Suomen ortodoksinen kirkko

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Suomen ortodoksinen kirkko
Ortodoxa kyrkan i Finland
Suuntautuminen Ortodoksinen
Hallinto autonominen arkkipiispakunta Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alaisuudessa
Johtaja Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo
Yhteistyötahoja Suomen ekumeeninen neuvosto
Kirkkojen maailmanneuvosto
PSHV
ONL ry
Toiminta-alue Suomi
Perustettu 1918 (Asetus Suomen kreikkalaiskatolisesta kirkkokunnasta)
1923 (autonomia Ekumeeniselta patriarkaatilta)
Irtautunut Moskovan patriarkaatista 1921
Kirkosta irtautuneet Pyhän Nikolauksen seurakunta
Pokrovan seurakunta
Hiippakuntia 3
Seurakuntia 10
Jäseniä 56 576 (31.12.2022)[1]
Kotisivu www.ort.fi
Kristilliset kirkkokunnat Suomessa

Suomen ortodoksinen kirkko (ruots. Ortodoxa kyrkan i Finland) on Suomessa toimiva autonominen osa maailmanlaajuista ortodoksista kirkkoa. Kirkko on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ohella toinen Suomen kirkkokunnista, joilla on virallinen asema lainsäädännössä. Se kuuluu autonomisena eli itsehallinnollisena kirkkokuntana Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen.

Suomen ortodoksisen kirkon johtaja on Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo. Kirkolla oli 53 871 jäsentä Suomessa vuonna 2022, joka vastaa hieman alle yhtä prosenttia Suomen väestöstä. Ulkomailla pysyvästi asuvia jäseniä on noin 2700.[1] Suomen ortodoksinen kirkko on ainoa ortodoksinen paikalliskirkko, joka noudattaa gregoriaanista kalenteria myös pääsiäisen ajankohdan määräytymisen osalta.[2][3]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingin ortodoksisen seurakunnan pääkirkko on vuonna 1868 valmistunut Uspenskin katedraali, joka on samalla arkkipiispan katedraali.
Tampereen ortodoksinen kirkko.

Ortodoksisuus levisi nykyisen Karjalan ja Kaakkois-Suomen alueelle 1000-luvulla Novgorodin ruhtinaskunnasta. Samalla vuosisadalla Karjala liitettiin löyhästi osaksi Novgorodin arkkihiippakuntaa. Novgorodilaiset lähetystyöntekijät perustivat mahdollisesti jo 1100-luvulla Laatokan saariin Valamon luostarin ja 1300-luvulla Konevitsan luostarin. 1500-luvulle tultaessa ortodoksisuus oli saavuttanut karjalaisten keskuudessa jo vakiintuneen aseman. Pähkinäsaaren rauha edisti nykyisen Suomen jakautumista katoliseen ja ortodoksiseen osaan.[4] Ortodoksisuuteen sekoittui kirkon vastustuksesta huolimatta aineksia esikristillisestä kansanuskosta.[5]

Stolbovan rauhassa Karjala joutui Ruotsin vallan alle, mutta sen väestölle taattiin oikeus ortodoksisen uskonnon harjoittamiseen. Kuitenkin pian luterilainen puhdasoppisuus nousi valtakunnassa vallalle ja väestöä ryhdyttiin käännyttämään luterilaisuuteen. Valtiovallan määräyksestä ortodoksisen väestön oli osallistuttava luterilaisiin jumalanpalveluksiin ja ortodoksipappien sallittiin toimivan vain venäjänkielisen väestön keskuudessa. Inkerinmaan valvojana toimineen luterilaisen piispa Johannes Gezelius nuoremman mielestä ortodoksisuus oli ”melkein pimeyden ja perkeleen, turkin ja pakanain uskoon verrattava”.[4]

Venäjän vallan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Turun rauhassa ortodoksiset alueet siirtyivät Venäjän hallintaan ja ortodoksisen kirkon asema parani. Haminan rauhan jälkeen ortodoksisia seurakuntia perustettiin myös Länsi-Suomeen, muun muassa Vaasaan, Turkuun, Tampereelle ja Helsinkiin.[4] Vuodesta 1865 jumalanpalveluksia ryhdyttiin toimittamaan kirkkoslaavin sijaan kansankielellä suomeksi.[5] Suomen ortodoksisista seurakunnista muodostettiin 1892 oma hiippakuntansa, joka aloitti toimintansa 1895. Venäjä pyrki sortokausien aikana käyttämään kirkkoa venäläistämisen välineenä, mitä suomenkielinen ortodoksinen papisto vastusti.[4]

Suomen itsenäistyminen ja autonomian saavuttaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen itsenäistyttyä valtio tunnusti Suomen ortodoksisen hiippakunnan itsenäiseksi kirkoksi vuonna 1918 ja Moskovan patriarkaatti antoi oman tunnustuksensa vuonna 1921. Suomen valtio kuitenkin halusi erottaa kirkon Moskovan vaikutuspiiristä, ja tämän vuoksi vuonna 1923 Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti otti Suomen ortodoksisen kirkon yhteyteensä autonomisena kirkkona.[4] Tosin kirkko olisi toivonut autokefalian asemaa, mutta Konstantinopoli ei sitä kuitenkaan myöntänyt, koska siellä katsottiin, että sellainen ratkaisu olisi suututtanut Moskovan.[6]

Ajanlaskukiista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Ajanlaskukiista

Vuoden 1917 lokakuussa pidetyssä Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokouksessa hyväksyttiin ehdotus siirtymisestä vanhasta ajanlaskusta eli juliaanisesta kalenterista uuteen ajanlaskuun eli gregoriaaniseen kalenteriin. Tämä herätti vastustusta muun muassa Valamon luostarin veljestössä ja syntyi niin sanottu ajanlaskukiista. Kiistan seurauksena osa venäjänkielisistä ortodokseista perusti Viipuriin 1926 ja Helsinkiin 1927 omat seurakunnat. Ne olivat Pariisissa toimineen Konstantinopolin patriarkaatin alaisen Länsi-Euroopan eksarkin, metropoliitta Evlogin alaisuudessa 1940-luvun puoliväliin asti.

Jälleenrakennus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisessa maailmansodassa kirkko menetti suuren osan omaisuudestaan ja kaikki luostarinsa ja suurin osa sen jäsenistöstä lähti evakkoon luovutetusta Karjalasta ja Petsamosta. Pariisin rauhansopimuksen mukaisen rajan taakse jäi yhteensä 18 seurakuntaa, joiden tilalle perustettiin 14 seurakuntaa. Valamon munkkiluostari ja Lintulan nunnaluostari uudelleen sijoitettiin Heinävedelle.[4] Valtion varoin pystytettiin 13 kirkkoa ja 44 rukoushuonetta eli tsasounaa.[7] Ensimmäisenä niin sanottuna jälleenrakennuskirkkona valmistui Jyväskylään Kristuksen ylösnousemuksen kirkko vuonna 1954.[8] Kirkon keskuspaikaksi tuli Kuopio. Siellä sijaitsevat kirkollishallituksen virasto sekä ortodoksinen kirkkomuseo.[7] Vuonna 1980 muodostettiin Pohjois-Suomen seurakunnista uusi Oulun hiippakunta.[5] Kirkon pappisseminaari toimii Joensuussa. Vuodesta 2018 arkkipiispanistuin on ollut Helsingissä.

Kanoninen kriisi 1945–1955[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirkon jälleenrakennuskauteen sijoittui vaikea kanoninen ja valtapoliittinen kriisi, kun Venäjän ortodoksinen kirkko toisen maailmansodan jälkeen pyrki liittämään Neuvostoliiton valtapiiriin joutuneiden maiden ortodokseja tiukempiin kanonisiin suhteisiin kanssaan. Suomessa Moskovan patriarkaatti vaati Suomen kirkkoa palaamaan yhteyteensä. Valamon, Konevitsan ja Petsamon luostarien veljestö liittyikin Moskovan patriarkaattiin Suomen kirkon johdon mielipidettä kuulematta. Suomen ortodoksien enemmistö kuitenkin vastusti kanonisen aseman muutosta ja sai kannalleen Konstantinopolin patriarkaatin tuen. Vuonna 1955 Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokous teki lopullisen päätöksen, jonka mukaan ei ollut syytä muuttaa kirkon kanonista asemaa. Moskovan patriarkaatti hyväksyi tämän ja palautti luostarit takaisin Suomen ortodoksiselle kirkolle.[9][10]

Sodanjälkeinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan jälkeen Suomen ortodoksisen kirkon jäsenistö väheni pitkään usean sadan henkilön vuosivauhtia, koska luterilaisten ja ortodoksien välisissä liitoissa ortodoksinen puoliso usein liittyi luterilaiseen kirkkoon ja parin lapset kastettiin, usein sosiaalisen paineen vuoksi, luterilaisiksi.[4] 1970-luvulle asti ortodoksinen usko kuului etupäässä maan venäläis-, karjalais- ja kolttaperheiden perinteisiin.

1970-luvulta alkaen ortodoksisuuden maine ja tunnettuus alkoi muuttua suomalaisen kansallisuusajattelun ja luterilaisen identiteetin käytyä läpi murroksen 1960-luvulta alkaen. Kirkosta eroaminen vähentyi ja vuodesta 1991 kirkon jäsenmäärä kääntyi nousuun, joka kesti vuoteen 2013 asti, jonka jälkeen kirkon jäsenmäärä on kääntynyt noin 500–600 jäsenen vuosittaiseen laskuun.[4][5][11] Ortodoksisen kirkon asema Suomessa on suhteellisesti vahvin Itä-Suomessa,[12] vaikka valtaosa kirkon jäsenistä asuukin nykyisin Etelä-Suomessa. Suomen ortodoksisen kirkon jäsenmäärän kasvuun on vaikuttanut myös merkittävästi venäläisten maahanmuutto, ja huomattava osa kirkkoon liittyjistä onkin maahanmuuttajia.[4]

Julkisoikeudellisen asemansa vuoksi kirkolla on ollut vahvat toimintaedellytykset.[13] Ortodoksinen kirkko on saanut Suomen valtiolta 2010-luvulla tukea noin 2,2 miljoonaa euroa vuodessa.[14]

Hallinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen ortodoksisen kirkon keskustalon julkisivu Kuopion Hatsalan kaupunginosassa.

Suomen ortodoksisen kirkon juridisen aseman määrittelee 1. tammikuuta 2007 voimaan tullut Laki ortodoksisesta kirkosta, jonka mukaan kirkko ”perustuu Raamatun, perimätiedon, ortodoksisen kirkon dogmien, kanonien ja muiden kirkollisten sääntöjen varaan” ja se muodostaa Suomen valtakunnan alueella paikalliskirkkona toimivan arkkipiispakunnan. Lain mukaan kirkolla on oikeus tehdä ehdotuksia lain muuttamisesta ja muusta kirkkoa koskevasta lainsäädännöstä ja sille on annettava mahdollisuus antaa lausunto säädettäessä muutoksia kyseiseen lakiin.[15][16] Erona evankelis-luterilaista kirkkoa koskevaan lainsäädäntöön on, ettei ortodoksisella kirkolla ole yksinomaista aloiteoikeutta kirkkoa koskevaan lainsäädäntöön.[17] Kirkolliskokouksen säätämä kirkkojärjestys antaa tarkempia ohjeita kirkon hallinnosta toiminnasta.[15][16]

Kirkkokunnan hallintoon osallistuvat sekä papisto että maallikot. Kirkon ylin päättävä elin on papiston ja maallikkojen edustajista koostuva Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokous. Uskonopillisissa ja kanoneja koskevissa asioissa kirkolliskokouksen apuna on Suomen ortodoksisen kirkon piispojen piispainkokous. Kirkkokunnan ja hiippakuntien yhteinen hallintoelin on Suomen ortodoksisen kirkon kirkollishallitus, jonka asemapaikka on Kuopiossa. Siihen kuuluu kolmen hiippakuntapiispan lisäksi neljä valittua jäsentä, joista yhden tulee olla pappi ja yhden juristi.[7]

Pappeus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pappeudessa on kaksi tasoa: alempi ja ylempi. Alempi papisto avustaa jumalanpalveluksissa, kun ylempi papisto toimittaa sakramentteja. Ylempään papistoon kuuluvat diakonit, papit eli presbyteerit ja piispat. Pappeuden katsotaan olevan kutsun ja lahjan vastaanottaminen Jumalalta. Pappeus on pysyvä tila, ellei pappi syyllisty vakaviin rikkomuksiin.[18] Käytännössä papin virka vaatii teologian maisterin opinnot, jonka voi suorittaa vain Itä-Suomen yliopistossa.[19]

Ortodoksisessa kirkossa ei ole naispappeja. Kirkon käsityksen mukaan pappeus katsotaan sakramentiksi, jonka Pyhä Henki asetti (miespuolisille) apostoleille. Varhaisessa alkukirkossa oli naispuolisia diakonissoja, mutta käytännöstä luovuttiin kauan sitten.[18]

Hiippakunnat ja piispat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen ortodoksinen kirkko jakaantuu hallinnollisesti kolmeen hiippakuntaan:

Hiippakuntia johtavat metropoliitat, hiippakunnan piispat. Hiippakunnat jakaantuvat 10 seurakuntaan vuodesta 2022 alkaen. Vuonna 2021 seurakuntien määrä väheni seurakuntaliitoksissa 21:stä kahteentoista ja sen jälkeen tapahtuneiden seurakuntaliitosten myötä kymmeneen.[20][21] Kirkkokuntaan kuuluu myös kaksi luostaria, Valamon ja Lintulan luostarit.[7]

Helsingin hiippakunnan piispa on samalla (vuodesta 2018) Suomen orto­doksisen kirkon arkki­piispa, ja muiden hiippakuntien piispat ovat kirkolliselta arvonimeltään metropoliittoja. Haminan piispa on Helsingin hiippakunnan apulaispiispa, eikä hän näin ollen hallinnoi omaa erillistä hiippakuntaa.[22][23]Tällä hetkellä Suomen ortodoksisen kirkon toimessa olevina piispoina toimii:

  • KP Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo (siviilinimeltään Leo Makkonen)
  • KP Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni (siviilinimeltään Jorma Heikkinen)
  • KP Oulun metropoliitta Elia (siviilinimeltään Matti Wallgrén)
  • KS Haminan piispa Sergei (siviilinimeltään Yrjö Rajapolvi)

Ennen toista maailmansotaa nykyinen Karjalan hiippakunnan keskuspaikka sijaitsi Sortavalassa ja Helsingin hiippakunta Viipurissa.[7]

Suomen ortodoksisen kirkon hiippa- ja seurakunnat vuodesta 2022 alkaen.

Seurakunnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingin hiippakunta

  1. Helsingin ortodoksinen seurakunta (seurakuntaan liitettiin Hämeenlinnan ja Lahden ortodoksiset seurakunnat 1.1.2021.)
  2. Turun ortodoksinen seurakunta
  3. Kaakkois-Suomen ortodoksinen seurakunta (muodostettu Lappeenrannan, Haminan ja Kotkan ortodoksisista seurakunnista 1.1.2021.)

Kuopion ja Karjalan hiippakunta

  1. Kuopion ortodoksinen seurakunta (seurakuntaan liitettiin Pielaveden ortodoksinen seurakunta 1.1.2005, sekä Rautalammin ja Iisalmen ortodoksiset seurakunnat 1.1.2021. Iisalmen seurakuntaan oli liittynyt 1.1.2016 Kiuruveden ortodoksinen seurakunta.)
  2. Jyväskylän ortodoksinen seurakunta
  3. Saimaan ortodoksinen seurakunta (keskuspaikka Varkaus, syntyi 1.1.2017 Mikkelin ja Varkauden ortodoksisten seurakuntien yhdistyttyä)
  4. Joensuun ortodoksinen seurakunta (seurakuntaan liitettiin Lieksan ortodoksinen seurakunta 1.1.2015 ja Ilomantsin ortodoksinen seurakunta 1.1.2021.)
    • 4.a. Ilomantsin ortodoksinen kappeliseurakunta
  5. Taipaleen ortodoksinen seurakunta (keskuspaikka Liperin Viinijärvi, seurakuntaan liitettiin Nurmeksen ortodoksinen seurakunta 1.1.2021.)
    • 5.a. Nurmeksen ortodoksinen kappeliseurakunta

Oulun hiippakunta

  1. Pohjois-Suomen ortodoksinen seurakunta (keskuspaikka Oulu, muodostettu Lapin, Kajaanin ja Oulun ortodoksisista seurakunnista 1.1.2022.)
    • 1.a. Lapin ortodoksinen kappeliseurakunta (keskuspaikka Rovaniemi)
    • 1.b. Kainuun ortodoksinen kappeliseurakunta
  2. Tampereen ortodoksinen seurakunta (seurakuntaan liitettiin Vaasan ortodoksinen seurakunta 1.1.2021.)
    • 2.a. Vaasan ortodoksinen kappeliseurakunta

Maantieteellisesti seurakunnat eivät välttämättä seuraile kunnallisia rajoja, vaan saattavat olla alueellisesti todella suuria, kuten esimerkiksi Lapin seurakunta.[7] Kirkkorakennuksia ja rukoushuoneita eli tsasounia on noin 140. Seurakunnissa on papistoa myös noin 140 ja kanttoreita noin 40. Jumalanpalveluskieli on seurakunnissa yleensä suomi, mutta joissain tilanteissa käytetään myös ruotsia, englantia, kreikkaa, venäjää, kirkkoslaavia ja kolttasaamea. Koltansaameksi pidetään kokonaisia jumalanpalveluksia Lapissa.lähde?

Kirkolla on oikeus kerätä kirkollisveroa muun veronkannon yhteydessä ja vero maksetaan seurakunnille kuukausittain valtion taholta. Näistä tuloista maksetaan esimerkiksi papiston ja kanttoreiden palkat. Piispojen valinta tapahtuu kirkolliskokouksessa vaalilla. Aikaisemmin piispat nimitti samalla tavoin kuin luterilaisessa kirkossa tasavallan presidentti, nykyään nimityksen suorittaa kirkollishallitus. Arkkipiispan vaalin vahvistaa lisäksi kanonisesti Ekumeenisen patriarkaatin pyhä synodi ja ekumeeninen patriarkka Suomen ortodoksisen kirkon ja ekumeenisen patriarkaatin suhteen määrittelevän Tomos-asiakirjan mukaisesti ja muiden piispojen vaalit piispainkokous.[24]

Kirkon työntekijät ovat kirkkolain uudistuksen jälkeen työsopimussuhteessa. Valtio maksaa kirkolle valtionapua keskus- ja hiippakuntahallinnon toimintamenojen maksamiseen sekä avustuksia erinäisiin tarkoituksiin. Näiden lisäksi kirkko saa äyrimäärän perusteella kerätyn verotuoton sekä yhteisöverotuottoa vuoteen 2015 asti.[25][15] Valtio luopui yhteisöverotuoton maksamisesta evankelis-luterilaiselle ja ortodoksiselle kirkolle, ja siirtyi jakamaan valtionrahoitusta.[26]

Seurakunnissa valitaan seurakuntavaltuustot nelivuotiskausiksi. Marraskuussa 2007 pidettiin vaalit kaudelle 2008–2011. Valtuustopaikkoja oli jaossa 278 ja niitä tavoitteli 429 ehdokasta.[27]

Suomen ortodoksinen kirkko kuuluu Suomen ekumeenisen neuvostoon, Euroopan kirkkojen konferenssiin ja Kirkkojen maailmanneuvostoon.[4]

Toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen ortodoksisen kirkon ydintoimintaa ovat seurakuntien vastuulla olevat jumalanpalvelukset sekä sakramenttien ja muiden pyhien toimitusten toimittaminen. Viikoittain seurakuntien pääkirkoissa toimitetaan lauantai-iltaisin vigilia ja sunnuntaiaamuisin liturgia muiden kirkkovuoden kiertoon liittyvien palvelusten ohella. Lisäksi jumalanpalveluksia toimitetaan sivukirkoissa ja rukoushuoneissa harvemmin. Muita toiminnan muotoja seurakunnissa ovat erilaiset opintopiirit ja lasten- sekä nuortenkerhot.

Sisälähetystyötä tekevä Pyhien Sergein ja Hermanin veljeskunta julkaisee kirkon äänenkannattajaa, Aamun Koitto -lehteä.[7][5]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b Tilastotietoja Suomen ortodoksisen kirkon väestöstä vuodelta 2022 (PDF) Suomen ortodoksinen kirkko. Viitattu 3.10.2023.
  2. ↑ Aamenesta öylättiin – kirkollinen sanasto: Gregoriaaninen laulu ja kalenteri Archive.org. Suomen evankelis-luterilainen kirkko. Arkistoitu 14.11.2009. Viitattu 29.10.2009.
  3. ↑ The Calendar of the Orthodox Church The Greek Orthodox Archdiocese of America. Viitattu 13.4.2014. (englanniksi)
  4. ↑ a b c d e f g h i j Ortodoksiset kirkot Uskonnot Suomessa -hanke. Arkistoitu 29.12.2007. Viitattu 25.2.2008.
  5. ↑ a b c d e Hakusana Suomen ortodoksinen kirkko teoksessa Suomalainen tietosanakirja 6, n–reum. Espoo: Weilin + Göös, 1992. ISBN 951-35-4471-0.
  6. ↑ Härkönen, Jyrki: Jyrki Härkösen kirjasto kotisivu.dnainternet.net. Arkistoitu 9.7.2009. Viitattu 6.5.2009.
  7. ↑ a b c d e f g Hakusana Suomen ortodoksinen kirkko teoksessa Spectrum tietokeskus. 16-osainen tietosanakirja. 11. osa, Sip–Tal. Espoo: WSOY, 1980. ISBN 951-0-07250-8.
  8. ↑ Maakunnallisesti arvokkaat rakennetut kulttuuriympäristöt Keski-Suomen maakuntakaavassa, s. 14. Jyväskylä: Keski-Suomen liitto, 2009. ISBN 978-951-594-354-5. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 24.5.2010). (Arkistoitu – Internet Archive)
  9. ↑ Railas, Viktor: Suomen ortodoksisen kirkon historia, s. 93–94. Ortodoksiaa lukiossa 2. Joensuu: Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto, 1987. ISBN 951-9071-86-5.
    Riikonen, Juha: Suomen ja Venäjän ortodoksikirkkojen liitoshanke kaatui poliittisiin syihin 1945–1957 (doc) Suomen Ortodoksisten Opettajien Liitto ry. Arkistoitu 20.7.2011. Viitattu 6.5.2009.
  10. ↑ Riikonen, Juha: Kirkko politiikan syleilyssä. Suomen ortodoksisen arkkipiispakunnan ja Moskovan patriarkaatin välinen kanoninen erimielisyys 1945–1957. Väitöskirja, Joensuun yliopisto. Joensuun yliopiston teologisia julkaisuja n:o 18. Joensuu: Joensuun yliopisto, 2007. ISBN 978-952-458-987-1.
  11. ↑ Eroakirkosta.fi - Ortodoksisesta kirkosta erottiin vilkkaasti.
  12. ↑ Ortodoksisen kirkon historiaa: Suomen Itsenäistymisestä nykypäivään Suomen ortodoksinen kirkko. Arkistoitu 24.10.2007. Viitattu 22.2.2008.
  13. ↑ Komulainen, Jyri ym.: Politiikasta-raati: Suomen ortodoksinen kirkko muutoksessa Politiikasta.fi. 18.2.2021. Viitattu 11.9.2022.
  14. ↑ Hallamaa, Hannu: Leppoisan vanhoillinen meininki Ylioppilaslehti. 23.4.2012. Viitattu 11.9.2022.
  15. ↑ a b c Laki ortodoksisesta kirkosta finlex.fi. 10.11.2006. Arkistoitu 21.6.2016. Viitattu 25.5.2009.
  16. ↑ a b Lakiesitys ja perustelut 217.71.145.20. Arkistoitu 23.5.2012. Viitattu 30.6.2009.
  17. ↑ Ortodoksinen kirkko Opetusministeriö. Arkistoitu 15.11.2008. Viitattu 16.2.2010.
  18. ↑ a b Ortodoksinen pappeus Suomessa Ortodoksi.net. Viitattu 30.3.2024.
  19. ↑ Pappi - ammattiopas Duunitori. Viitattu 30.3.2024.
  20. ↑ Suomen ortodoksinen kirkko, Uutishuone: Uusi seurakuntarakenne voimaan 1.1.2021
  21. ↑ Pohjois-Suomen ortodoksinen seurakunta syntyy 1.1.2022 Suomen ortodoksinen kirkko. Viitattu 7.1.2022.
  22. ↑ Suomen ortodoksinen kirkko – Ortodoksi.net www.ortodoksi.net. Viitattu 16.1.2022.
  23. ↑ Apulaispiispa – Ortodoksi.net www.ortodoksi.net. Viitattu 16.1.2022.
  24. ↑ Ortodoksisen kirkon kirkkojärjestys 12.12.2006/174 v. 2007 (5. luku 65 § Piispan vaalin vahvistaminen) finlex. edita. Arkistoitu 2.4.2015. Viitattu 24.5.2010.
  25. ↑ Kirkolliskokous päättyi keskusrahaston vuoden 2009 talousarvion hyväksymiseen 26.11.2008. Suomen ortodoksinen kirkko. Arkistoitu 9.7.2009. Viitattu 16.3.2010.
  26. ↑ Suomen evankelis-luterilainen kirkko: Yhteisövero evl.fi. Arkistoitu 26.10.2020. Viitattu 20.10.2020.
  27. ↑ Ortodoksinen tiedotuskeskus 30.10.2007.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ambrosius, Isä & Haapio, Markku (toim.): Ortodoksinen kirkko Suomessa. 3. painos (1. painos 1979). Valamon luostarin julkaisuja. Heinävesi: Valamon luostari, 1982. ISBN 951-9468-08-0.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suomen ortodoksinen kirkko.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomen_ortodoksinen_kirkko&oldid=22292855”