Valokuvaus Suomessa
Valokuvaus Suomessa alkoi 1840-luvulla. Alun perin yläluokkaa ihastuttaneesta erikoisuudesta on tullut kulttuuritekijä ja media, joka vaikuttaa kaikkiin elämänaloihin.
Varhaishistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valokuvaus esiteltiin suomalaisille keksintönä jo ennen kuin Henrik Cajander kuvasi Turussa 3. marraskuuta 1842 ensimmäisen suomalaisen dagerrotyypin.[1] Aluksi vain pieni ihmisryhmä halusi kuvauttaa itsensä. Heidän kuvatarpeitaan palvelivat miniatyyriperinnettä jatkaneet uniikit dagerrotyypit. Valokuvauksen käytännölliset mahdollisuudet oivallettiin vasta muutamien vuosikymmenien kuluttua. Varhainen suomalaissyntyinen ammattivalokuvaaja oli Henrik Rehnström, joka kierteli eri paikkakunnilla lähinnä muotokuvia tehden.
1850-luvulla suurimmissa kaupungeissa toimi ammattivalokuvaajia. Heitä olivat esimerkiksi P. C. Liebert Helsingissä, J. J. Reinberg Turussa ja C. E. Elfström Viipurissa. Märkälevymenetelmä mahdollisti ulkokuvaukset. Yleisempää merkitystä valokuvaus sai 1860-luvulla, jolloin etenkin muotokuvia ja kaupunkikuvia voitiin vedostaa negatiivista paperipositiiveiksi. Kauden merkittäviä kuvaajia olivat Eugen Hoffers, C. A. Hårdh ja Charles Riis. Kaupunkinäkymät ja kulttuurimaisemat jäivät vakioaiheiksi. Valokuvaus antoi alkavalle teollistumiselle, kaupungistumiselle ja muuttoliikkeelle todistajan, kommentaattorin ja edustavan julkisivun. Esimerkiksi Helsingistä kuvattiin sekä Katajanokan slummeja, että sen uudistuvaa julkisivua, vastavalmistuneita komeita rakennuksia, rautatieasemaa, Ritarihuonetta ja Nya Teaternia.
Avara Suomi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yksityisten henkilöiden muotokuvista tuli tapakulttuuria. Maisemasta tuli koko suomalaista kulttuuria leimaava aihe. 1880-luvulla siirryttiin ateljeista luontoon. Tehdasvalmisteiset materiaalit, kuivalevyt ja helposti liikuteltavat kamerat pystyivät vastaamaan nousevan kansallisuusaatteen herättämään kotimaisen kuvaston kysyntään. Runoilijoiden säkeet ja maisemamaalareiden ihannemaisemat saivat modernin, ajan haasteisiin vastaavan tulkinnan. Huippu koettiin 1890-luvun alussa. Impi Backmannin Karjala-kuvista julkaistiin O. Relanderin kirjoittama kuvateos Karjalan kuvia vuonna 1893. Daniel Nyblin alkoi etsiä Suomen maisemien kuvauksellisimpia kohteita vuonna 1890. K. E. Ståhlbergin Atelier Apollo vastasi Nyblinin haasteeseen ja palkkasi Svante Lagergrenin, Vivi Richterin, sekä I. K. Inhan kuvaamaan laajoja maisemasarjoja. 1890-luvun maisemasarjojen kattavuuteen ja laatuun palataan yhä uudelleen. Aiheissa oli paitsi salomaiden mennyttä maailmaa, myös nopeasti kasvaneiden teollisuusyhdyskuntien dynamiikkaa. Inhan tuotannon syvyys ja monipuolisuus nousee ylitse muiden, jonka takia hänet mainitaan Suomen kansallisvalokuvaaksi. Klassinen kuvateos Suomi kuvissa näytti Suomen maisemat Ahvenanmaalta Impilahdelle, Suursaaresta Sallaan.
Valokuvaus ja tieteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1870 tuleva valtionarkiston hoitaja Reinhold Hausen oli saanut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta apurahan Lounais-Suomen historiallisten muistomerkkien valokuvaamiseen. Siitä lähtien tiedemiehet alkoivat käyttää valokuvien havainnollisuutta, tarkkuutta ja luotettavuutta tutkimustyössään. 1800-luvun lopulla valokuvaus oli vakiinnuttanut paikkansa ainakin arkeologian, geologian, maantieteen, kansatieteen ja tähtitieteen käytössä. Tieteelliset seurat keräsivät laajoja valokuvakokoelmia, jotka herättävät kiinnostusta nykyisinkin. 1900-luvulla perinteentutkimuksen piirissä etenkin Samuli Paulaharjun ja Sakari Pälsin valokuvatuotannolla on pysyvä arvonsa.
Kohti tasavaltaista kuvakulttuuria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tärkeitä tapahtumia, kuten keisarinvierailuja alettiin tallentaa 1860-luvulta lähtien. Kansallisten suurmiesten kasvot oli ikuistettu ”peiliin, jolla on muisti”. Tavallisen kansan perherituaalit, viranomaisten suorittamat muotokuvaukset ja nykyaikaa enteilevät julkisuuden henkilöiden kuvat tulivat valokuvauksen piiriin 1800-luvun lopulla, jolloin valokuvan aktiivinen käyttö moninkertaistui. Määrällisesti eniten oli ateljeekuvaajia, sitten harrastajakuvaajia ja lähes yhtä paljon sekä kiertäviä- että kyläkuvaajia. Valokuvasta tuli näin osa arkipäivää. Valokuvaajan ammatti oli kunniallinen myös naisille. Kuopiossa toimineen Victor Barsokevitschin kaltaiset moniosaajat tuottivat kuvia kaikkiin tarpeisiin.
Vuosisadan vaihteessa monistetut kuvat olivat lähellä alkuperäisvedoksina levitettyjä taidejäljennöksiä, muotokuvia ja postikortteja. Painaminen takasi laajemman levikin. Painokuvia tarvittiin etenkin matkailujulkaisuihin, ja aikakauslehdissä alettiin kokeilla uudenlaista kuvitusta. Sanomalehtien kuvankäyttö kehittyi hitaasti, mutta vuonna 1921 Suomen Kuvalehden käyttöön tullut syväpainokone aloitti varsinaisen kuvajournalismin. Niin kuvalehtiä kuin kuvakirjojakin julkaistiin runsaasti. Valokuvaus ankkuroitui kansalaisyhteiskuntaan monin sitein. Työtilaisuuksien lisääntyessä myös lehtikuvaus alkoi muotokuvauksen lailla eriytyä omaksi ammattialakseen. Aarne Pietinen, Akseli Neittamo ja Osvald Hedenström olivat alan pioneereja.
Maailmansotien välisenä aikana kilpailu kuvaajien välillä kiristyi. Vilho Setälä erikoistui pienkameratyöskentelyyn ja kirjoittamiseen, Eino Mäkinen kuvasi muun muassa kansatieteellisiä aiheita, Heikki Aho ja Björn Soldan matkailua ja maisemia. Kaikilta elämänalueilta kertovilla kuvilla oli kysyntää, joka loi pohjan nykyaikaisille kuvatoimistoille.
Sodan kuvat ja reaktiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: TK-komppania
Sekä talvi-, että jatkosodasta reportaaseja tehneillä TK-kuvaajilla oli jo käytössään pienkamerat ja jonkin verran myös värifilmiä. Jatkosodassa tiedotuskomppaniat työskentelivät järjestelmällisesti. Tarkoituksena oli kertoa rintamantakaiselle väestölle kenttäarmeijan taisteluista, toiminnasta ja lepohetkistä. Kuvamateriaalin määrä on huikea. Tosin sensuuri ja vuodesta 1943 vaikuttanut sanomalehtipaperin puute rajoittivat julkaisemista, sekä yhdenmukaistivat näkökulmia. Vuoteen 2006 Puolustusvoimien kuvakeskuksessa julkisuudelta piilossa olleet niin sanotut kassakaappikuvat näyttivät suorasukaisesti sodan julmimmat ja arimmat kohtaukset herättäen keskustelua.
Kotkalainen valokuvaaja ja sotamies Antti Gunnar Salonen harjoitti jatkosodassa liiketoimintaa kauppaamalla Petroskoin suunnalla otettuja valokuvia. Kaikkiaan kuvia myytiin tuhansia, ja eri kuvia oli noin 200. Hänen sodanaikaiset kuvansa on signeerattu nimellä Guni.[2]
Vuosina 1940 ja 1947 määriteltyjen Suomen uusien rajojen myötä maisemilla oli jälleen kysyntää. Karjalan menetys sai suuntaamaan katseet maan muihin osiin. Lapin kuvasto nousi esille perinteisten rannikon, Hämeen ja Järvi-Suomen rinnalle. Tehokkaimmin patrioottista maisemakuvausta harjoitti Matti Poutvaara lukuisilla päivänpaisteisilla ja optimistisilla kuvateoksillaan. Sodan jälkeinen materiaalipula rajoitti kuitenkin valokuvien käyttöä. 1950-luvulla valokuvataide miellettiin omaksi, usein kameraseuroissa vaalituksi alueeksi. Vähitellen lisääntyneen dokumentarismin suorasukaisuutta löytyy K. G. Roosin kuvateoksesta Ihmisten Helsinki (1961), johon Jörn Donner kirjoitti tekstit. Vaikka ammattivalokuvaajat tuottivat käyttökuvia eri aloille, osallistuivat he kilpailuihin, joiden esteettiset ihanteet periytyivät maailmansotien väliseltä ajalta. Johtavia valokuvaajia olivat Matti A. Pitkänen, Per Olov Jansson, Salme Simanainen sekä Otso ja Matti Pietinen. Suomalaisen taideteollisuuden menestys toi töitä ja vaati korkealaatuisen kuvaston, jota käytettiin kansainvälisesti levitetyissä tiedotusjulkaisuissa.
Valokuva vaikuttaa joka päivä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lehdistön kuvankäyttö tehostui yhteiskunnallisesti aktiivisella 1960-luvulla. Lehtikuvaajat esittelivät merkittävimpiä töitään silti näyttelyissä. Keskeisiä kuvajournalisteja olivat Caj Bremer ja Seppo Saves. 1960-luvun alku ja 1970-luku olivat sosiaalisesti kantaa ottavan dokumentarismin leimaamaa. Voimaa haettiin realismista, dokumentoinnista, ja osallistumisesta. Kohteet löydettiin usein ”nälkämailta”. Matti Saanio kiteytti yhteiskunnallisesti aktiiviset pyrkimykset: ”Tämän täytyy sittenkin kannattaa... (johtaa) sellaisiin yhteiskunnallisiin muutoksiin, ettei tuo kuvatun ihmisryhmän kaltainen kohtalo tulevaisuudessa jatkuisi enää kenenkään kohdalla.” Suomalaisten oloja kuvattiin myös maan rajojen ulkopuolella. Ben Kailan ja Risto Vuorimiehen Siirtosuomalainen on mustavalkoisen valokuvauksen keinoin kerrottu tarina Ruotsiin muuttaneiden suomalaisten oloista. Myös Ismo Hölttö ja Mikko Savolainen avasivat kantaa ottavilla töillään silmiä vähäväkisen kansan asialle. Luonnonsuojeluliikkeen herättämä ympäristötietoisuus avasi valokuvalle uusia kanavia. Luontovalokuvauksen vaikuttajia ovat Teuvo Suominen, Hannu Hautala, Eero Murtomäki, Jorma Luhta ja Kalervo Ojutkangas.
Valokuvan taide ja media[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Avoin kysymys valokuvasta taiteena ei estänyt alan toimijoita rakentamasta itselleen vahvaa identiteettiä. Valokuvataiteilijan ammatti nykyisessä mielessä mahdollistui vasta 1970-luvulta lähtien, kun kuvataiteet alkoivat organisoitua uudelleen. Institutionaalisia syitä vahvemmin muutokseen vaikutti tekijöiden eettinen vakaumus, jossa uskottiin suoraan vaikutukseen ja voimakkaiden teosten puhuttelevuuteen. Esteettinen keskustelu korvattiin ammattietiikalla. Tultiin tietoisiksi kansainvälisistä klassikoista. Tällä kaudella nimensä vakiinnuttaneita valokuvaajia ovat muun muassa Jorma Puranen, Ulla Jokisalo, Pentti Sammallahti ja Timo Kelaranta.
1980-lukua leimasi valokuvan ja muiden kuvataiteiden yhdentyminen. Moni kuvataiteilija käytti kameraa hyväkseen, esimerkiksi Ismo Kajander, Kuutti Lavonen ja Lauri Anttila. Valokuvataiteen medianäkyvyys on tasaisesti kasvanut. Julkisuuskulttuuri vaikutti tuottavan yhä uusia tähtiä suomalaisessa valokuvauksessakin. Nykytaiteessa valokuvaa käyttävien tekijöiden ja yleisön lukumäärä on moninkertaistunut ja kenttä kansainvälistynyt. Helsinki Schoolin valokuvaajista monet ovat menestyneet kansainvälisesti. Valokuvaus osana digitaalista kulttuuria toi 2000-luvun alussa, osana uutta mediaa uusia, aikaa leimaavia ilmenemismuotoja ja toimintatapoja.
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Suomen vanhinta valokuvaa juhlitaan ts.fi. 5.11.2012. Viitattu 14.8.2023.
- ↑ Risto Lindstedt: Sotilas, jolla oli kamera. Suomen Kuvalehti, 11.7.2014, nro 28, s. 32–39. Helsinki: Otavamedia. ISSN 0039-5552.
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Hirn, Sven: Kameran edestä ja takaa: Valokuvaus ja valokuvaajat Suomessa 1839–1870. Helsinki: Suomen Valokuvataiteen Museon säätiö 1972.
- Hirn, Sven: Ateljeesta luontoon: Valokuvaus ja valokuvaajat Suomessa 1871–1900. Helsinki: Suomen Valokuvataiteen Museon säätiö 1977.
- Minne? Suomalainen valokuvataide 1842–1968. Helsinki: Suomen valokuvataiteen museon säätiö 1986.
- Saraste, Leena: Valokuva tradition ja toden välissä. Helsinki: TaiK B 45 ja Musta Taide, 1996.
- Sinisalo, Hannu – Tähtinen, Ritva (toim.): Suomen valokuvaajat 1842-1920. Helsinki: Suomen valokuvataiteen museo 1990
- Kukkonen, Jukka – Vuorenmaa, Tuomo-Juhani (toim.): Valoa, otteita suomalaisen valokuvan historiaan 1839–1999. Helsinki: Suomen valokuvataiteen museo 1999
- Kukkonen, Jukka – Vuorenmaa, Tuomo-Juhani – Hinkka, Jorma (toim.): Valokuvan taide: Suomalainen valokuva 1842-1992. Helsinki: SKS 1992
- Ijäs, Minna (toim.): Kuvalähde Valokuvia Turun museokeskuksen kokoelmasta. Turun museokeskus, 2016.
| ||||||||||||||||||
| ||||||||||||||||||||||||||
