Sukupuolitestaus urheilussa

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Urheilijoiden sukupuolitestauksen tarkoituksena on varmistaa, että naisten urheilusarjoihin osallistuvat kilpailijat ovat sukupuoleltaan naisia, ja että heillä ei ole muihin naiskilpailijoihin nähden epäoikeudenmukaista etua esimerkiksi korkeasta mieshormonituotannostaan johtuen. Testaus aloitettiin kansainvälisissä kilpailuissa virallisesti vuonna 1966, ja menetelmät ovat muuttuneet vuosikymmenien saatossa. Alussa testattiin sukupuolikromosomeja, ja nykyisin testaus perustuu testosteronihormonitasoihin. Urheilijoiden sukupuolitestauksessa on paljon ongelmia, sillä kromosomien ja hormonien vaikutukset sukupuoleen ja urheilusuorituksiin eivät ole yksiselitteisiä ja sukupuolitestit voidaan kokea nöyryyttävinä.[1]

Tarkoitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sukupuolitestauksen tarkoitus on varmistaa olympialaisen peruskirjan mukainen "reilu peli" samaan sarjaan osallistuvien kohdalla ja estää epäoikeudenmukaiset edut. Koska miehillä on urheilussa fyysinen etu naisiin nähden, sukupuolitestien avulla pyritään erottamaan miehet ja naiset omiin sarjoihinsa.[2]

Historia ja eri menetelmät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pian sen jälkeen kun naiset olivat alkaneet urheilla kilpaa 1900-luvun alkupuolella, alkoi herätä epäilyksiä siitä, että jotkut menestyneet naisurheilijat olivatkin miehiä. Epäilysten syynä oli usein kilpailijan miehekäs ulkonäkö. Joillakin epäillyillä kilpailijoilla havaittiinkin myöhemmin olleen kokonaan tai osittaiset miehen sukuelimet, kuten saksalaisella korkeushypyn Euroopanmestari Dora Ratjenilla ja puolalaisella juoksija Stella Walshilla.[1]

1940-luvulla alettiin vaatia naisten sarjojen kilpailijoilta lääketieteellistä todistusta naiseudestaan. Vuonna 1966 otettiin kansainvälisissä naisten kilpailuissa käyttöön pakolliset sukupuolitestit, sillä kansallisiin testeihin ei enää luotettu. Aluksi testeihin kuului alastoman urheilijan tutkiminen joko seisaaltaan tai selinmakuulla. Heti testien tultua käyttöön moni lajiaan hallinnut neuvostoliittolainen naisurheilija jättäytyi syrjään, mikä ruokki vanhoja epäilyksiä heidän todellisesta sukupuolestaan.[1]

1960-luvun lopulla IAAF ja KOK ottivat käyttöön kromosomitestin sukupuolen määrittämiseksi. Kromosomitestin myötä hylättiin vuosien saatossa urheilijoita, joilla oli esimerkiksi sekä XX- että XXY-kromosomeja. Moni tutkija oli kuitenkin sitä mieltä, että kromosomitesti ei ollut luotettava keino ihmisen sukupuolen määrittämiseen, sillä sukupuoleen vaikuttavat myös esimerkiksi hormonaaliset ja fysiologiset tekijät, eikä kromosomipoikkeavuus välttämättä anna kilpailijalle etua. Espanjalainen Maria José Martínez-Patiño ei läpäissyt sukupuolitestiä Koben universiadeissa vuonna 1985, koska hänellä oli XY-kromosomi ja sisäiset kivekset. Kyseessä on AIS eli  androgeeni insensitivisyys/androgeeniresistenssisyndrooma, jossa geneettisesti miespuolisen (46XY) lapsen androgeenihormonit (esim. testosteroni) eivät ole vaikuttaneet, koska androgeeni- eli mieshormonireseptorit eivät toimi kunnolla.[3][4] Samasta syystä Martínez-Patiñon ei kuitenkaan katsottu saaneen etua, ja hänen kilpailuoikeutensa palautettiin.[4][5]

KOK ja IAAF lopettivat jokaisen naisurheilijan testaamisen 1990-luvulla, ja testit alettiin tehdä vain niille kilpailijoille, joiden sukupuolesta heräsi epäilyksiä. Testeihin kuului hormonitesti, gynekologinen testi ja psykologinen arviointi.[1]

2000-luvulla tunnettuja sukupuolitestitapauksia ovat olleet intialaiset Santhi Soundarajan ja Dutee Chand. Eteläafrikkalainen 800 metrin olympiamitalisti Caster Semenya herätti epäilyksiä miehekkäällä ulkomuodollaan, ja hänen sukupuolensa testattiin vuonna 2009.[1] Yli vuoden kestäneiden neuvottelujen jälkeen Semenya sai luvan jatkaa kilpailemista naisten sarjassa. Hänen arvellaan käyttäneen testosteronitasoja alentavaa lääkitystä vuosina 2011–2015 voidakseen kilpailla.[6]

Vuonna 2011 IAAF ilmoitti luopuvansa sukupuolenvarmistuksista ja ottavansa käyttöön korkean testosteronin mittaukset niissä tapauksissa, joissa on syytä uskoa naiskilpailijalla olevan hyperandogenismi eli korkea testosteronituotanto. Jos naisella havaittaisiin miehen tasoinen testosteronituotanto, hänet hylättäisiin kilpailusta, paitsi jos testosteronilla ei olisi häneen vaikutusta tai jos hän vähentäisi itse testosteronintuotantoaan.[1]

Vuonna 2015 Dutee Chandin tapauksen johdosta urheilun kansainvälinen vetoomustuomioistuin tuomitsi IAAF:n testosteronitasosäännön syrjiväksi ja kumosi sen väliaikaisesti. IAAF:lle annettiin heinäkuuhun 2017 aikaa osoittaa korkean testosteronitason vaikutuksen naisten suorituksiin olevan merkittävä, jolloin sääntö olisi perusteltu, tai muuten IAAF:n sääntö kumotaan.[1]

Huhtikuussa 2018 IAAF sääti naiskilpailijoiden testosteronin sallituksi ylärajaksi viisi nanomoolia litrassa. Sääntöä aletaan soveltaa marraskuusta 2018 alkaen ensimmäiseksi 400 metrin ja keskipitkien matkojen juoksussa. Uusi sääntö perustuu yli 2 000 näytteen tutkimukseen, jonka mukaan jotkut urheilijat saavat korkeista testosteroniarvoistaan merkittävää hyötyä.[7]

Jotkut naisurheilijat kuten Paula Radcliffe ja Tuija Helander ovat kertoneet pelkäävänsä, että jos testosteronirajoista luovutaan, naiset, joilla on korkea testosteronituotanto, saavat epäreilua etua muihin naisiin nähden. Helander uskoo, että silloin tulevaisuudessa hormonaalisesti poikkeavat urheilijat tulevat hallitsemaan voimaa vaativia lajeja naisten sarjoissa.[1][6]

Transsukupuolisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Transsukupuolisten urheilijoiden, jotka ovat korjanneet sukupuolensa miehestä naiseksi, täytyy nykyisin osoittaa kelpoisuutensa naisten sarjoihin hormonitestissä. KOK on vaatinut vuodesta 2015 lähtien transnaisia alentamaan testosteronitasonsa miehen normaalin tason alle eli 10 nanomooliin litralta veriseerumissa 12 kuukauden ajaksi ennen kilpailusuoritusta. Samalla KOK lakkasi vaatimasta transsukupuolisilta korjausleikkauksia, hormonihoitoja tai laillisen sukupuolen vaihdosta.[2][6] Naisesta mieheksi korjanneille ei ole rajoituksia.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i Ruth Padawer: The Humiliating Practice of Sex-Testing Female Athletes The New York Times. 28.6.2016. Viitattu 6.4.2017.
  2. a b María José Martínez-Patiño, Eric Vilain, Nereida Bueno-Guerra: The unfinished race: 30 years of gender verification in sport The Lancet. 4.8.2016. ScienceDirect. Viitattu 7.4.2017.
  3. Diagnoosi | Intersukupuolisuus.fi intersukupuolisuus.fi. Viitattu 5.11.2017.
  4. a b Kay Schaffer, Sidonie Smith: The Olympics at the Millennium: Power, Politics, and the Games. Rutgers University Press, 2000. ISBN 9780813528205. Teoksen verkkoversio (viitattu 5.11.2017). en
  5. Jaime Schultz: Qualifying Times: Points of Change in U.S. Women's Sport. University of Illinois Press, 2014-03-15. ISBN 9780252095962. Teoksen verkkoversio (viitattu 5.11.2017). en
  6. a b c Tuija Helander Rion kuumasta puheenaiheesta: ”Miehiset voimat jylläsivät niin sanotusti tavalliset naiset” Ilta-Sanomat. 29.8.2016. Viitattu 7.4.2017.
  7. Yrjö Kares: Yleisurheilun sääntömuutos pakottaa Etelä-Afrikan kiistellyn juoksijatähden hormonihoitoihin Aamulehti. 26.4.2018. Viitattu 7.5.2018.