Pikakirjoitus
Pikakirjoitus eli stenografia on puhutun kielen reaaliaikaiseen tallentamiseen tarkoitettu kirjoitusjärjestelmä, jonka harjaantunut käyttäjä kykenee kirjoittamaan puhetta muistiin jopa puhetta nopeammassa tahdissa. Nopeus perustuu yksinkertaistettuihin kirjainmerkkeihin ja lyhenteiden käyttämiseen. Eri kielille käytetään tavallisesti eri järjestelmiä, joissa kunkin kielen ominaispiirteet on otettu huomioon. Joillekin kielille on kehitetty myös pikakirjoituskoneita, joilla pystytään kirjoittamaan puhenopeudella.
Pikakirjoitusta on käytetty muun muassa saarnojen, puheiden tai sanelun ylöskirjoittamiseen, eri maiden parlamenttien ja oikeusistuinten kokousten pöytäkirjojen tekemiseen sekä muistiinpanojen kirjoittamiseen.
Määritelmä ja nimitykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomalaisessa pikakirjoituskirjallisuudessa ei ole esitetty täsmällistä määritelmää pikakirjoitukselle. Ulkomaisessa kirjallisuudessa määritelmät ovat keskenään varsin erilaisia.[1] Pikakirjoitushistorioitsija Christian Johnen esitti, että pikakirjoitus on tavallisen kirjoituksen rinnalle luotu keinotekoinen kirjoitus, jossa on erityiset merkit ja säännöt huomattavan kirjoituslyhyyden saavuttamiseksi.[2] Kirjoitusjärjestelmien tutkijan Peter T. Danielsin mukaan pikakirjoitusta voidaan luonnehtia kirjoitusjärjestelmäksi, jolla sanat voidaan kirjoittaa puhenopeudella.[3]
Pikakirjoitus-sanan rinnalla käytetään vierasperäistä nimitystä stenografia. Se on johdettu kreikan kielen sanoista stenos (στενός), kapea, ja graphein (γράφειν), kirjoittaa.[4] Sana on peräisin englantilaiselta John Willisiltä, joka käytti sitä (muodossa stenographie) 1600-luvun alussa.[4]
Myös takygrafia tarkoittaa pikakirjoitusta.[5] Sanaa käytetään kuitenkin tavallisesti vain antiikin ja keskiajan pikakirjoituksesta.[6]
Pikakirjoituksen historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kreikan pikakirjoitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1883 Kreikasta löydettiin 300-luvulta eaa. peräisin oleva marmorikivi (niin sanottu Akropolis-kivi), johon hakatussa tekstissä kuvataan eräänlaista pikakirjoitusjärjestelmää. Kivi on kuitenkin melko pahasti vaurioitunut ja teksti vaillinainen, eikä kyseisestä järjestelmästä tai sen mahdollisesta käytöstä ole tarkkaa tietoa.[7]
Vuodelta 155 on peräisin Keski-Egyptissä tehty asiakirja, jossa sovitaan, kuinka Panechotes antaa orjansa Chairammonin Apolloniokselle kahdeksi vuodeksi pikakirjoituksen opiskelua varten.[8] 200-luvulta lähtien on peräisin enemmänkin papyruskääröjä ja vahatauluja, joissa on käytetty pikakirjoitusmerkkejä.[9]
Noin 1100-luvulla kreikkalainen pikakirjoitus näyttää kuitenkin unohtuneen.[10]
Latinan pikakirjoitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Varhaisimmat tiedot latinankielisen pikakirjoituksen käytöstä Rooman valtakunnassa ovat ensimmäiseltä vuosisadalta ennen ajanlaskun alkua. Vuonna 63 eaa. kirjoitettiin niin sanotuilla Tiron merkeillä muistiin Cato nuoremman pitämä puhe senaatissa.[11] Järjestelmä on saanut nimensä Marcus Tullius Tiron mukaan. Tämä oli Ciceron vapautettu orja ja toimi hänen sihteerinään. Ei tiedetä kuitenkaan varmasti, oliko järjestelmä Tiron itse kehittämä vai oliko hän vain opetellut sen.[12]
Järjestelmästä tuli hyvin suosittu, ja muun muassa keisarit Augustus ja Titus osasivat pikakirjoituksen.[13][14] 300-luvun lopulta lähtien myös kirkon piirissä alettiin käyttää pikakirjoittajia, kun kirkolliskokousten väittelyt haluttiin saada talteen.[12]
700-luvun lopulla Kaarle Suuri määräsi, että papeille ja munkeille oli järjestettävä pikakirjoituksen opetusta. Tältä ajalta on peräisin noin 13 000 Tiron merkkiä sisältävä luettelo, joka on tärkein lähde järjestelmän tuntemisen kannalta.[15]
Latinan pikakirjoituksen käyttö näyttää kuitenkin loppuneen 1070-luvun paikkeilla.[15]
Nykyhistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pikakirjoitusjärjestelmien kehittäminen käynnistyi uudestaan Englannissa 1500-luvun lopussa, ja 1800-luvun alusta lähtien pikakirjoitus alkoi levitä laajemmin muuallekin. Uusia järjestelmiä kehitettiin erityisesti Englannissa, Ranskassa ja Saksassa. Muualla käytettiin varsinkin aluksi näiden kolmen maan järjestelmien muunnoksia, mutta myöhemmin myös itsenäisempiä järjestelmiä.[16]
Englanninkieliset maat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Uuden ajan ensimmäisen pikakirjoitusjärjestelmän julkaisi englantilainen Timothe Bright vuonna 1588. Järjestelmä sisälsi noin 500 merkkiä yksittäisille sanoille. Se oli kuitenkin hankalasti opittavissa, koska merkit oli opeteltava ulkoa kukin erikseen. Mikäli tietylle sanalle ei ole omaa merkkiä, se piti kirjoittaa sanan synonyymin ja alkukirjaimen avulla.[17] Samoihin aikoihin englantilainen Peter Bales kehitti oman järjestelmänsä. Ei tiedetä varmasti, kumpaa alettiin kehittää tai käyttää aikaisemmin, mutta Bales julkisti omansa kaksi vuotta Brightin jälkeen.[18]
John Willisin vuonna 1602 julkaisema järjestelmä oli edeltäjiään selvästi helpommin opittavissa. Se sisälsi aakkoston, jonka avulla sanoja voitiin kirjoittaa, eikä näin tarvinnut opetella tuhansia erillisiä merkkejä.[19] Seuraavaksi järjestelmiä julkaisivat muun muassa Edmond Willis 1618, Thomas Shelton 1626 ja Theophilus Metcalfe 1633.[20] Samuel Pepys kirjoitti Sheltonin järjestelmällä kuuluisat päiväkirjansa.[21] Sheltonin järjestelmä levisi myös Ruotsiin, kun Johan Swan oli sovittanut sen ruotsin kielelle 1660-luvulla ja käytti sitä työskennellessään Ruotsin valtaneuvostossa. Swan ei kuitenkaan levittänyt pikakirjoitustaitoa, ja järjestelmä unohtui hänen jälkeensä.[22][23]
John Byrom kehitti 1720-luvulla järjestelmän, joka loi pohjan nykyaikaisten geometristen järjestelmien kehittämiselle.[24][25]
Useimmat 1600- ja 1700-luvun järjestelmät olivat lyhytikäisiä, mutta Samuel Taylorin vuonna 1786 julkaisema järjestelmä säilyi käytössä noin sata vuotta.[26] Siitä tehtiin myös muunnoksia useille muille kielille, muun muassa espanjalle, portugalille, italialle ja ruotsille.[27]
Englanninkielisistä järjestelmistä merkittävimmiksi tulivat Isaac Pitmanin (1837) sekä John Robert Greggin (1888) järjestelmät. Greggin järjestelmästä tuli suosittu erityisesti Yhdysvalloissa. James Hillin vuonna 1966 julkistama Teeline-järjestelmä on suosittu Britanniassa.[28]
Ranska[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jacques Cossard julkaisi ensimmäisen ranskalaisen pikakirjoitusjärjestelmän vuonna 1651. Kyseessä oli itsenäinen geometrinen järjestelmä, joka ei perustunut aikaisempiin englantilaisiin järjestelmiin. Oppikirjan painosmäärät olivat kuitenkin pieniä, eikä järjestelmän käyttämisestä ole säilynyt tietoa.[29] Charles Alois Ramsay julkaisi käännöksen englantilaisesta Sheltonin järjestelmästä vuonna 1681.[30] Jean Coulon de Thévenot julkaisi vuonna 1788 järjestelmän, jossa konsonanttien ja vokaalien merkit liittyivät sulavasti yhteen, mutta useampitavuisissa sanoissa kukin tavu kirjoitettiin erikseen, ja kynä piti niiden välillä nostaa paperista, mikä hidasti kirjoittamista.[31]
Théodore Pierre Bertinin järjestelmä vuodelta 1792 pohjautui englantilaiseen Taylorin järjestelmään.[32] Bertinin järjestelmällä pystyttiin kirjoittamaan puhenopeudella, minkä ansiosta se voitti suosiossa Coulonin järjestelmän.[33]
Ranskassa pikakirjoituksen tarve kasvoi suuren vallankumouksen jälkeen, kun parlamentaarinen elämä virisi.[34] Järjestelmiä julkaisivat muun muassa Louis Félix Conen de Prépéan, Aimé Paris, Louis Prosper Guénin, Hippolyte Prévost, Albert Delaunay ja Émile Duployé. 1900-luvulla suosituimmiksi jäivät Prévost-Delaunay ja Duployé.[35]
Saksankieliset maat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ensimmäisen saksankielisen pikakirjoituksen oppikirjan laati Carl Aloys Ramsay vuonna 1678.[36] Järjestelmä oli lähes suora kopio englantilaisesta Sheltonin järjestelmästä.[37] Oppikirjasta julkaistiin useita painoksia, mutta ei ole tiedossa, missä määrin järjestelmää käytettiin.[38].
Vuonna 1796 Friedrich Mosengeil julkaisi järjestelmän, joka pohjautui Théodore-Pierre Bertinin tekemään ranskankieliseen versioon englantilaisesta Taylorin järjestelmästä. Siinä ainoastaan konsonanteille oli omia merkkejä, ja vokaalit merkittiin sanan ympärille pisteillä tai viivoilla. Samaa merkkiä saatettiin käyttää kuitenkin useammalle eri konsonanttiyhdistelmälle, ja yksittäiset sanan keskellä olevat vokaalit jätettiin merkitsemättä, mikä hankaloitti tekstin lukemista.[39] Heti seuraavana vuonna Karl Gottlieb Horstig julkaisi uuden järjestelmän, joka muistuttaa englantilaisia Taylorin ja Lewisin järjestelmiä, mutta on selvästi itsenäisempi kuin Mosengeilin järjestelmä.[39][40] Horstigin järjestelmä tuli laajaan käyttöön: sitä muun muassa opetettiin Jenan yliopistossa,[41] ja sillä oli käyttäjiä eri parlamenteissa noin sadan vuoden ajan.[42]
Franz Xaver Gabelsberger kehitti 1800-luvun alussa järjestelmän, josta tuli erittäin suosittu ja joka sovitettiin myös useille muille eurooppalaisille kielille.[43] Useimmista aikaisemmista järjestelmistä poiketen kyseessä oli niin sanottu kursiivinen järjestelmä: sen merkit koostuivat tavallisen kaunokirjoituksen kirjainten muodoista, ja ne liitetään sulavasti toisiinsa yhtenäisellä viivalla.
Saksassa kehitettiin muitakin järjestelmiä, mm. Stolze, Stolze–Schrey ja Arends, ja käytössä oli useita näistä rinnakkain. 1900-luvun alussa haluttiin päästä yhtenäiseen järjestelmään, mutta eri koulukuntien oli vaikea päästä yhteisymmärrykseen, kunnes vuonna 1924 saatiin sovituksi Saksan yhtenäisjärjestelmä, joka oli Gabelsbergerin ja Stolze–Schreyn välimuoto.[44][45]
Pikakirjoitus Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Katso myös: Suomenkielinen pikakirjoitus
Suomessa alettiin käyttää pikakirjoitusta 1860-luvulla, tosin aluksi vain ruotsin kielellä. Suomen senaatti lähetti vuonna 1861 kolme miestä Saksaan oppimaan pikakirjoitusta, jotta Suomenkin valtiopäivillä saataisiin puheet kirjoitettua pikakirjoituksella muistiin. Miehet perehtyivät saksalaiseen Gabelsbergerin järjestelmään, ja Suomeen palattuaan J. E. Svan alkoi kouluttaa lisää pikakirjoittajia.[46]
Suomen kielelle kehitettiin 1870-luvulla kaksi järjestelmää: Neovius-Nevanlinnan ja Wilhelm Fabritiuksen järjestelmät. Fabritiuksen järjestelmän käyttö oli vähäistä, ja Neovius-Nevanlinnan järjestelmä jäi pian ainoana käyttöön.[47] Sitä on käytetty erityisesti valtiopäivillä istuntojen puheenvuorojen kirjaamiseen.
Vuonna 1872 perustettiin Suomen pikakirjoittajayhdistys, joka on edelleen toiminnassa ja muun muassa julkaisee Pikakirjoituslehteä.[48]
Pikakirjoituksen käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pikakirjoitusta on käytetty jo varhain julkisten puheiden ja saarnojen muistiin merkitsemiseen, ja parlamenttien ja oikeusistuinten istuntoja on tallennettu pikakirjoituksella.[49] Myös liike-elämä on ollut merkittävä pikakirjoittajien työllistäjä,[49] mutta sanelukoneiden, tietokoneiden ja tekstinkäsittelyohjelmien yleistymisen myötä pikakirjoituksen käyttö on vähentynyt.[50]
Pikakirjoitusnopeudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kirjoitusnopeuksia mitataan nykyisin yleensä tavuina minuutissa. Ainakin Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa käytetään kuitenkin mittayksikkönä sanoja minuutissa, kuten Suomessakin aikaisemmin.
Kun Suomessa opetettiin pikakirjoitusta valinnaisena aineena oppikouluissa, hyvänä saavutuksena pidettiin sitä, että oppilas pystyi ensimmäisen vuoden jälkeen kirjoittamaan melko virheettömästi 50 tavun minuuttinopeudella. Toisen opetusvuoden jälkeen noin kolmannes oppilaista kykeni kirjoittamaan 100 tavun minuuttinopeudella, parhaat jopa 150 tavun nopeudella.[51]
Ruotsalainen pikakirjoittaja ja kielitieteilijä Hans Karlgren arvioi, että kotitarpeikseen pikakirjoitusta käyttävä saavuttaa jonkin ajan kuluessa nopeuden 125–175 tavua minuutissa.[52] Kokouspikakirjoittaja voi selviytyä tehtävästään 250 tavulla minuutissa, mutta tarvitsee luotettavaan suoritukseen kyetäkseen taidon kirjoittaa noin 300 tavua minuutissa.[52] Suomessa valtiopäiväpikakirjoittajien pätevyysvaatimuksena oli alun perin 100 sanaa (noin 250 tavua) minuutissa, mutta myöhemmin vaatimuksia on nostettu asteittain, ja päädytty 325 tavuun minuutissa.[53]
Kansainvälisen pikakirjoitusjärjestön Interstenon kilpailuissa nopeimmat kirjoittajat ovat 2000-luvulla kirjoittaneet noin 350–500 tavua minuutissa.[54] Paras suomalaistulos kautta aikojen on Veikko Sorsalla, joka vuonna 1969 kirjoitti 525 tavua minuutissa eli noin 3,5 sanaa sekunnissa.[55] Normaali puhenopeus on noin 200–300 tavua minuutissa.
Pikakirjoitusjärjestelmien luokittelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| Geometriset | |
|---|---|
 |
|
| Prévost-Delaunay | Pitmanin järjestelmä |
| Kursiiviset | |
 |
_2009-06B.jpg)
|
| Melinin järjestelmä | Saksan yhtenäisjärjestelmä |
Pikakirjoitusjärjestelmät voidaan jakaa geometrisiin ja kursiivisiin järjestelmiin. Geometrisissa järjestelmissä merkkeinä on suoria viivoja, ympyränkaaria ja pisteitä. Merkit ovat mahdollisimman lyhyitä ja saman sanan sisältämät peräkkäiset merkit yhdistetään toisiinsa ilman sideviivoja. Tällöin merkkien välille voi kuitenkin tulla kulmia, jotka hankaloittavat kirjoittamista. Muun muassa englantilainen Pitmanin ja ranskalainen Duployén järjestelmä ovat geometrisia.[56]
Kursiivisissa järjestelmissä merkkien kirjoittaminen ja niiden liittäminen toisiinsa on pyritty saamaan mahdollisimman sulavaksi ja nopeaksi. Suurin osa merkeistä on samansuuntaisia, ja ne yhdistetään tavallisesti ilman teräviä kulmia. Kursiivisia järjestelmiä ovat muun muassa Saksan yhtenäisjärjestelmä, suomalainen Neovius-Nevanlinnan järjestelmä ja ruotsalainen Melinin järjestelmä. Yhdysvalloissa suosittua Greggin järjestelmää pidetään geometristen ja kursiivisten järjestelmien välimuotona.[56]
Kursiiviset järjestelmät eroavat toisistaan muun muassa vokaalien merkitsemisen osalta, ja niitä luokitellaan vokaalin kirjoittaviin ja vokaalin osoittaviin. Esimerkiksi Melinin järjestelmä on vokaalin kirjoittava. Siinä vokaalit kirjoitetaan aina kukin omalla merkillään.[57] Saksalaisista järjestelmistä merkittävimmät ovat pääosin vokaalin osoittavia samoin kuin Neovius-Nevanlinnan järjestelmä. Niissä konsonanttien merkkejä vahventamalla tai niiden välistä etäisyyttä tai pystysuuntaista sijaintia vaihtelemalla voidaan ilmaista väliin tuleva vokaali.[58]
Kirjoitusjärjestelmien tutkija Peter T. Daniels jakoi kirjassa The World’s Writing Systems pikakirjoitusjärjestelmien luokittelun kolmeen ryhmään: sanakirjoitukset (logographic), sanojen kirjoitusasuun perustuvat (alphabetic) ja sanojen äänneasuun perustuvat (phonotypic). Sanakirjoituksia ovat muun muassa Tiron merkit ja Timothe Brightin järjestelmä. Vanhoista englantilaisista järjestelmistä esimerkiksi Willisin ja Sheltonin järjestelmät perustuivat sanojen kirjoitusasuun, samoin uudemmista esimerkiksi Notescript-järjestelmä. Pitmanin ja Greggin järjestelmät puolestaan perustuvat sanojen äänneasuun.[59]
Konepikakirjoitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Perinteisen käsinkirjoituksen lisäksi pikakirjoitettua tekstiä voidaan tuottaa pikakirjoituskoneilla, joita käytetään painamalla useita näppäimiä samanaikaisesti. Tavu syntyy niin, että vasen käsi valitsee tavun alun ja oikea käsi tavun lopun. Lisäksi kukin pikakirjoittaja voi tallentaa koneeseen makroja, joista tulee toistuvia fraaseja kuten "Hyvät naiset ja herrat". Nykyisin tiivistetty teksti avautuu saman tien tietokoneella, aikaisemmin se kirjoitettiin paperiliuskalle, josta puhtaaksikirjoittaja muutti sen normaalikielelle.[60]
Konepikakirjoitus on mahdollistanut puheiden tosiaikaisen tulkkaamisen, jota käytetään muun muassa television tekstityksissä kuulovammaisille.[60]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Butler, E. H.: The Story of British Shorthand. Lontoo: Sir Isaac Pitman & Sons, Ltd., 1951. (englanniksi)
- Daniels, Peter T.: Shorthand. Teoksessa Daniels, Peter T.; Bright, William (toim.): The World's Writing Systems. Oxford University Press, 1996. ISBN 0-19-507993-0. (englanniksi)
- Glatte, H.: Shorthand Systems of the World. New York: Philosophical Library, Inc., 1959. (englanniksi)
- Johnen, Chr.: Geschichte der Stenographie. Berliini: Verlag von Ferdinand Schrey, 1911. (saksaksi)
- Johnen, Christian: Allgemeine Geschichte der Kurzschrift. 4. painos. Berliini: H. Apitz, 1940. (saksaksi)
- Karlgren, Hans: Latskrift. Tukholma: Skriptor, 1973. (ruotsiksi)
- MacMahon, Michael K. C.: Shorthand. Teoksessa Encyclopedia of language and linguistics, vol. 7. Pergamon Press, 1994. (englanniksi)
- Melin, Olof Werling: Stenografiens historia. 1. osa. Tukholma: Nordiska Bokhandeln, 1927. (ruotsiksi)
- Melin, Olof Werling: Stenografiens historia. 2. osa. Tukholma: Nordiska Bokhandeln, 1929. (ruotsiksi)
- Mentz, Arthur: Geschichte der Kurzschrift. Heckners Verlag, 1949. (saksaksi)
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Alha, Allan ja Valta, Akseli: Pikakirjoitustaito pikaisesti, osa 1, s. 5. Kustannus Oy Union, 1959.
- ↑ Johnen 1940, s. 5.
- ↑ Daniels, s. 807.
- ↑ a b Johnen 1911, s. 4
- ↑ Nykysuomen sanakirja. 4, Nykysuomen sivistyssanakirja: Vierasperäiset sanat. Toimittanut Nykysuomen laitos. 11. painos. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura: WSOY, 1988. ISBN 951-0-09108-1.
- ↑ Tutkimuksia muinaiskreikkalaisesta tachygrafiasta ja siitä, keitä on ensi sijassa pidettävä sen keksijöinä. Pikakirjoituslehti, 1965, nro 1, s. 5. Artikkeli tosin pohjautuu saksankielisestä väitöskirjasta tehtyyn selostukseen. Suomenkielisten kirjoittajien artikkeleissa sana esiintyy esim. Pikakirjoituslehdessä 1/2003, s. 10 ja 3/1976, s. 10.
- ↑ Melin 1927, s. 17–20
- ↑ Melin 1927, s. 22
- ↑ Melin 1927, s. 23
- ↑ Melin 1927, s. 25
- ↑ Melin 1927, s. 26–27
- ↑ a b Latvamaa, Esko: Euroopan vanhimpien pikakirjoitusjärjestelmien historiaa, osa I. Pikakirjoituslehti, 2003, nro 1, s. 8–10.
- ↑ Butler, s. 3
- ↑ Melin 1927, s. 28
- ↑ a b Latvamaa, Esko: Euroopan vanhimpien pikakirjoitusjärjestelmien historiaa, osa II. Pikakirjoituslehti, 2003, nro 2, s. 6–7.
- ↑ Johnen 1940, s. 219
- ↑ Butler, s. 9–10
- ↑ Butler, s. 14–16
- ↑ Butler, s. 19
- ↑ Butler, s. 25–29
- ↑ Butler, s. 26
- ↑ Glatte, s. 19
- ↑ Melin 1929, s. 300–301
- ↑ Butler, s. 48
- ↑ Melin 1927, s. 127
- ↑ Glatte, s. 21
- ↑ Glatte, s. 23
- ↑ MacMahon, s. 3877, 3881
- ↑ Melin 1927, s. 342
- ↑ Melin 1927, s. 343
- ↑ Melin 1927, s. 347–352
- ↑ Melin 1927, s. 354
- ↑ Melin 1927, s. 357
- ↑ Melin 1927, s. 452
- ↑ Johnen 1940, s. 68
- ↑ Melin 1929, s. 14
- ↑ Melin 1929, s. 14 ja 17
- ↑ Melin 1929, s. 19
- ↑ a b Mentz, s. 51
- ↑ Johnen 1940, s. 72
- ↑ Johnen 1940, s. 73
- ↑ Mentz, s. 52
- ↑ Glatte, s. 30–31
- ↑ Melin 1929, s. 261–271
- ↑ Latvamaa, Esko: Saksan siirtyminen yhtenäisjärjestelmään pikakirjoitus.fi. Viitattu 29.6.2008.
- ↑ Melin 1929, s. 495–496
- ↑ Kallioniemi, Kaarlo: Pikakirjoituksen alkeet, s. 7. Helsinki: Otava, 1926.
- ↑ Suomen Pikakirjoittajayhdistys pikakirjoitus.fi. Viitattu 12.10.2008.
- ↑ a b Johnen 1940, s. 7
- ↑ MacMahon, s. 3877
- ↑ Valta, Akseli: Pikakirjoituksen opetuksesta oppikoulussa. Pikakirjoituslehti, 2/1969, s. 10–12.
- ↑ a b Karlgren, s. 16.
- ↑ Sorsa, Veikko: Kilpailut ja kokeet ammattitaidon kehittäjänä – kokouspikakirjoittajan näkökulma. Pikakirjoituslehti, 3/1998, s. 5. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Interstenon nopeuskilpailujen tulokset Rooma 2003, Wien 2005, Praha 2007.
- ↑ Sorsa, Veikko: Suomen nopeimmat pikakirjoittajat kautta aikojen pikakirjoitus.fi. Viitattu 13.10.2008.
- ↑ a b Johnen 1940, s. 8
- ↑ Ekman, Ernst L.: Olof Werling Melin, s. 151. Tukholma: C E Writzes bokförlag, 1971.
- ↑ Johnen 1940, s. 79
- ↑ Daniels, s. 815–818.
- ↑ a b Daniel Engberg: What's That Thingy Court Reporters Type On? Slate. 2005. Viitattu 16.4.2017.
