Sukuunlunastus
Sukuunlunastus tarkoitti aiemmin Suomessa kiinteän omaisuuden myyjän sukulaisten oikeutta lunastaa itselleen kiinteistö, jonka omistaja tahtoi luovuttaa vieraalle.[1]
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valtiollinen vaikutusvalta ja valtiollisten oikeuksien saavuttaminen oli Ruotsissa ja Suomessa aiemmin ollut riippuvainen kiinteän omaisuuden omistamisesta. Jokaiselle suvulle oli tärkeää, että maaomaisuus säilyi suvussa.[1]
Lainsäädäntö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Koska näkemys sukuunlunastamisen oikeudesta oli yhteiskunnassa vakiintunut, tämä heijastui myös lainsäädäntöön. Vuoden 1734 lain maakaaressa säädettiin sen mukaisesti, että lunastusoikeus kuului kaikille myyjän sukulaisille takenevassa ja etenevässä polvessa sekä sivusukulaisille aina neljänteen polveen.[L 1] [1]
Sukuunlunastus tuotti kuitenkin ongelmia, koska se aiheutti huomattavaa epävakautta kiinteän omaisuuden omistusoikeussuhteissa ja selvää vahinkoa niille, joilta kiinteistöt tämän oikeuden nojalla lunastettiin. Lainsäätäjä puuttui tähän asiaan säätämällä vuonna 1878 asetuksen[L 2], joka rajoitti sukuunlunastusoikeuden perimysmaahan antaen oikeuden ainoastaan myyjän lapsille ja vanhemmille. Samalla säilytettiin voimassa aiempi säännös siitä, ettei myyjän isä saanut lunastaa myyjän äidinpuoleista maata, eikä äiti isänpuoleista. Kuitenkin, jos isä peri lastensa äidinpuoleisen maan taikka äiti heidän isänpuoleisen maansa, ja tämä maa sitten myytiin, oli myyjän lähimmällä perillisellä oikeus lunastaa se sukuun.[1]
Lakannut oikeus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1900-luvulle tultaessa sukuunlunastusoikeus oli menettänyt kaikki edellytyksensä, ja se oli lakannut olemasta oikeutena.