Suippuorapihlaja

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Suippuorapihlaja
Crataegus rhipidophylla.JPG
Uhanalaisuusluokitus

Elinvoimainen [1]

Suomessa: Erittäin uhanalainen

Elinvoimainen

Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Rosales
Heimo: Ruusukasvit Rosaceae
Suku: Orapihlajat Crataegus
Laji: rhipidophylla
Kaksiosainen nimi

Crataegus rhipidophylla
Gand.

Katso myös

 Wikispecies-logo.svg Suippuorapihlaja Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Suippuorapihlaja Commonsissa

Suippuorapihlaja[2] eli suippoliuskaorapihlaja (Crataegus rhipidophylla, syn. C. rodiformis ja C. curvisepala) on Euroopassa ja Vähässä-Aasiassa kasvava pensas tai pieni puu. Suomessa suippuorapihlajaa esiintyy maan lounaisosissa ja se on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi lajiksi[3]. Kansinvälisesti laji on luokiteltu elinvoimaiseksi[1].

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suippuorapihlajan marjoja ja lehtiä.

Suippuorapihlaja kasvaa kolmesta kuuteen metriä korkeaksi. Haarat ovat väriltään harmaanruskeita ja ne ovat kaljuja. Muiden orapihlajien tapaan kasvi on piikkinen eli orainen. Orat ovat 8–20 mm pitkiä. Lehdet ovat 3–5 cm pitkiä, parijakoisia tai -osaisia ja kaljuja. Lehtien suonet ulottuvat liuskojen kärkiin, hampaisiin ja näiden välisiin loviin saakka. Lehtien liuskat ovat suippoja ja kärkiosasta sahalaitaisia. Myös lehtien korvakkeet ovat sahalaitaisia. Kukinto on kalju huiskilo. Kukat ovat valkoiset ja niiden verholehdet ovat kolmiomaisia. Heteitä on 18–20 kappaletta ja niiden ponnet ovat punertavia. Emejä on yksi. Suippuorapihlaja kukkii Suomessa kesäkuussa. Hedelmä on yksiluinen, punainen luumarja.[4]

Aikaisemmin suippuaorapihlaja jaettiin Suomessa kahteen alalajiin, mutta nykyisin niitä pidetään muunnoksina. Erot muunnosten välillä ovat verholehdissä ja marjoissa. Yleisemmän siirosuippuorapihlajan (var. rhipidophylla) verholehdet ovat taakäänteisiä ja marja munanmuotoinen ja tummanpunainen. Tanasuippuorapihlajan (var. lindmanii) verholehdet ovat puolestaan sirottavia, suoria ja marja tynnyrimäinen ja vaaleanpunainen.[2][4]

Suippuorapihlajan voi helposti sekoittaa toiseen Suomessa luonnonvaraisena esiintyvään orapihlajalajiin, tylppöorapihlajaan (Crataegus monogyna). Lajit voivat myös risteytyä keskenään.[5]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suippuorapihlajan levinneisyysalue ulottuu Skandinavian eteläosista ja Baltiasta Saksaan, Puolaan, Ukrainaan, Balkanille, Pohjois-Turkkiin ja Kaukasuksen alueelle asti.[5] Suomessa suippuorapihlajaa kasvaa luonnonvaraisena paikoin Ahvenanmaalla, Lounais-Suomen saaristossa ja Varsinais-Suomessa.[4][6]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luonnonvaraisena suippuorapihlaja kasvaa lehdoissa, lehtoniityillä sekä peltojen, metsien ja tienreunuksien pensaikoissa.[4]

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suippuorapihlajaa käytettiin yleisesti pensasaidoissa ennen aitaorapihlajan (Crataegus flabellata var. grayana eli C. grayana) yleistymistä. [7]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
  • Ålands flora. Toim. Hæggström, Carl-Adam & Hæggström, Eeva. Ålandstryckeriet, Mariehamn 2008.
  • Crataegus rhipidophylla. The IUCN Red List of Threatened Species 2018. (englanniksi) (uhanalaisluokitus)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Rivers, M.C. & Wilson, B.: Crataegus rhipidophylla IUCN Red List of Threatened Species. Version 2021-1. 2018. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 2.4.2021. (englanniksi)
  2. a b Lampinen, R. & Lahti, T. 2009: Kasviatlas 2008. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki. Kasviatlas 2008: Hakuavain Crataegus rhipidophylla Viitattu 30.3.2010.
  3. Hyvärinen, Esko & Juslén, Aino & Kemppainen, Eija & Uddström, Annika & Liukko, Ulla-Maija: Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2019, s. 192. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus, 2019. ISBN 978-952-11-4974-0. Teoksen verkkoversio.
  4. a b c d Retkeilykasvio 1998, s. 269.
  5. a b Den virtuella floran: Spetshagtorn (ruotsiksi) Viitattu 30.3.2010.
  6. Ålands flora 2008, s. 203.
  7. Itä-Uudenmaan maakuntaportaali, Rakennusperintö: Camilla Rosengren: Vanhan puutarhan kunnostaminen Viitattu 30.3.2010.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]