Susquehannockit

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Susquehannockit
Susquehannock lang.png
Susquehannockien maan alkuperäiset alueet.
Väkiluku sukupuuttoon kuolleet
Merkittävät asuinalueet
Flag of Pennsylvania.svg Pennsylvania
Flag of Maryland.svg Maryland
Kielet irokeesikielet
Uskonnot perinteiset intiaaniuskonnot
Sukulaiskansat irokeesinkieliset kansat.
Huomautukset
¹Laatikon tiedot perustuvat 1600–lukuun, sillä seuraavalla vuosisadalla susquenannockit sulaantuivat eri heimoihin.

Susquehannockit (mutaisen veden kansa) ovat yksi lähes unohdetuista Pohjois-Amerikan intiaanikansoista. Alun perin susquehannockit olivat eräs merkittävimpiä alkuperäiskansoja keski-Atlantin alueella Pennsylvaniassa ja Marylandissa. Eurooppalaisen siirtomaa-asutuksen alkuvuosina he asuttivat laajoja alueita Virginian pohjoisosista Potomac-joelta aina eteläiseen New Yorkiin asti.

Susquehannockit ystävystyivät hyvin Uuden Ruotsin siirtolaisten kanssa.[1] Ranskalaiset kutsuivat susquehannockeja andasteiksi heidän muinaisen pääkaupunkinsa mukaan. Englantilaisille heimon nimi oli conestoga ja ruotsalaiset sekä hollantilaiset kutsuivat heitä delaware-kielen sanalla minqua eli "katalat" tai "salamyhkäiset".[2]

Susquehannockien kohtaloksi koituivat 1600-luvun puolivälin isorokkoepidemiat ja saman vuosisadan aikana käydyt tuhoisat sodat irokeeseja vastaan. Seuraavalle vuosisadalle selvinneet hajanaiset kansansirpaleet sulautuivat muihin heimoihin 1700-luvun loppuun mennessä.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kauppasuhteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Susquehannockien ensimmäinen kontakti eurooppalaisiin tapahtui vuonna 1608, kun kapteeni John Smith ankkuroi aluksensa Chesapeakenlahden pohjoisille rannoille. Smithin mukaan susquehannockit hallitsivat koko Susquehannan jokilaaksoa. Ensitapaamista kuvattiin ystävälliseksi, mutta Smith suhtautui susquehannockeihin pelokkaasti näiden suuren koon takia.[3] [2] Lisäksi Virginian rannikon powhatanit varoittivat Smithin miehistöä susquehannockien pelottavasta maineesta. Powhatanien mukaan susquehannockit olivat ihmissyöjiä. Eurooppalaiset tulivat kuitenkin susquehannockien kanssa toimeen hyvin ja kuvailivat näitä jaloiksi ja sankarillisiksi intiaaneiksi.[3] Myöhemmät kuvaukset korostivat susquehannockien sotaisuutta. [4]

Monet historioitsijat uskovat, että irokeesit ajoivat varhaisina vuosina susquehannockit pois pohjoisesta. Toisen väittämän mukaan susquehannockit muuttivat omasta halustaan lähemmäksi Chesapeakenlahtea päästäkseen paremmin tekemisiin Euroopasta saapuvien kauppa-alusten kanssa.[5] Susquehannockit ahdistelivat delawareheimoja Pennsylvaniassa ja pakottivat nämä 1630-luvun puoliväliin mennessä oman määräysvaltansa alle.[6] Samalla aikakaudella susquehannockit kävivät kauppaa kaikkien ympärillä olevien eurooppalaisten siirtokuntien kanssa. Viimeisenä siirtokuntien joukkoon liittynyt Uusi Ruotsi saapui Peter Minuitin johtamana Delawarelaaksoon vuonna 1638. Susquehannockien luvalla delawaret myivät ruotsalaisille maa-alueen, jonne nämä rakensivat Fort Kristinan.[7] Skandinaviasta tulleiden siirtolaisten joukossa oli myös suomalaisia[8]. Susquehannockit hankkiutuivat nopeasti ruotsalaisten hyviksi kauppakumppaneiksi. Tuliaseet ja turkikset vaihtoivat omistajia ja muutama tykki ilmestyi susquehannockien kylien turvaksi.[9] Suomalaiset ja ruotsalaiset rakensivat susquehannockeille suuren tukikohdan, joka tukevine paaluvarustuksineen ja tornituksineen muistutti eurooppalaista linnoitusta,[10] Samalla susquehannockeista tuli Uuden Ruotsin "suojelijoita" ympäristön mahdollista uhkaa vastaan.[7]

Susquehannockit käyttivät kyliensä puolustukseen tykkejä. Kysymyksessä ovat ehkä olleet Ruotsin armeijan 1600-luvun alussa käyttämät pienoistykit, jotka olivat kuvassa nähtävää kevyempiä.

Nykyisen Virginian ja Marylandin brittisiirtokunnat ajautuivat erimielisyyksiin susquehannockien kanssa kanssa 1630-luvun loppupuolella ja vuonna 1643 nämä surmasivat satoja brittisiirtolaisia. Marylandin siirtokunta julisti susquehannockit yhteiskunnan vihollisiksi.[11] Sota jatkuessa susquehannockit puolustivat kyliään ruotsalaisten tuliaseiden turvin.[9]

Kun Uudelta Ruotsilta loppuivat kaupattavat tuotteet 1640-luvun lopulla, susquehannockit siirtyivät suosimaan hollantilaisia ja brittiläisiä kauppiaita ja toimittivat näille suuret määrät hyvälaatuisia turkiksia.[12]

Irokeesejä ja isorokkoa vastaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvella 1651 - 1652 hollantilaiset rohkaisivat irokeesiliiton mohawkeja hyökkämään susquehannockien kyliin.[13] Hyökkäys oli osa "majavasotaa", jonka irokeesit olivat aloittaneet tuhoamalla susquehannockien liittolaisten huronien kylät. Irokeesien päätavoite oli vallata itselleen susquehannockien runsaat metsästysmaat koska eurooppalaiset kauppiaat halusivat yhä enemmän turkiksia. Hollantilaiset puolestaan tavoittelivat Uutta Ruotsia ja halusivat hajoittaa mohawkien avulla ruotsalaisia tukevien susquehannockien kylät. Vastarinnan kovuus yllätti mohawkit, mutta vähitellen heidän onnistui työntää Susquehannockit kohti etelää. Susquehannockien sodankäynnin tehokkuutta vähensi heidän kyliinsä iskenyt isorokkoepidemia. Mohawkien ja oneidojen käydessä sotaa susquehannockien kanssa läntiset irokeesit senecat, onondagat ja cayugat suunnittelivat sotaa susquehannockien ainoita mahdollisia liittolaisia erieitä vastaan[14]

Kesäkuussa 1654 susquehannockit lähettivät useita päälliköitään Fort Kristinaan keskustelemaan kansansa ja Uuden Ruotsin tulevaisuudesta. Intiaanit olivat valmiit lahjoittamaan ruotsalaisille laajoja alueita Chesapeakelahden rannoilta mikäli ruotsalaiset jatkaisivat kaupankäyntiä heidän kanssaan ja rakentaisivat erillisen kauppa-aseman Chesapeanlahden läheisyyteen. Ruotsalaiset suostuivat ehdotukseen sillä Englannin ja Hollannin siirtokunnat tavoittelivat samoja maa-alueita.[15] Uusi Ruotsi ei kuitenkaan saanut toimitetuksi aseita liittolaisilleen, sillä Ruotsista 1654 lähetetyt kauppatarvikkeet joutuivat vääriin käsiin Uuden Hollannin kuvernööri Peter Stuyvesantin siepattua ruotsalaisalus Gyllene Hajn.[16]

Seuraavana vuonna hollantilaiset valtasivat Ruotsin siirtokunnan linnakkeet. Menetettyään tärkeimmän kauppakumppaninsa susquehannockien luopuivat sodasta ja solmivat rauhan mohawkien ja oneidojen kanssa 1656. [14]

Läntisimmät irokeesit korvasivat sodassa mohawkien ja oneidojen paikan. Eriein kanssa käyty monivuotinen sota oli vähentänyt irokeesien määriä, joita oli uudelleen kohotettu adoptoimalla heimoon sotavankeja. Vuonna 1658 irokeesien uudistuneet sotavoimat jatkoivat hyökkäyksiä susquehannockeja vastaan. Nämä etsivät liittolaisia shawneista ja delawareista, mutta ilman menestystä. Shawneet karkotettiin Illinoisiin ja Etelä-Carolinaan. Vuonna 1661 uusiutuneesta isorokko-epidemista susquehannockit eivät toipuneet koskaan ennalleen.[2]

Vallan katoaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marylandin siirtokunnan kanssa tehty rauhansopimus lopetti susquehannockien ja brittien keskinäiset riidat. Siirtolaiset toimittivat aseita susquehannockeille ja käyttivät näitä puskurina hollantilaisia ja irokeeseja vastaan vuoden 1663 taisteluissa. Seuraavana vuonna britit valtasivat New Yorkin hollantilaisilta ja tekivät hieman myöhemmin liiton irokeesien kanssa. Irokeesien tehtyä hetkellisen rauhan myös Uuden Ranskann kanssa, susquehannockit joutuivat uudelleen irokeesihyökkäysten kohteeksi. Marylandin tukemina susquehannockit puolustautuivat irokeeseja vastaan, mutta eivät monien tautien heikentäminä kyenneet riittävään vastarintaan vaan lähettivät rauhanlähettiläänsä irokeesien luo sopimaan rauhasta. Rauhanehdotukseen ei suostuttu, vaan lähettiläs kidutettiin hengiltä.[4]

Pidettyään puoliaan vuoteen 1675 susquehannockit jättivät sotakentät ja asettuivat asumaan Potomac-joen yläjuoksulle Marylandin kuvernöörin kehotuksesta. Siellä he majoittuivat vanhaan linnoitukseen, joka ei kuitenkaan tarjonnut riittävää turvapaikkaa. Paikalliset siirtolaiset paheksuivat intiaaniyhteisöä ja Virginian kuvernöörin määräyksestä Eversti John Washington (George Washingtonin iso-iso-isä) aseisti lähes tuhat siirtolaista piirittämään susquehannockien linnakkeen.[4] Intiaanit yrittivät vakuuttaa britit rauhallisista aikeistaan ja antoivat näiden huostaan kuusi päällikköään takeina rauhanomaisuudestaan. Samoihin aikoihin ympäristön muut heimot tekivät hajanaisia hyökkäyksiä brittien asutuksille. Maksaakseen samalla mitalla takaisin britit surmasivat panttivankinsa, vaikka susquehannockit olivat syyttömiä hyökkäyksiin.[4]

Susquehannockit luopuivat turvapaikastaan, mutta järjestivät joitakin kostoiskula Marylandin ja Virginian rajaseuduilla. Myöhemmin he hakivat turvapaikkaa muun muassa Pohjois-Carolinan intiaaneilta.[17] Osa Jäljelle jääneistä susquehannockeista antautui irokeeseille, ja tuli osaksi irokeesien sopimusliittoa (Covenant chain) Joitakin heidän päälliköistään nousi jopa johtaviin asemiin mohawkien ja oneidain keskuudessa.[4]

Vuonna 1706 irokeesit vapauttivat 300 susquehannockia, jotka palasivat alkuperäisille mailleen Pennsylvaniaan. Siellä he ottivat käyttöönsä conestoga-nimen vanhan kylänsä mukaan. Irokeesit pitivät kuitenkin susquehannockeja tarkoin silmällä ja käyttivät heidän maitaan reservaattina joillekin algonkin- ja sioux-kielisille heimoille, jotka tulivat osaksi sopimusliittoa.[14]

Kveekarien lähetysasemien tulo muutti conestogan kristityksi kyläksi. Osa susquehannockeista ei kuitenkaan halunnut luopua traditioistaan. He jättivät kylänsä ja liittyivät Ohion mingoihin ja New Yorkin senecoihin.

Viimeiset susquehannockit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paxtonin pojat surmasivat viimeiset susquehannockit.

Vuonna 1763 jäljellä oli vain 20 herrnhutilaisten kastamaa conestoga-susquehannockia.[9]. Samana vuonna Suurten järvien alueella syttynyt Pontiacin kapina nostatti ennennäkemättömän intiaanivihan. Ranskalaismielisten heimojen vallatessa Uuden-Englannin miehittämiä linnakkeita, intiaaniviha laajeni itään ja kristityt susquehannockit joutuivat siirtolaisten väkivaltaisen purkautumisen kohteiksi. "Paxtonin poikina" tunnettu 75 siirtolaista käsittävä ryhmä tunkeutui Conestoga-kylään ja tuikkasi sen tuleen. Syyksi riitti erään intiaanin varastama tinalusikka.[18] Kolme miestä, kaksi naista ja yksi lapsi surmattiin. Runsaat kymmenen jäljelläolevaa susquehannockia saivat turvapaikan vankisellistä Lanchasterissa, mutta lain omiin käsiinsä ottanit siirtolaisjoukko jäljitti heidät. Kalterit eivät pidätelleet Paxtonin poikia (pääosin irlantilaisia ja skotteja), jotka tunkeutuivat väkisin selliin, ja surmasivat susquehannockien kansakunnan viimeiset jäsenet.[19]

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kieleltään ja kulttuuritaan susquehannockit olivat hyvin lähellä irokeesien liittokunnan kansoja ja huroneita.[20]. Vaikka heidän paalukylänsä olivat pääosin pystytetty jokien varsille, varhaisilta kauppiailta on tullut kuvauksia korkealle vuoristoon rakennetuista kylistä, joihin kiipeäminen oli vaikeaa.[11] Heidän asutuksensa läntisistä rajoista ei ole tarkkaa tietoa, mutta todennäköisenä on pidetty pohjoisia Ohion alueita. Susquehannockeilla saattoi oli muinoin yli 20 kylää joiden yhteiseksi väkiluvuksi on arvioitu noin 7 000 henkeä.[4]

Sota- ja kaupparetkillä susquehannockit käyttivät kanootteja. Jokivarsien nanticoket, conoyt ja powhatanit joutuivat monesti susquehannockien terrorin kohteiksi.[2]

Susquehannockien taide-esineitä Pennsylvanian valtionmuseossa.

Susquehannockit olivat naapureittensa tavoin maanviljelijöitä. Keväisin istutettiin kurpitsansiemenet, maissi ja pavut. Kesäisin suunnattiin Chesapeake-lahden rannoille kalastamaan ja keräämään simpukoita. Syksyn tullen palattiin takaisin korjaamaan sato pelloilta ja metsästämään riistaa, joista majavannahat olivat halutuinta kauppatavaraa eurooppalaisten keskuudessa. Tämän kaupankäynnin seurauksena majavien pyynnistä tuli niin suosittu, että se metsästettiin laajoilta alueilta sukupuuttoon jo 1600-luvun aikana. Kalastuksessaan susquehannockit käyttivät harppuunoita, peuranluista tehtyjä koukkuja ja suuria punottuja verkkoja.[21]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hoffecker, Carol E.: New Sweden in America. University of Delaware Press, 1995. ISBN 978-0874135206. (englanniksi)
  • Johnson, Amandus: The Swedish Settlements on the Delaware, 1638–1664. Clearfield Co, 1996. ISBN 978-0806301945. (englanniksi)
  • Kent, Barry: Jacob My Fried: His 17th Century Account of the Susquehannock Indians. Xlibris, Corp., 2004. ISBN 978-1413459869. (englanniksi)
  • Middleton, Richard: Colonial America: a history, 1565-1776. Blackwell Publishers Ltd, 1992. ISBN 0-631-22141-7. (englanniksi)
  • Murphree, Daniel: Native America: A State-by-State Historical Encyclopedia. Greenwood Press, 2012. ISBN 978-0313381263. (englanniksi)
  • Santoro, Nicholas J.: Atlas of the Indian Tribes of North America. iUniverse, 2009. ISBN 978-1-4401-0795-5. (englanniksi)
  • Trigger, Bruce G.The Children of Aataentsic: History of the Huron People to 1660: {{{Nimike}}}. Mcgill Queen Univ Press, 1977. ISBN 978-0773506275.
  • Virrankoski, Pentti: Pohjois-Amerikan intiaanit - intiaanikansojen kulttuuri ja historia Rio Grandelta Yukon-joelle. , 1994. ISBN 951-717-7887. suomi
  • Waldmar, Carl: Atlas of North American Indian. Facts of File publications, 1985. ISBN 0-87196-850-9. (englanniksi)
  • Weslager, C. A.: Delaware Indians. Rutgers University Press, 1990. ISBN 978-0813514949. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Henriksson s. 46.
  2. a b c d Eastern Shore Guide Easternshore.com. Viitattu 8.9.2011. (englanniksi)
  3. a b Susquehannocks Bucknell.edu. Viitattu 8.9.2011. (englanniksi)
  4. a b c d e f Susquehannock History Dickshovel.com. Viitattu 31.7.2007. (englanniksi)
  5. Trigger 1977. s. 97.
  6. Penn Treaty Timeline Penntreatymuseum.org. Viitattu 8.9.2011. (englanniksi)
  7. a b Johnson 1996. s. 191.
  8. The Swedish Colonial Society Colonialswedes.org. Viitattu 8.9.2011. (englanniksi)
  9. a b c Virrankoski s. 110.
  10. Murphree 2012. s. 981.
  11. a b Susquahanna tribe accessgenealogy.com. Viitattu 13.6.2015. (englanniksi)
  12. Wesslager 1990- s. 123.
  13. Trigger 1977. s. 792.
  14. a b c Iroquois History Tolatsga.org. Viitattu 8.9.2011. (englanniksi)
  15. Johnson 1996. s. 569.
  16. Johnson 1996. s. 588.
  17. Santoro s. 369.
  18. Waldman s. 108.
  19. Middleton s. 241.
  20. Virrankoski s. 109 - 110.
  21. Kent 2004. s. 345.