Speenhamlandin järjestelmä

Speenhamlandin järjestelmä on Englannissa eräillä paikka­kunnilla vuonna 1795 käyttöön otettu avustus­järjestelmä, jonka tarkoituksena oli turvata maaseudun köyhälistölle tietty vähimmäis­toimeen­tulo. Nimensä se sai lähellä Newburyä Speenhamlandissa, Pelican Inn -nimisestä majatalosta, jossa pidetyssä kokouksessa Berkshiren kreivikunnan tuomarit päättivät järjestelmän perustamisesta. Järjestelmästä käytettiin usein myös nimitystä Speenhamlandin laki, vaikka sen perusteita ei koskaan vahvistettu lailla.

Järjestelmän perusteet

Speenhamlandin järjestelmän käyttöön­ottoon saakka Englannissa oli voimassa Elisabet I:n 1500-luvun lopulla säätämä köyhäinlaki. Sen mukaan köyhien oli suostuttava tekemään työtä millä tahansa palkalla, ja vain henkilöillä, jotka eivät onnistuneet saaman minkään­laista työtä, oli oikeus köyhäin­apuun. Sen sijaan Speenham­landin järjestelmän mukaisia avustuksia myönnettiin pieni­tuloisille, vaikka he olisivatkin käyneet työssä, mutta heidän ansionsa jäi järjestelmän perustana olleen asteikon alapuolelle.

Avustusten suuruus määräytyi leivän kulloisenkin hinnan mukaan. Kun gallonan (noin neljän kilogramman) limppu maksoi yhden šillingin, jokaisen köyhän miehen katsottiin tarvitsevan vähintään kolme šillinkiä viikossa, ja ellei hän voinut saada tätä ansio­työstä, hän sai sen avustuksena. Tähän kohtuulliseksi katsottuun määrään lisättiin joko ansiotyöstä, yksi šillinki ja kuusi pennyä kutakin muuta perheen­jäsentä kohti. Kun gallonan limppu maksoi šillingin ja kuusi pennyä, miehen saama avustus oli neljä šillinkiä viikossa sekä yksi šillinki ja 10 pennyä kutakin muuta perheen­jäsentä kohti. Kutakin penniä kohti, minkä leivän hinta nousi, avustusta korotettiin kolme pennyn verran mieheltä sekä yhden pennyn verran kutakin muuta perheenjäsentä varten.

Köyhäin­hoito­verot, joiden tuotosta avustukset suoritettiin, tulivat kunkin paikkakunnan maan­omistajien maksettaviksi. He yrittivät usein esittää järjestelmälle vaihto­ehtoja, esimerkiksi paikallisten yhdistysten ylläpitämiä vaivais­taloja. Lopulta järjestelmän epäkohdat kärjistyivät siinä määrin, että se oli vuonna 1834 korvattava uudella köyhäin­hoito­lailla.

Speenhamlandin järjestelmän huippuaikoja olivat Napoleonin sotien ajat. Silloin sillä pyrittiin levittämään kasvavan maalais­köyhälistön tyytymättömyyttä elintarvikkeiden kohonneisiin hintoihin. Sotien päätyttyä järjestelmästä laajalti luovuttiin muutamia paikka­kuntia lukuun ottamatta. Varsinkin Etelä-Englannissa järjestelmällä oli paljon kannatusta. William Pitt nuorempi yritti tehdä sen lakisääteiseksi, mutta ei onnistunut. Järjestelmä ei myöskään tullut käyttöön koko maan laajuisesti, mutta se sai 1830-luvulla kannatusta varsinkin niissä kreivikunnissa, joissa koneidensärkijät mellakoivat.

Arvostelu

Vaikka järjestelmän tarkoituksena oli lievittää köyhyttä, sitä alettiin pian arvostella siitä, että se päin vastoin oli omiaan ylläpitämään köyhyyttä. Järjestelmän ansiosta työnantajat, sekä maan­omistajat että kaupunkien uudet teollisuus­yrittäjät, saattoivat palkata työntekijöitä hyvin alhaisella palkalla, joka sellaisenaan ei riittänyt toimeentuloon, sillä työntekijä sai tällöin palkkansa lisäksi rahaa myös avustuksina. Maaseudulla vain harvoilla työn­antajilla oli mahdollisuus maksaa niin korkeita palkkoja, että työntekijä ei ollut palkkansa lisäksi oikeutta myös avustuksiin. Tämä johti siihen, että työn­tekijöillä ei ollut taloudellista kannustetta tehdä työtään riittävän ahkerasti ja huolellisesti, minkä vuoksi työn tuottavuus jäi usein lähes olemattomaksi. Järjestelmän katsottiin myös estävän nykyaikaisten työmarkkinoiden syntymisen.

Thomas Malthus väitti, että tällainen järjestelmä, jolla köyhiä tuettiin, johtaisi väistämättä voimakkaaseen väestön­kasvuun, koska se rohkaisi varhaiseen avioituiseen. Tilastollisesti ei ole kuitenkaan voitu osoittaa mitään korrelaatiota Speenhamlandin järjestelmän ja väestön­kasvun välillä.

Speenhamlandin lakia ja muut sen kaltaiset avustus­järjestelmiä sovellettiin, kunnes vuonna 1834 säädettiin laki köyhäinlain muuttamisesta.

Speenhamlandin kokouksessa vuonna 1795 säädetty leivän hintaan perustuva asteikko ei ollut käytössä läheskään kaikkialla Englannissa. Myöskään käytäntö, jonka mukaan avustusten saaminen ei edellyttänyt asumista köyhäin­talossa ja josta Speenhamlandin laki oli yksi varhaisimmista esimerkeistä, ei tuolloin ollut vielä kovin laajalle levinnyt. Palkkojen lisäksi suoritettavat avustukset olivat yleensä tilapäinen ratkaisu, ja niiden toteutustapa vaihteli alueittain. Mark Blaugin tutkielmassa The Myth of the Old Poor Law vuodelta 1960 väitetään, että toimikunnan jäsenet, jotka vuonna 1834 laativat uuden köyhäin­lain, käyttivät tarkoitus­hakuisesti Speenhamlandin järjestelmää koko vanhan köyhäin­hoito­järjestelmän saattamiseen huonoon valoon ja saadakseen yleisen mielipiteen kannattamaan uutta lakia.

Historiallisia tulkintoja

Speenhamlandin järjestelmä oli ilmeisesti yksi monista leivän hintaan perustuneista järjestelmistä, mutta erityisen kuuluisaksi sen on tehnyt Frederick Edenin teos The State of the Poor (1797). Eden syytti järjestelmää siitä, että se hidasti maanviljelyksen kehittymistä. Vaikka osa Blaugin väittämistä ehkä onkin huonosti perusteltuja ja liian poleemisia, on kuitenkin ilmeistä, että järjestelmä otettiin joissakin kylissä käyttöön jo tammikuusta 1795 lähtien, ennen toukokuussa pidettyä kokousta. Koska yritykset uudistaa köyhäinhoitolakia valtakunnallisesti eivät olleet johtaneet tulokseen, vuonna 1795 vallinnutta hätää yritettiin lievittää eri paikkakunnilla melko sattumanvaraisesti keksityillä keinoilla, eikä yhtenäistä valtakunnallista politiikkaa todennäköisesti ollut.