopulla 1710 ruttoa esiintyi Helsingørin pohjoispuolella sijainneessa Lappenin kylässä, jossa asui kalastajia, lauttureita ja luotseja.[66] Siellä ruttoon kuoli ensimmäisenä 14. marraskuuta erään kalastajan tytär.[68] Huippunsa epidemia sai siellä 23. joulukuuta, ja viimeistään silloin kun se tammikuussa 1711 hiipui Lappenissa, rutto oli levinnyt läheiseen Helsingøriin.[69] Siellä siihen kuoli vuonna 1711 ainakin 1800 henkilöä eli noin kaksi kolmasosaa kaupungin noin 3000 asukkaasta.[70]

Varotoimista huolimatta rutto lopulta levisi Helsingøristä Kööpenhaminaan,[71] jossa kaupungin 60 000 asukkaasta kuoli kesäkuusta syyskuuhun mennessä 1711 ainakin 12&nbps;000, mahdolliesti jopa 23 000.[21] Vasta 19. syyskuuta kuningas määräsi, että Sjællandin asukkaat eivät saaneet matkustaa muualle Tanskaan ilman erityistä passia; Sjælland jäikin Holsteinin ohella ainoaksi osaksi Tanskaa, johon rutto levisi.[72]

Skåne ja Blekinge[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Skåneen rutto saapui 20. marraskuuta 1710 (juliaanisen kalenterin mukaan), jolloin eräs tartunnan saanut Västanåssa asunut merimies palasi kotiin.[73] Skåne ei ollut vielä täysin toipunut Skoonen sodasta, kun sitä olivat sodan jälkeen koetelleet isorokko vuosina 1708–1709, Tanskan armeijan hyökkäys vuonna 1709, tämän armeijan karkotus Helsingborgin taistelun jälkeen, sotaväenotto Ruotsin armeijaan ja pilkkukuume vuonna 1710.[73] Pohjoisesta leviäviltä tartunnoilta Skånea suojasi sen ja Smålandin väliin muodostettu cordon sanitaire, mutta rutto pääsi silti leviämään sinne meritse[74], ei ainoastaan Västanåhon vaan tammikuussa 1711 myös Domstenin Allerumin pitäjiin, joiden asukkaat olivat kiellosta huolimatta käyneet tapaamassa Tanskan puolella, varsinkin Helsingørissä asuneita asuvia sukulaisiaan ja tuttaviaan. Lisäksi ruton toi Ruotsin Pommerista 19. kesäkuuta Ystadiin eräs tartunnan saanut sotilas.[73] Ruttoepidemia jatkui Skånessa vuoteen 1713, mahdollisesti vuoteen 1714 saakka.[74]

Blekingeen rutto levisi elokuussa 1710, kun sotaväenosastoja siirrettiin Karlskronaan, Ruotsin keskeiseen laivastotukikohtaan, ja sieltä muualle.[54] Vuoden 1712 alkuun mennessä noin 15 000 sotilasta ja siviilihenkilöä oli kuollut, ei ainoastaan Karlskronassa vaan myös Karlshamnissa ja muilla Blekingen paikkakunnilla.[75]

Bremen, Bremen-Verden, Hampuri ja Holstein[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suuren Pohjan sodan aikoihin Pyhän saksa­lais-rooma­laisen keisari­kunnan luoteis­osa oli tilkku­täkki, jossa Ruotsin hallitsema Bremen-Verden sijaitsi Bremenin ja Hampurin pitkälti autonomisten kaupunkien välissä rajoittuen etelässä Hannoverin vaaliruhtinaskuntaan, jonka vaaliruhtinas Georg Ludwig tuli vuonna 1714 myös Ison-Britannian kuninkaaksi (Yrjö I), ja pohjoisessa Holsteinin herttuakuntaan. Viimeksi mainittu jakautui vielä Holstein-Glückstadtiin, jota hallitsi Tanskan kuningas, ja Holstein-Gottorpiin, jonka herttua Kaarle Fredrik, Ruotsin kuningas Kaarle XII:n serkku, asui Tukholmassa samaan aikaan kun Tanskan sotavoimat olivat miehittäneet hänen osuutensa herttuakunnasta, jossa heitä häiritsi vain Magnus Stenbodcin joukkojen marssi Wakenstädtista Tønningiin vuonna 1713.[76] Hampuria ja Bremeniä rasittivat sotapakolaiset, ja Bremen kärsi lisäksi isorokkoepidemiasta, johon 1390 lasta oli kuollut vuonna 1711.[77]

Kööpenhaminasta rutto levisi useille paikkakunnille Holsteiniin,[78][79] ja vaikka onkin epäselvää, kulkeutuiko se tanskalaisten laivojen mukana Friedrichsortiin, Rendsburgiin tai Laboeen ja miten se levisi Schleswigiin tai Flensburgiin,[80] tiedetään kuitenkin, että Holsteiniin sen toi Tanskan armeija.[72] Satamien lisäksi se levisi myös Itzehoeen, Altonaan, Kroppiin ja Glückstadtiin[81], mutta Kielissä tapauksia ilmeni vain linnassa, ei itse kaupungissa.[72] Läheisen Bremen-Verden pääkaupungissa, Stadessa ensimmäiset tartunnat havaittiin heinäkuun alussa 1712[82][77][79], ja 7. syyskuuta kaupunki antautui Tanskan sotavoimile, jotka olivat saapuneet Bremen-Werdeniin 31. heinäkuuta.[77] Samoin kuin aikaisemmin Ruotsin Liivinmaalla ja Virossa, sielläkin rutto oli pää­asiallinen syy puolustajien antautumiseen.[77]

Keväällä ja kesällä 1712 rutto levisi myös Bremenin alueelle Gröpelingeniin.[77] Kaupungin raati vähätteli tapauksia, jotta ne eivät haittaisi kaupan­käyntiä, mutta asetti terveys­komission ja varasi erityisen talon karanteeniin määrättyjä varten.[77] Tartunnan saaneiden eristäminen­kään ei voinut estää ruttoa leviämistä Bremeniin, mutta vähensi kyllä kuolleisuutta: Gröpelingenin 360 asukkaasta kuoli "vain" 56 ja Bremenin 28 000 asukkaasta sinä vuonna vain 12.[83] Rutto kuitenkin palasi Bremeniin vuonna 1713 ja tappoi silloin 180 henkilöä.[83]

Hampurin ruttolääkäri Majuksen käyttämä nokan muotoinen naamari

Hampuri kärsi epidemiasta pahemmin. Kun rutto kesällä 1712 levisi läheisiin Pinnebergiin ja Rellingeniin,[79] matkustamista Hampuriin rajoitettiin, mitä Tanskan kuningas sai aiheen piirittää Hampuri[79], takavarikoida Elbe-joella olleet laivat ja vaatia 500 000 taaleria[84][85][79]</ref> korvauksena Altonassa asuvien alamaistensa väitetystä syrjinnästä. Myöhemmin vaadittua korvaussummaa alennettiin 246 000 taalariin.[79][85][79] Hampurin porteille siirrettiin 12 000 tanskalaista sotilasta.[79] Alle kolme viikkoa myöhemmin rutto levisi myös Hampuriin, jonne sen toi eräs tanskalaisilta tartunnan saanut, Gerkenshofin kujalla Hampurissa asunut prostituoitu. Tämä kujan varrella asuneista 53 henkilöstä 35 sairastui ja 18 kuoli.[84][79] Kuja suljettiin ja eristettiin,[84][79] mutta karanteeni ei voinut estää tautia levimästä tiheään rakennetuille naapurialueille[79] Kuolleiden joukossa oli ruttolääkäri Majus, joka useiden muiden lääkärien tavoin käytti miasmalta suojautuakseen nokan muotoista naamaria, jonka sisällä oli etikalla kasteltu pesusieni.[79] Rutto raivosi kaupungissa saman vuoden joulukuuhun saakka.[84][79]

Tammikuussa 1713 Stenbockin johtamat Ruotsin sotajoukot marssivat Hampurin läpi ja polttivat läheisen Altonan kaupungin,[84][79] joka toisin kuin Hampuri oli kieltäytynyt maksamasta Ruotsin vaatimia pakkoveroja.[84] Altonassa ruttoon kuoli 1000 henkilöä, joista 300 oli juutalaisia, kun taas Hampuri säästyi rutolta heinäkuuhun saakka eikä ottanut vastaan pakolaisia Altonasta.[79] Vain viikkoa myöhemmin kuin Ruotsin sotajoukot olivat marssineet Hampurin läpi, kaupunkiin saapui Pietari suuren johtama Venäjän armeija.[84] Frandsenin mukaan tsaari ilakoi Hampurissa samaan aikaan kuin hänen sotajoukkonsa ryöstivät esikaupunkeja.[84]

Rutto palasi Hampuriin elokuussa 1713[84] vielä huomattavasti ankarampana kuin edellisenä vuonna,[79], ja sillä välin palannut Tanskan armeija asetti kaupungin ympärille cordon sanitairen.[84][79] Sitä valvoi majuri von Ingversleben, koka oli aikaisemminkin ryhtynyt ruton vuoksi toimenpiteisiin Helsingørissä, ja näin pystyttiinkin estämään ruton leviäminen uudestaan Holsteiniin.[84] Kun epidemia maaliskuussa 1714 lopulta lakkasi Hampurissa, siihen oli kuollut noin 10 000 henkilöä.[84]

Habsburgien valtakunta ja Baijeri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolasta rutto oli vuonna 1708 levinnyt kolmeen otteeseen Sleesiaan, joka tuolloin kuului Habsburgien monarkiaan osana Böömiä. Ensin sen toi Goergenbergiin (nyk. Miasteczko) eräs krakovalainen ajuri. Myöhemmin se ilmaantui Rosenbergiin (nyk. Olesno), jossa se tappoi kaupungin 1700 asukkaasta 860[86] sekä kahteen kylään lähellä Militschiä (Milicz), joista se levisi läheiselle Wartenbergin (Sycówin) alueelle.[86] Sen jälkeen kun Ruotsi vuonna 1709 oli hävinnyt Pultavan taistelun, Puolasta lähteneet pakolaiset, joihin kuului myös Joseph Potockin johtamia ruotsalaisia ja puolalaisia sotajoukkoja, ylittävät Sleesian rajan, samoin kuin heitä takaa ajaneet venäläisetkin.[86] Seurauksena oli, että tartuntoja ilmeni 25 kylässä Oelsin ja Militschin alueilla, ja vaikka rutto helmikuussa 1710 näytti jo hiipuneen pois, se palasi keväällä vielä ankarampana, ja seuraavaan talveen mennessä siihen oli kuollut 3000 Oelsin asukasta ja monia myös läheisissä kylissä.[86] Vuonna 1712 rutto levisi Sleesiaan viimeisen kerran Puolan Zdunystä, ja ennen kuin se vuoden 1713 alkuun mennessä oli hävinnyt, tartunnan olivat saaneet Oelsin seudulla monet Luzinin kylän asukkaat, joista 14 kuoli.[86] Samaan aikaan Sleesiassa esiintyi lisäksi karjaruttoa.[86]

Rutto levisi muuallekin Habsburgien monarkian alueille, vaikkei valtakunta osallistunutkaan suureen Pohjan sotaan. Vuonna 1713 ruttoa esiintyi Habsburgien alueilla etenkin Böömissä, jossa pelkästään Prahassa siihen kuoli 37 000 henkeä,[87] sekä Itävallassa[87][86], Määrissä ja Unkarissa.[86]

Habsburgien alueilta rutto levisi vuonna 1713 myös Baijeriin, etenkin Nürnbergin ja Regensburgin vapaakaupunkeihin.[86]

Kuolleisuusluvut alueittain[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaupunki/Alue Ruttovuodet Huippu Asukasluku Kuolemantapauksia Osuus väestöstä Lähde
Danzig (Gdansk) Maaliskuu 1709 – Joulukuu 1709 Elokuu 1709 – Syyskuu 1709 ~50 000 24 533 Kroll & Gabinsky [21]
1709 ~50 000 50–65% Kroll (2006)[5]
Danzig ympäristöineen 32 599 Kroll & Gabinsky[21]
Vilna 1709–1713 1709–1710 23 000–33 700 (1709–1710) Frandsen (2009)[7]
Königsberg Elokuu 1709 – vuoden 1710 puoliväli Lokakuu 1709 – Joulukuu 1709 35 000–40 000 >9 500 Kroll & Gabinsky[21]
1709 ~35 000 20–25% Kroll (2006)[5]
Stettin syksyt 1709–1711 11 000–12 000 1 650–2 200 Kroll & Gabinsky[21]
1710 ~11 000 15–20% Kroll (2006)[5]
Memel (Klaipeda) Syyskuu 1709 – 1710 1710 1 401 Kroll & Gabinsky[21]
Tilsit 1710 Kesäkuu 1710 – Lokakuu 1710 1 883 Kroll & Gabinsky[21]
Stargard 1710–1711 ~7 000 200–380 Kroll & Gabinsky[21]
1710 ~7 000 3–5% Kroll (2006)[5]
Narva Kesäkuu 1710 – loppuvuosi 1711 ~3 000 Kroll & Gabinsky[21]
Riika Toukokuu 1710 – vuoden 1711 loppupuoli 10 455 6 300–7 350 Kroll & Gabinsky[21]
1710 ~10,500 60–70% Kroll (2006)[5]
Pernau July 1710 – late 1710 3 000 1 100–1 200 Kroll & Gabinsky[21]
1710 1 700 65–70% Kroll (2006)[5]
Tallinna esikaupunkeineen Elokuu 1710 – Joulukuu 1710 9,801 6,000–7,646 Kroll & Gabinsky (tarkistettu 2012)[88]
1710 10 000 55–70% Kroll (2006)[5]
Tallinna ympäristöineen 20,000 Kroll & Gabinsky[21]
Stralsund Elokuu 1710 – huhtikuu 1711 Syyskuu 1710 – marraskuu 1710 ~6,500–8,500 1,750–2,800 Kroll & Gabinsky[21]
1710 ~7,000 25–40% Kroll (2006)[5]
Tukholma Heinä/elokuu 1710 – helmikuu 1711 Syyskuu 1710 – marraskuu 1710 ~50 000–55 000 18,000–23,000 Kroll & Gabinsky[21]
1710 ~55,000 33–40% Kroll (2006)[21]
Visby 1710–1711 ~2 000–2 500 459–625 Kroll & Gabinsky[21]
1711 ~2,500 20–25% Kroll (2006)[5]
Linköping Lokakuu 1710 – joulukuu 1711 Marraskuu 1710, heinä-ellokuu 1711 ~1,500 386–500 Kroll & Gabinsky[21]
Linköping ympäristöineen 1,772 Kroll & Gabinsky[21]
Helsingør marraskuu 1710 – kesä 1711 ~4,000 862 Kroll & Gabinsky[21]
Jönköping joulukuu 1710-loppuvuosi 1711 ~2,500 872–1,000 Kroll & Gabinsky[21]
Kööpenhamina Kesäkuu 1711 – marraskuu 1711 Elokuu – lokakuu 1711 ~60,000 12,000–23,000 Kroll & Gabinsky[21]
1711 ~60,000 20–35% Kroll (2006)[5]
Ystad Kesäkuu 1712 – loppuvuosi 1712 ~1,600–2,300 750 Kroll & Gabinsky[21]
Malmö Kesäkuu 1712 – loppuvuosi 1712 Elokuu 1712 ~5,000 1,500–2,000 Kroll & Gabinsky (tarkistettu 2012)[89]
1712 ~55 000 30–40% Kroll (2006)[5]
Hampuri 1712–1714 Elokuu – lokakuu 1711 ~70 000 9 000–10 000 Kroll & Gabinsky[21]
1713 ~70,000 10–15% Kroll (2006)[5]
Suomi 1710–1711
Helsinki 1710 1 185 60–70&
Turku 1710 6 000
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Great Northern War plague outbreak

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Karl-Erik Frandsen: The Last Plague in the Baltic Region. 1709–1713, s. 13. Kööpenhamina: Museum Tusculanum Press, 2009. ISBN 978-876-3-50770-7. Teoksen verkkoversio.
  2. a b c Joseph P. Byrne: Encyclopedia of the Black Death, s. xxi - xxii. Santa Barbara, Kalifornia: ABC-CLIO, 2012. ISBN 978-159-8-84253-1. Teoksen verkkoversio.
  3. Joseph P. Byrne: Encyclopedia of the Black Death, s. 322. Santa Barbara, Kalifornia: ABC-CLIO, 2012. ISBN 978-159-8-84253-1. Teoksen verkkoversio.
  4. Karl-Erik Frandsen: The Last Plague in the Baltic Region. 1709–1713. Kööpenhamina: Museum Tusculanum Press, 2009. ISBN 978-876-3-50770-7. Teoksen verkkoversio.
  5. a b c d e f g h i j k l m n o p q r Stefan Kroll: Städtesystem und Urbanisierung im Ostseeraum in der Frühen Neuzeit: Urbane Lebensräume und Historische Informationssysteme, Beiträge des wissenschaftlichen Kolloquiums in Rostock vom 15. und 16. November 2004. Geschichte und Wissenschaft, 2006, nro 12, s. 124–148. Artikkelin verkkoversio.
  6. a b c d e f Georg Sticker: Die Pest, s. 208–213. Abhandlungen aus der Seuchengeschichte und Seuchenlehre, nide = 1. Gießen: A. Töpelmann (alun perin J. Ricker), 1908. Teoksen verkkoversio.
  7. a b c d e f g h i Karl-Erik Frandsen: The Last Plague in the Baltic Region. 1709–1713, s. 20. Kööpenhamina: Museum Tusculanum Press, 2009. ISBN 978-876-3-50770-7. Teoksen verkkoversio.
  8. Jan Munzar; Pirkko Heikinheimo (toim.): ”The "cold-wet" famines of the years 1695–1697 in Finland and manifestations of the Little Ice Age in Central Europe”, International conference on past, present and future climate, s. 167. Helsinki: Edita, 1995.
  9. Kevin O’Connor: The History of the Baltic States, s. 19. The Greenwood Histories of the Modern Nations. Westport, CT/Lontoo: Greenwood Press, 2003.
  10. Walter Lenke: Untersuchung der ältesten Temperaturmessungen mit Hilfe des strengen Winters 1708–1709. Berichte des Deutschen Wetterdienstes, 1964, 13. vsk, nro 92, s. 3, 27–35. Artikkelin verkkoversio. (saksaksi)
  11. Karl-Erik Frandsen: ”'Das könnte nützen.' Krieg, Pest, Hunger und Not in Helsingør im Jahr 1711”, Städtesystem und Urbanisierung im Ostseeraum in der Frühen Neuzeit: Urbane Lebensräume und Historische Informationssysteme, Beiträge des wissenschaftlichen Kolloquiums in Rostock vom 15. und 16. November 2004, s. 205. Geschihte und Wissenschaft, nide 12. Berliini: LIT, 2006. ISBN 978-382-4-88778-0. Teoksen verkkoversio. (saksaksi)
  12. Karl-Erik Frandsen: The Last Plague in the Baltic Region. 1709–1713, s. 495. Kööpenhamina: Museum Tusculanum Press, 2009. ISBN 978-876-3-50770-7. Teoksen verkkoversio.
  13. Johann Christoph Gottwald: Memoriale Loimicum, Oder Kurtze Verzeichnüß, Dessen, Was in der Königl. Stadt Dantzig, bey der daselbst Anno 1709. hefftig graßirenden Seuche der Pestilentz, sich zugetragen, Nach einer Dreyfachen Nachricht, aus eigener Erfahrung auffgesetzet und beschrieben, s. 1. Danzig: {{{Julkaisija}}}, 1710. Teoksen verkkoversio.
  14. a b c Jarosław Burchardt, Roman K. Meissner, Dorota Burchard: Oddech śmierci – zaraza dżumy w Wielkopolsce i w Poznaniu w pierwszej połowie XVIII wieku. Nowiny Lekarskie, 2009, 78. vsk, nro 1.
  15. a b Jarosław Burchardt, Roman K. Meissner, Dorota Burchard: Oddech śmierci – zaraza dżumy w Wielkopolsce i w Poznaniu w pierwszej połowie XVIII wieku. Nowiny Lekarskie, 2009, 78. vsk, nro 1.
  16. Karl-Erik Frandsen: The Last Plague in the Baltic Region. 1709–1713, s. 25. Kööpenhamina: Museum Tusculanum Press, 2009. ISBN 978-876-3-50770-7. Teoksen verkkoversio.
  17. Karl-Erik Frandsen: The Last Plague in the Baltic Region. 1709–1713, s. 24. Kööpenhamina: Museum Tusculanum Press, 2009. ISBN 978-876-3-50770-7. Teoksen verkkoversio.
  18. a b c d e f g h Karl-Erik Frandsen: The Last Plague in the Baltic Region. 1709–1713, s. 33. Kööpenhamina: Museum Tusculanum Press, 2009. ISBN 978-876-3-50770-7. Teoksen verkkoversio.
  19. a b c d e Wilhelm Sahm: Geschichte der Pest in Ostpreußen, s. 35–38. Leipzig: {{{Julkaisija}}}, 1905.
  20. Karl-Erik Frandsen: The Last Plague in the Baltic Region. 1709–1713, s. 38. Kööpenhamina: Museum Tusculanum Press, 2009. ISBN 978-876-3-50770-7. Teoksen verkkoversio.
  21. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y Stefan Kroll: ”B2: Der Letze Ausbruch der Pest im Ostseeraum zu Beginn des 18. Jahrhunderts. Chronologie des Seuchenzugs und Bestandsaufnahme überlieferter Sterbeziffern”, Städtesystem und Urbanisierung im Ostseeraum in der Neuzeit – Historisches Informationssystem und Analyse von Demografie, Wirtschaft und Baukultur im 17. und 18. Jahrhundert. , 2003. Teoksen verkkoversio.
  22. a b Karl-Erik Frandsen: The Last Plague in the Baltic Region. 1709–1713, s. 23. Kööpenhamina: Museum Tusculanum Press, 2009. ISBN 978-876-3-50770-7. Teoksen verkkoversio.
  23. a b c d e f g Karl-Erik Frandsen: The Last Plague in the Baltic Region. 1709–1713, s. 27. Kööpenhamina: Museum Tusculanum Press, 2009. ISBN 978-876-3-50770-7. Teoksen verkkoversio.
  24. Karl-Erik Frandsen: The Last Plague in the Baltic Region. 1709–1713, s. 31. Kööpenhamina: Museum Tusculanum Press, 2009. ISBN 978-876-3-50770-7. Teoksen verkkoversio.
  25. a b c Karl-Erik Frandsen: The Last Plague in the Baltic Region. 1709–1713, s. 26. Kööpenhamina: Museum Tusculanum Press, 2009. ISBN 978-876-3-50770-7. Teoksen verkkoversio.
  26. Karl-Erik Frandsen: The Last Plague in the Baltic Region. 1709–1713, s. 28. Kööpenhamina: Museum Tusculanum Press, 2009. ISBN 978-876-3-50770-7. Teoksen verkkoversio.
  27. a b Karl-Erik Frandsen: The Last Plague in the Baltic Region. 1709–1713, s. 34. Kööpenhamina: Museum Tusculanum Press, 2009. ISBN 978-876-3-50770-7. Teoksen verkkoversio.
  28. a b c Ralf Bernd Herden: Roter Hahn und Rotes Kreuz. Diskussionspapiere der Hochschule für öffentliche Verwaltung in Kehl, 2004, nro 2. BoD.
  29. a b Karl-Erik Frandsen: The Last Plague in the Baltic Region. 1709–1713, s. 35. Kööpenhamina: Museum Tusculanum Press, 2009. ISBN 978-876-3-50770-7. Teoksen verkkoversio.
  30. a b c Karl-Erik Frandsen: The Last Plague in the Baltic Region. 1709–1713, s. 29. Kööpenhamina: Museum Tusculanum Press, 2009. ISBN 978-876-3-50770-7. Teoksen verkkoversio.
  31. a b Karl-Erik Frandsen: The Last Plague in the Baltic Region. 1709–1713, s. 31. Kööpenhamina: Museum Tusculanum Press, 2009. ISBN 978-876-3-50770-7. Teoksen verkkoversio.
  32. a b c d e f Andreas Kossert: ”Die Große Pest 1709–1711”, Ostpreußen. Geschichte und Mythos, s. 96. Berliini: Siedler, 2005. ISBN 978-364-1-03232-6. Teoksen verkkoversio.
  33. Andreas Kossert: ”Preußische Toleranz, Fremde und 'Repeuplirung'”, Ostpreußen. Geschichte und Mythos, s. 107. Berliini: Siedler, 2005. ISBN 978-364-1-03232-6. Teoksen verkkoversio.
  34. a b c Andreas Kossert: ”Preußische Toleranz, Fremde und 'Repeuplirung'”, Ostpreußen. Geschichte und Mythos, s. 104–110. Berliini: Siedler, 2005. ISBN 978-364-1-03232-6. Teoksen verkkoversio.
  35. a b c d Gerhard Jaeckel: Die Charité. Die Geschichte eines Weltzentrums der Medizin von 1710 bis zur Gegenwart, s. 14–18. Berliini: Ullstein, 1999.
  36. Paul Schwartz: Die letzte Pest in der Neumark 1710. Schriften des Vereins für die Geschichte der Neumark, 1901, nro XI, s. 53–79. Landsberg an der Warthe:
  37. a b c Frank Göse; Klaus Neitmann, Winfrid Schich (toim.): ”Prenzlau im Zeitalter des 'Absolutismus' (1648–1806)”, Geschichte der Stadt Prenzlau, s. 165. Geiger, 2009.
  38. a b c d e Brae bei der Wieden: Die Entwicklung der pommerschen Bevölkerung, 1701 bis 1918, s. 12–13. Veröffentlichungen der Historischen Kommission für Pommern, nide 33; Forschungen zur Pommerschen Geschichte, nide 5. Köln: Böhlau, 1999.
  39. a b c d e f Friedrich Thiede: Chronik der Stadt Stettin. Bearbeitet nach Urkunden un den bewährten historischen Nachrichten, s. 781–782. Stettin: Müller, 1849. Teoksen verkkoversio.
  40. a b c Peter Kroll, Kersten Krüger (toim.); Jörg Zapnik: ”Pest in Stralsund während des Großen Nordischen Krieges 1710 bis 1711 und das Historische Informationssystem "PestStralsund1710"”, Städtesystem und Urbanisierung im Ostseeraum in der Frühen Neuzeit: Urbane Lebensräume und Historische Informationssysteme, Beiträge des wissenschaftlichen Kolloquiums in Rostock vom 15. und 16. November 2004, s. 228. Berliini: Geschichte und Wissenschaft. ISBN 978-382-4-88778-0. Teoksen verkkoversio.
  41. The Battle That Shook Europe – Poltava and the Birth of the Russian Empire, s. 65–66. Lontoo: Tauris, 2002. ISBN 978-186-0-64847-2. Teoksen verkkoversio.
  42. Kurt von Schöning: Baltische Studien, 1837, 1. vsk, nro 4, s. 68 seur.. Artikkelin verkkoversio.
  43. Kurt von Schöning: Baltische Studien, 1837, 1. vsk, nro 4. Artikkelin verkkoversio.
  44. Kurt von Schöning: Baltische Studien, 1837, 1. vsk, nro 4, s. 96. Artikkelin verkkoversio.
  45. a b c d e f Karl-Erik Frandsen: The Last Plague in the Baltic Region. 1709–1713, s. 41. Kööpenhamina: Museum Tusculanum Press, 2009. ISBN 978-876-3-50770-7. Teoksen verkkoversio.
  46. a b c d Karl-Erik Frandsen: The Last Plague in the Baltic Region. 1709–1713, s. 41. Kööpenhamina: Museum Tusculanum Press, 2009. ISBN 978-876-3-50770-7. Teoksen verkkoversio.
  47. Karl-Erik Frandsen: The Last Plague in the Baltic Region. 1709–1713, s. 49. Kööpenhamina: Museum Tusculanum Press, 2009. ISBN 978-876-3-50770-7. Teoksen verkkoversio.
  48. a b c Karl-Erik Frandsen: The Last Plague in the Baltic Region. 1709–1713, s. 60–61. Kööpenhamina: Museum Tusculanum Press, 2009. ISBN 978-876-3-50770-7. Teoksen verkkoversio.
  49. a b Karl-Erik Frandsen: The Last Plague in the Baltic Region. 1709–1713, s. 62. Kööpenhamina: Museum Tusculanum Press, 2009. ISBN 978-876-3-50770-7. Teoksen verkkoversio.
  50. Karl-Erik Frandsen: The Last Plague in the Baltic Region. 1709–1713, s. 80. Kööpenhamina: Museum Tusculanum Press, 2009. ISBN 978-876-3-50770-7. Teoksen verkkoversio.
  51. a b c Nils Göran Engström: Pesten i Finland 1710. Hippokrates. Suomen Lääketieteen Historian Seuran vuosikirja, {{{Vuosi}}}, nro 11.
  52. Karl-Erik Frandsen: The Last Plague in the Baltic Region. 1709–1713, s. 66–67. Kööpenhamina: Museum Tusculanum Press, 2009. ISBN 978-876-3-50770-7. Teoksen verkkoversio.
  53. a b Karl-Erik Frandsen: The Last Plague in the Baltic Region. 1709–1713, s. 67–68. Kööpenhamina: Museum Tusculanum Press, 2009. ISBN 978-876-3-50770-7. Teoksen verkkoversio.
  54. a b c d E. B. Persson: Pesten i Blekinge 1710–1711, s. 3, 21–22. Blekinge museum, 2011. (ruotsiksi)
  55. a b Karl-Erik Frandsen: The Last Plague in the Baltic Region. 1709–1713, s. 68–69. Kööpenhamina: Museum Tusculanum Press, 2009. ISBN 978-876-3-50770-7. Teoksen verkkoversio.
  56. Jönköpings stads historia Jönköpings läns museum. Viitattu 11.2.2021.
  57. a b Eino E. Suolahti: ”Rutto”, Helsingin neljä vuosisataa, s. 85. 2. painos. Otava, 1972. ISBN 951-1-03606-8.
  58. a b c Heikki S. Vuorinen: ”Histoire des épidémies de peste en Finlande”, Peste: entre épidémies et sociétés, s. 55. Firenze University Press, 2007. ISBN 978-8-884534903. Teoksen verkkoversio.
  59. a b Robert Bohn: Jahrhundert. Kirjasarja=Quellen und Darstellungen zur hansischen Geschichte, nide 33. Köln: Böhlau, 1989.
  60. a b Karl-Erik Frandsen: The Last Plague in the Baltic Region. 1709–1713, s. 72. Kööpenhamina: Museum Tusculanum Press, 2009. ISBN 978-876-3-50770-7. Teoksen verkkoversio.
  61. Karl-Erik Frandsen: The Last Plague in the Baltic Region. 1709–1713, s. 74–76. Kööpenhamina: Museum Tusculanum Press, 2009. ISBN 978-876-3-50770-7. Teoksen verkkoversio.
  62. a b Karl-Erik Frandsen: The Last Plague in the Baltic Region. 1709–1713, s. 79. Kööpenhamina: Museum Tusculanum Press, 2009. ISBN 978-876-3-50770-7. Teoksen verkkoversio.
  63. a b c Karl-Erik Frandsen: The Last Plague in the Baltic Region. 1709–1713, s. 80. Kööpenhamina: Museum Tusculanum Press, 2009. ISBN 978-876-3-50770-7. Teoksen verkkoversio.
  64. Karl-Erik Frandsen: The Last Plague in the Baltic Region. 1709–1713, s. 107. Kööpenhamina: Museum Tusculanum Press, 2009. ISBN 978-876-3-50770-7. Teoksen verkkoversio.
  65. Karl-Erik Frandsen: The Last Plague in the Baltic Region. 1709–1713, s. 135–138. Kööpenhamina: Museum Tusculanum Press, 2009. ISBN 978-876-3-50770-7. Teoksen verkkoversio.
  66. a b c E. B. Persson: Pestens gåta. Farsoter i det tidiga 1700-talets Skåne. Studia historica Lundensia, 2001, nro Julkaisija = Historiska institutionen vid Lunds universitet. (ruotsiksi)
  67. Karl-Erik Frandsen: The Last Plague in the Baltic Region. 1709–1713, s. 138. Kööpenhamina: Museum Tusculanum Press, 2009. ISBN 978-876-3-50770-7. Teoksen verkkoversio.
  68. Karl-Erik Frandsen: The Last Plague in the Baltic Region. 1709–1713, s. 140,151. Kööpenhamina: Museum Tusculanum Press, 2009. ISBN 978-876-3-50770-7. Teoksen verkkoversio.
  69. Karl-Erik Frandsen: The Last Plague in the Baltic Region. 1709–1713, s. 151. Kööpenhamina: Museum Tusculanum Press, 2009. ISBN 978-876-3-50770-7. Teoksen verkkoversio.
  70. Karl-Erik Frandsen: The Last Plague in the Baltic Region. 1709–1713, s. 92. Kööpenhamina: Museum Tusculanum Press, 2009. ISBN 978-876-3-50770-7. Teoksen verkkoversio.
  71. Karl-Erik Frandsen: The Last Plague in the Baltic Region. 1709–1713, s. 82. Kööpenhamina: Museum Tusculanum Press, 2009. ISBN 978-876-3-50770-7. Teoksen verkkoversio.
  72. a b c Karl-Erik Frandsen: The Last Plague in the Baltic Region. 1709–1713, s. 475. Kööpenhamina: Museum Tusculanum Press, 2009. ISBN 978-876-3-50770-7. Teoksen verkkoversio.
  73. a b c Karl-Erik Frandsen: The Last Plague in the Baltic Region. 1709–1713, s. 469. Kööpenhamina: Museum Tusculanum Press, 2009. ISBN 978-876-3-50770-7. Teoksen verkkoversio.
  74. a b Karl-Erik Frandsen: The Last Plague in the Baltic Region. 1709–1713, s. 470. Kööpenhamina: Museum Tusculanum Press, 2009. ISBN 978-876-3-50770-7. Teoksen verkkoversio.
  75. E. B. Persson: Pesten i Blekinge 1710–1711, s. 3, 21–22. Blekinge museum, 2011. (ruotsiksi)
  76. Karl-Erik Frandsen: The Last Plague in the Baltic Region. 1709–1713, s. 475. Kööpenhamina: Museum Tusculanum Press, 2009. ISBN 978-876-3-50770-7. Teoksen verkkoversio.
  77. a b c d e f Karl-Erik Frandsen: The Last Plague in the Baltic Region. 1709–1713, s. 483. Kööpenhamina: Museum Tusculanum Press, 2009. ISBN 978-876-3-50770-7. Teoksen verkkoversio. .
  78. Karl-Erik Frandsen: The Last Plague in the Baltic Region. 1709–1713, s. 476. Kööpenhamina: Museum Tusculanum Press, 2009. ISBN 978-876-3-50770-7. Teoksen verkkoversio.
  79. a b c d e f g h i j k l m n o p q Stefan Winkle: Die Pest in Hamburg. Epidemiologische und ätiologische Überlegungen während und nach der letzten Pestepidemie im Hamburger Raum 1712/13. Hamburger Ärzteblatt, 1983, nro 2–3, s. 4–8. Artikkelin verkkoversio.
  80. Otto Ulbricht: Die leidige Seuche. Pest-Fälle in der Frühen Neuzeit, s. 271–272. Köln, Weimar: Böhlau, 2004.
  81. Karl-Erik Frandsen: The Last Plague in the Baltic Region. 1709–1713, s. 476. Kööpenhamina: Museum Tusculanum Press, 2009. ISBN 978-876-3-50770-7. Teoksen verkkoversio.
  82. Karl-Erik Frandsen: The Last Plague in the Baltic Region. 1709–1713, s. 476. Kööpenhamina: Museum Tusculanum Press, 2009. ISBN 978-876-3-50770-7. Teoksen verkkoversio.
  83. a b Karl-Erik Frandsen: The Last Plague in the Baltic Region. 1709–1713, s. 484. Kööpenhamina: Museum Tusculanum Press, 2009. ISBN 978-876-3-50770-7. Teoksen verkkoversio.
  84. a b c d e f g h i j k l Karl-Erik Frandsen: The Last Plague in the Baltic Region. 1709–1713, s. 480. Kööpenhamina: Museum Tusculanum Press, 2009. ISBN 978-876-3-50770-7. Teoksen verkkoversio.
  85. a b Otto Ulbricht: Die leidige Seuche. Pest-Fälle in der Frühen Neuzeit, s. 300. Köln, Weimar: Böhlau, 2004.
  86. a b c d e f g h i Carl Ignaz Lorisner: ”Die letzte Pest in Schlesien 1708–1713”, Die Pest des Orients. Wie sie entsteht und verhütet wird, s. 437–438. Berliini: Enslin, 1837. Teoksen verkkoversio. (saksaksi)
  87. a b E. E. Rich, C. H. Wilson (toim.); Karl F. Helleiner: The population of Europe from the Black Death to the Eve of the Vital Revolution, s. 60. The Cambridge Economic History of Europe from the Decline of the Roman Empire, nide 4. Cambridge: CUP, 1967. ISBN 978052104507. Teoksen verkkoversio.
  88. Kroll & Gabinsky (tarkistettu 2012): Reval.
  89. Kroll & Gabinsky (tarkistettu 2012): Malmö.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]