Sulo Tuorila

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Sulo Tuorila
Sulo Tuorila Reviisorin Hlestakovina 1930-luvulla.
Sulo Tuorila Reviisorin Hlestakovina 1930-luvulla.
Henkilötiedot
Syntynyt 22. kesäkuuta 1911
Rovaniemi
Kuollut 19. elokuuta 1979 (68 vuotta)
Petroskoi
Ammatti näyttelijä, teatteriohjaaja
Puoliso Liisa Tomberg
Muut tiedot
Aktiivisena 1932–1967

Sulo Tuorila (ven. Суло Александрович Туорила, 22. kesäkuuta 1911 Rovaniemi19. elokuuta 1979 Petroskoi[1]) oli suomalaissyntyinen neuvostoliittolainen näyttelijä ja teatteriohjaaja, joka teki elämäntyönsä Neuvosto-Karjalassa Petroskoin Kansallisessa teatterissa. Hän vaikutti teatterissa yhteensä 35 vuoden ajan ja toimi 1940–1950-luvuilla myös sen johtajana. Lisäksi Tuorila käänsi lukuisia suomalaisia näytelmiä venäjän kielelle.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tuorila syntyi Rovaniemellä Aleksi ja Anna Tuorilan perheeseen, joka asui vuodet 1912–1917 Kemijärvellä.[2] Hänen isänsä Aleksi Tuorila oli yksi Rovaniemen ja Kemijärven työväenyhdistysten johtohahmoista. Vuoden 1918 sisällissodan aikana toimi punaisten pohjoisen rintaman ylipäällikkönä ja myöhemmin Muurmannin legioonan sekä puna-armeijan upseerina. Sisällissodan jälkeen perhe asui Pohjois-Ruotsissa aina vuoteen 1928, jolloin he muuttivat Neuvostoliittoon.[3] Tuorila aloitti opinnot Leningradin teatteri-instituutissa, josta hän valmistui 1932, liittyen heti samana vuonna perustetun Karjalan kansallisteatterin näyttelijäkuntaan.[4] Tuorila oli tutustunut näyttelijäntyöhön jo ennen Suomen sisällissotaa, kun Rovaniemen Työväen Näyttämön johtaja Kaarlo Kurki oli palkannut hänen isänsä näyttelijäksi.[5] Petroskoissa Tuorilan tunnetuimpiin rooleihin kuuluivat muun muassa nimiosat Aleksis Kiven Kullervossa ja Molièren Tartuffessa sekä Hlestakov Nikolai Gogolin Reviisorissa ja Turkka Teuvo Pakkalan Tukkijoella-näytelmässä. Vuonna 1936 Tuorila ja seitsemän muuta Kansallisteatterin näytteijää tekivät yli 1 200 kilometrin pituisen hiihtoretken ympäri Karjalaa, jonka aikana he esiintyivät useilla syrjäisillä paikkakunnilla.[1]

Toisen maailmansodan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tuorilan isä Aleksi ja vanhempi veli Ossian (1909–1938) teloitettiin Stalinin vainojen yhteydessä vuonna 1938.[3] Talvisodan aikana Tuorila toimi viihdytysjoukoissa, missä hän tutustui Leningradin suomalaisen teatterin näyttelijään Liisa Tombergiin. He alkoivat pian seurustelmaan, vaikka Tomberg oli jo naimisissa ja perheellinen. Pariskunta solmi hieman myöhemmin avioliiton. Jatkosodan alettua suomalaiset joukot valtasivat Petroskoin, jolloin pariskunta pakeni Leningradiin, missä Tuorila käänsi venäjänkielistä propagandamateriaalia suomeksi ja ruotsiksi. Mukana olivat myös Tombergin lapset ja vanha äiti. Elämä saksalaisten piirittämässä kaupungissa oli hengenvaarallista, mutta maaliskuussa 1942 Tuorila sai siirron Karjalan rintamalle Sorokkaan, missä hän työskenteli suomalaisille sotilaille suunnatun Sotilaan ääni -lehden toimituskunnassa. Liisa Tombergin mukaan siirto nälänhätää kärsineestä kaupungista pelasti heidän henkensä. Tombergin äiti sen sijaan kieltäytyi lähtemästä ja kuoli. Myös Sulo Tuorila oli joutunut sairaalahoitoon marraskuussa 1941.[6]

Sotavuosien jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ohjaajana Tuorila aloitti toisen maailmansodan jälkeen ja 1960-luvun loppuun mennessä ohjasi Kansalliselle teatterille yli 20 näytelmää. Lisäksi hän käänsi suomalaisia näytelmiä venäjän kielelle.[1] Vuonna 1948 Tuorila valittiin myös Kansallisen teatterin johtajaksi.[4] Henkilöriitojen vuoksi hän erosi tehtävästään 1956 ja muutti Tallinnaan, missa Tuorila aloitti Eesti Raadion suomenkielisen toimituksen johtajana. Liisa Tomberg sai paikan Eesti Draamateaterista, mutta pariskunta palasi kuitenkin jo ennen vuosikymmenen vaihdetta takaisin Petroskoihin vanhaan teatteriinsa.[6] Vuonna 1965 Karjalan kansallisteatteri vieraili ensimmäistä kertaa Suomessa, jolloin MTV televisioi Tuorilan ohjaaman Henrik Ibsenin näytelmän Dangaardin kansaa.[7] Hänen muistelmansa julkaistiin suomeksi vuonna 1976[8] ja venäjäksi 1981.[9]

Kunnianosoitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansantaiteilijan arvonimen Tuorila sai vuonna 1956 ja Neuvostoliiton ansioituneen taiteilijan 1959.[4] Sotavuosien ansioistaan hänelle myönnettiin punaisen tähden kunniamerkki.[1]

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Matkan varrelta: Muistelmia, Karjala-kustantamo, Petroskoi, 1976.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Суло Александрович Туорила (к 100-летию со дня рождения) 22.6.2011. Karjalan tasavallan kansalliskirjasto. Viitattu 1.8.2016. (venäjäksi)
  2. Autti, Mervi & Tuominen, Marja (toim.): Suuret herrat susia, pienet herrat piruja: Kahdeksan näkökulmaa elettyyn elämään, s. 59. Rovaniemi: Lapin yliopisto, 2005. ISBN 951-63497-2-2.
  3. a b Lahti-Argutina, Eila: Olimme joukko vieras vaan: Venäjänsuomalaiset vainonuhrit Neuvostoliitossa 1930-luvun alusta 1950-luvun alkuun, s. 169. Turku: Siirtolaisuusinstituutti, 2001. ISBN 978-951-92667-2-5.
  4. a b c ТУОРИЛА Суло Александрович LitRu. Viitattu 1.8.2016. (venäjäksi)
  5. Aatsinki, Ulla: Tukkiliikkeestä kommunismiin: Lapin työväenliikkeen radikalisoituminen ennen ja jälkeen 1918, s. 130. Tampere: Tampere University Press, 2009. ISBN 978-951-44757-4-0. Teoksen verkkoversio.
  6. a b ТОна безумно любила театр. Любил ли он ее так же?! 18.2.2004. Karelskaja Gubernija. Viitattu 1.8.2016. (venäjäksi)
  7. Dangaardin kansaa (1966) Elonet. Viitattu 1.8.2016.
  8. Sulo Tuorila: Matkan varrelta 1976 Karjalan suomenkieliset kirjailijat. Viitattu 31.7.2016.
  9. Туорила, Суло Александрович - На жизненном пути : Воспоминания. Venäjän kansalliskirjasto. Viitattu 1.8.2016. (venäjäksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]