Suoma af Hällström

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Lotta Svärd -järjestön keskusjohtokunnan jäseniä Tuusulassa 1930-luvulla, edessä järjestön puheenjohtaja Fanni Luukkonen ja lääkintäjaoston päällikkö Suoma Loimaranta-Airila (oik.).

Suoma Helena Loimaranta-Airila, ent. af Hällström, o.s. Loimaranta, vuoteen 1906 Lindstedt (10. maaliskuuta 1881 Kuopio3. marraskuuta 1954) oli suomalainen lääkäri ja Lotta Svärd -järjestön aktiivi.[1][2][3]

Loimarannan vanhemmat olivat lääninrovasti Vilhelm Lindstedt ja Hilda Nyholm. Loimaranta valmistui ylioppilaaksi 1901 ja lääketieteen lisensiaatiksi 1910. Hänestä tuli 1916 keuhkosairauksien erikoislääkäri.[1][2]

Loimaranta avioitui kahdesti, ensin Ernst Gustaf Wilhelm af Hällströmin (1863–1931) kanssa. Leskeksi jäätyään hän avioitui 1934 serkkunsa, tohtori Kaarlo Martti Airilan (1878–1953) kanssa ja käytti nimeä Luomaranta-Airila.[2]

Loimaranta työskenteli Takaharjun parantolan alilääkärinä 1910–1915, lääkintähallituksen ylimääräisenä lääkärinä 1915–1916, hoiti sen jälkeen Lohjan, Kurkijoen ja Tampereen piirilääkärin virkoja, toimi tartuntatautisten tarkastuslääkärinä Torniossa ja Lauritsalassa. Hän oli sisällissodassa valkoisten kenttäsairaalan nro V lääkäri ja seuraavan vuoden Tampereen vankileirin ylilääkäri.[1][2]

Loimaranta toimi aktiivisesti lottajärjestössä ja oli sen keskeisiä vaikuttajia. Hän oli järjestön Tampereen paikallisosaston saniteetti-, myöhemmin lääkintäjaoston päällikkö 1919–1926 ja 1930–1935. Pohjois-Hämeen piirissä hän oli puheenjohtajana piirin perustamisesta vuodesta 1921 alkaen vuoteen 1936. Hänen aviomiehensä Ernst af Hällström oli suojeluskunta-aktiivi, ja hän itse suhtautui 1920–1930-lukujen vaihteessa myönteisesti Lapuan liikkeeseen. Vuoden 1921 lottapäivillä hänet valittiin lottajärjestön keskusjohtokunnan jäseneksi, ja seuraavana vuonna hänet kutsuttiin järjestön lääkintäjaoston päälliköksi, jota tehtävää hän tosin hoiti jo 1921. Greta Silveniuksen kanssa hän laati lääkintäjaoston toimintaohjeet heti lottajärjestön toiminnan alussa vuonna 1921. Loimaranta erosi keskusjohtokunnasta vuoden 1924 vuosikokouksessa, ja syynä oli todennäköisesti järjestön riitaisuus. Riidan aiheena oli rahankäyttö, mutta myös silloin polttava kielikysymys. Yläluokkaisten, pääosin aatelisten, rouvien toimintakulttuuri ärsytti suomenkielisiä. Kun Loimaranta palasi 1927 johtoryhmään, suomenkieliset olivat jo enemmistönä.[2]

Loimaranta oli vuonna 1929 ehdolla järjestön puheenjohtajaksi. Vuonna 1938 hän oli lottajärjestön edustajana Eva Tulenheimon kanssa Saksassa kansallissosialistisen puolueen naisjärjestön vieraana.[2]

Loimarannan johdolla ideoitiin 1930-luvulla kenttäsairaalat ja ryhdyttiin varustamaan niitä. Se oli 1930-luvulla järjestön merkittävin hanke. Sodan sytyttyä hän hoiti lääkärintehtäviä useissa paikoissa, mutta hänen tärkein tehtävänsä oli Lotta Svärd -järjestön lääkintäjaoston päällikkyys, ja lottien tehokasta toimintaa sotien aikana pidetään suurelta osin Loimarannan ansiona. 1942 Loimaranta erosi 61-vuotiaana keskusjohtokunnasta ja luopui lääkintäjaoston päällikön tehtävistä, jolloin hänet kutsuttiin järjestön kunniajäseneksi.[2]

Loimaranta kuoli 1954 ollessaan 73-vuotias.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Aikalaiskirja 1920 s. 176 Helsinki: Otava 1920.
  2. a b c d e f g h Maritta Pohls: Suoma Loimaranta Naisten ääni. Viitattu 15.4.2019.
  3. Arno Forsius: Suoma Loimaranta-Airila (1881–1954) – lastenkotien ja kansakoulujen lääkäri, keuhkosairauksien erikoislääkäri, Lotta Svärd -järjestön aktiivijäsen Ihmisiä lääketieteen historiassa. tammikuu 2007, päivitetty 2010. Viitattu 15.4.2019.