Sotamateriaalitilanteen kehitys Suomessa välirauhan aikana

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Saksasta saatiin välirauhan aikana ostaa mm. 48 kpl moderneja 150 mm:n haupitseja.

Sotamateriaalitilanne Suomessa oli parantunut jo talvisodan aikana, mutta Moskovan välirauhan ajan viitenätoista kuukautena materiaalinen puolustusvalmius kohentui entisestään mm. kunnostetun sotasaalismateriaalin, kotimaassa tuotettujen ja ulkomailta ostettujen sotatarvikkeiden myötä. Välirauhan aikaisten sotamateriaalin lisähankintojen ansiosta jatkosotaan lähdettäessä oli Suomen puolustusvoimien kokonaisvahvuus nostettavissa noin 500 000 mieheen. Materiaalitilanteen suotuisasta kehittymisestä huolimatta Suomen puolustusvoimat olivat edelleen sangen pienen ja taloudellisilta resursseiltaan vähäisen maan armeija.[1]

Kesään 1940 mennessä kenttäarmeijan kotiuttamisen päätyttyä puolustusvoimien varastoissa oli laadultaan kirjavaa materiaalia, joka oli pääosin kuitenkin osoittautunut käyttökelpoiseksi sotatilanteessa. Sotamateriaalia ei kuitenkaan ollut riittävästi uusissa suunnitelmissa olleen, noin puolen miljoonan miehen, kenttäarmeijan tarpeisiin. Asehankintoja jatkettiin niin kotimaasta kuin ulkomailta.[2]

Vuoden 1941 perushankintaohjelma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan jälkeen puolustusvoimien perushankintoja jatkettiin ja hallitus myönsi puolustusministeriölle luvan ylittää sille valtion tulo- ja menoarviossa varatut määrärahat käytännössä kaikissa menoluokissa. Vuodelle 1941 myönnetyn 350 miljoonan markan määrärahan perushankintoja varten puolustusministeriö sai ylittää peräti 3,376 miljardilla markalla. Ohjelmasta ehdittiin kuitenkin ennen jatkosotaa kuitenkin toteuttaa vain vajaa neljännes. Perushankintoihin varatuista menoista suunnattiin:[3]

  • 70 % maavoimille (2 366,8 miljoonaa markkaa), joista
    • taisteluvälineisiin 459,5 miljoonaa markkaa
    • ampumatarvikkeisiin 514,3 milj. mk
    • raaka-aineisiin 300 milj. mk
  • 16 % ilmapuolustukseen (537 milj. mk), joista
    • lento- ja ilmavalvontakalustoon 311,1 milj. mk
    • ilmatorjuntakalustoon 225,8 milj. mk
  • 14 % meripuolustukseen (472,4 milj. mk), joista
    • laivastolle 303,2 milj. mk
    • rannikkotykistölle 169,3 milj. mk
Katso myös:Sotatalouden rahoittaminen Suomessa toisen maailmansodan aikana

Jalkaväen asetilanteen kehittyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jalkaväen asetilanne kehittyi seuraavasti välirauhan aikana (lähteissä esiintyy ristiriitaisuuksia mm. laskenta-ajankohdista johtuen. Lisäksi mm. talvisodan lopun asetilanteessa on epävarmuutta johtuen siitä, miten sotasaaliiksi saatu materiaali on laskettu ja miten Suomeen ulkomailta vielä tulossa oleva sotamateriaali on otettu lähteissä huomioon. Myös käytöstä poistetun materiaalin määrät ovat osin epäselviä):

Jalkaväen asetilanteen kehitys välirauhan aikana|[4][5]
Asetyyppi Oli 13.3.1940 Oli 24.6.1941 Lisäys Sotasaalista Ulkomailta Kotimaasta Huom!
Kiväärit 416 074 507 601 91 527 n. 25 000 ainakin 100 000 n. 15 000 mm. Italiasta n. 100 000 Terni-kivääriä. Poistettu suuri määrä kuluneita.
Pikakivääri 11 647 14 493 2 846 n. 1 500 ? ? talvisodan aikana hankituista 5 800:sta pikakivääristä suuri osa poistettiin
Konekivääri 3 475 5 435 1960 n. 950 ? ?
Konepistooli 4 704 13 711 9 007 178 774 n. 9 000 Vajaa tuhat poistettu käytöstä.
Pistoolit 32 259 32 206 53 (-) - - -
Krh 81–82 mm 788 911 123 63 - - Lisäyksestä loput pääosin kotimaasta.
Krh 120 mm 1 162 161 - - 161
Pst-kivääri 8–14 mm 130 410 280 - 300 - Englanti 100 kpl ja Saksa 200 kpl.
Pst-kivääri 20 mm 1 487 486 - 27 456 Sveitsiläisiä Solothurn-kiväärejä talvisodan jälkeen.
Pst-tykki 25 mm 50 250 200 - 200 - Talvisodan tykit Ranskasta, lisäys Saksasta.
Pst-tykki 37 mm 164 386 222 2 150 70 luvut osin epävarmoja (Saksa 100 kpl ja Espanja 50 kpl)
Pst-tykki 45 mm - 135 135 125 10 -

Tykistön asetilanteen kehittyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan päättyessä Suomen puolustusvoimien käytössä oli yhteensä:[6]

  • 1 030 erilaista kenttätykkiä, joista
    • 723 kpl oli joustolavettista ja
    • 307 kpl oli jäykkälavettista.

Kenttätykkien määrä Suomessa lisääntyi välirauhan aikana 797 kappaleella ja saavutti kokonaismääräkseen:[7]

  • 1 827 kpl, joista
    • 1 349 kpl oli joustolavettisia,
    • 470 kpl oli jäykkälavettisia ja
    • 8 kpl rannikkotykkejä.

Jatkosodan alkaessa kenttätykkien kokonaismäärästä oli varattu:[8]

  • 904 kpl kenttätykistölle,
  • 353 kpl linnoitustykistölle,
  • 169 kpl rannikkotykistölle ja
  • 46 kpl kotijoukoille. Lisäksi
  • 355 kenttätykkiä oli päämajan taisteluvälineosaston alaisissa varikoissa.

Kaikkiaan erilaisia tykkimalleja oli yhteensä 67 kpl, joten ampumatarvikehuollolla riitti haasteita (varsinkin kun jokaiselle tykkimallille oli olemassa useita erilaisia ampumatarvikelajeja). Tykkikalusto oli peräisin suurimmalta osaltaan ensimmäisen maailmansodan ajoilta ja täysin moderneina voitiin pitää vain 59:ää tykkiä. Lisäksi lähes 500 tykin mallivuosi sijoittui 1800-luvulle.[9]

Katso myös:Suomalaisen kenttätykistön kalusto jatkosodassa

Pioneerialan materiaalitilanne jatkosodan syttyessä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan aikana pioneeriaselajin materiaalin todettiin olevan pahasti puutteellista, jota ongelmaa saatiin osin ratkaistua jo talvisodan aikana. Välirauhan aikana laaditusta perushankintaohjelmasta ehdittiin ennen jatkosotaa toteuttaa noin puolet, jolla paikattiin suurimmat puutteet pioneerimateriaalin suhteen. Materiaalitilanne oli eräiden välineiden osalta jatkosodan syttyessä seuraava:[10]

  • Panssarimiinoja lähes määrävahvuuksien edellyttämä määrä (mm. hankittu Saksasta 150 000 kpl)
  • Sytytysvälineitä samoin lähes riittävästi
  • Räjähdysaineita noin 60 % arvioidusta tarpeesta
  • Työkoneita noin 50 %
  • Ponttonikalustoa lähes riittävästi (varusteista puuttui noin puolet)
  • Kenttäkirveitä noin 65 % arvioidusta tarpeesta
  • Hakkuja noin 90 %
  • Piikkilankaa 100 %

Pioneerimateriaalin osalta kalusto siis lisääntyi, mutta myös monipuolistui välirauhan aikana käsittäen jatkosodan syttyessä noin 500 eri nimikettä. Pioneeriaselajin toimintaa jatkosodan alusta lähtien haittasi kuljetuskaluston (lähinnä kuorma-autojen) vähäisyys.[11]

Viestialan materiaalitilanne jatkosodan syttyessä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Samoin kuin pioneerialalla oli myös viestialalla todettu talvisodan aikana merkittäviä puutteita, joita pyrittiin korjaamaan jo talvisodan aikana. Välirauhan aikaisen perushankintaohjelman mukaisista hankinnoista ehdittiin ennen jatkosodan syttymistä toteuttamaan vain puolet. Viestimateriaalin osalta tilanne jatkosodan syttyessä oli seuraava (suluissa puute - / ylitys + määrävahvuuksista):[12]

  • Kenttäpuhelimia 16 721 kpl (-24%)
  • 10-johdon kenttäkeskuksia 2 087 kpl (+7%)
  • 30-johdon kenttäkeskuksia 212 kpl (-50%)
  • Keskusosia 4 060 kpl (-54%)
  • Kenttäkaapelia 36 559 km (-22%)
  • Lennätinlaitteita 115 kpl (+17%)
  • Kaukokirjoittimia 36 kpl (-14%)
  • Kenttäkaukokirjoittimia 10 kpl (-81%)
  • Ylijohdon (AB-)kenttäradioita 47 kpl (-27%)
  • Keskijohdon (B-)kenttäradioita 325 kpl (-56%)
  • Jalkaväen (C-)kenttäradioita 526 kpl (-4%)
  • Tykistön (D-)tulenjohtoradioita 100 kpl (-87%)
  • F-lähiradioita 196 kpl (-95%)
  • Ilmasuojeluradioita 0 kpl (-100%)

Radiokaluston käyttöä ja huoltoa vaikeutti merkittävästi radioiden suuri mallikirjavuus. Radiokaluston kenttäkelpoisuus oli lisäksi sangen vaihtelevaa mm. teknisten ominaisuuksiensa tai käytettävyytensä suhteen. Lisäksi kiinteiden puhelinyhteyksien rakentamiseen tarvittavia materiaaleja ei ollut hyökkäyssodan edellyttämiä määriä, vaikka puolustuksessa ne riittivätkin. Hyökkäyssodassa tarvittavia, liikkuvia radioasemia tai puhelinkeskuksia, ei oltu saatu hankittua lainkaan. Tykistön tulenjohtoradioiden puutetta jouduttiin korvaamaan jalkaväen radioilla, josta syystä jalkaväelle voitiin jakaa vain noin puolet määrävahvuuksien edellyttämästä määrästä radiokalustoa.[13]

Huoltoalan materiaalitilanne jatkosodan syttyessä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Välirauhan aikana puolustusvoimien materiaalitilanteen positiivinen kehitys jatkui myös huoltoalaan kuuluvien materiaalierien osalta vaikka puutteita esiintyikin lähes kaikkien nimikkeiden osalta jatkosodan syttyessä. Intendentuuri-materiaalin osalta päästiin siihen, että perustettaville joukoille voitiin jakaa lähes määrävahvuuksien mukainen varustus, vaikka mm. kypäristä ja kenttäpulloista puuttui noin 20 %. Lääkintämateriaalista puuttui 20-50 %, josta huolimatta kenttäarmeija voitiin varustaa lähes määrävahvuuksien mukaan. Eläinlääkintämateriaalin osalta tilanne oli hieman parempi. Kuljetusvälinemateriaalissa tilanne oli hyvin vaihteleva ja puutteita suunniteltiin paikattavaksi siviilielämältä tehtävin pakko-otoin. Esimerkkeinä mainittakoon vaikka, että polkupyöriä oli puolustusvoimien varastoissa n. 85 % lasketusta tarpeesta, kun taas kuormauspeitteitä oli vain puolet lasketusta tarpeesta. Joitakin materiaalilajikkeita oli saatu hankittua jopa yli ns. varausnormien siten, että oli pystytty varautumaan mahdollisesti alkavan sodan alkukuukausien kulutukseen (mm. ruoan kuljetus- ja säilytyskalustoa, satuloita, tykkivaljaita jne.).[14]

Ilmapuolustuksen kalustohankinnat välirauhan aikana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilmapuolustuksen, joka jakaantui kolmeen eri osa-alueeseen (lentojoukkoihin, ilmatorjuntajoukkoihin ja ilmavalvontajoukkoihin), materiaalinen tilanne kehittyi alempana kerrotun mukaisesti (pl. ilmavalvontajoukot).[15]

Lentojoukkojen kaluston kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen ilmavoimille talvisodan aikana ostettu Fiat G.50 jatkosodan aikana.

Talvisodan alkaessa Suomen ilmavoimilla oli käytettävissään mm. 51 hävittäjä-, 18 pommitus-, 56 yhteistoiminta- sekä 178 koulutuskonetta. Taisteluarvoltaan edes tyydyttäviksi oli sodan aikana osoittautunut vain 41 hävittäjää (Fokker D.XXI -tyyppiset), joista lentokuntoisia sodan alkaessa 31 kpl) ja 18 varsinaista pommituskonetta (BL, joista lentokuntoisia 16). Taistelutappioista huolimatta lentojoukkojen käytössä ollut kalusto lisääntyi sodan aikana, koska Suomeen saapui ulkomailta uusia lentokoneita. Suomen oma lentokoneteollisuus joutui sodan aikana keskittymään ainoastaan olemassa olevien koneiden korjaustoimintaan, eikä uusia lentokoneita talvisodan aikana valmistunut. Lentokoneiden maahan saapuminen ei käytännössä tarkoittanut valmiita taisteluyksiköitä. Vain osa koneista ehti osallistua sotatoimiin ja mm. lentäjien ja mekaanikkojen koulutus uusiin konetyyppeihin oli vielä pahasti kesken. Sodan päätyttyä (tilanne 15. maaliskuuta 1940) Suomessa oli yhteensä:[16][17]

Ilmavoimien lentokoneiden kokonaismäärä talvisodan päättyessä oli 231 (pl. harjoitus- ja koulukoneet), joista peräti 62 kpl oli sotatoimiin kelpaamattomia tai jopa poistokuntoisia. Välirauhan aikana jälkimmäisistä osa siirrettiin koulutuskäyttöön tai todellakin poistettiin käytöstä. Talvisodan aikana suomalaiset menettivät 62 lentokonetta, joista (tappioluvuissa mukana myös ruotsalaisten vapaaehtoisten pohjois-Suomessa menettämät koneet):[18]

  • 11 kpl oli Fokker D.XXI -tyyppisiä
  • 17 kpl Gloster Gladiator -tyyppisiä
  • 7 kpl Fokker C.X -tyyppisiä
  • 5 kpl Blackburn Ripon -tyyppisiä
  • 12 kpl Bristol Blenheim -tyyppisiä.

Välirauhan aikana ilmavoimien lentokalusto lisääntyi edelleen huolimatta vanhempien konetyyppien siirtämisestä koulutuskäyttöön tai kokonaan poistamisesta (=romuttamisesta). Lentojoukkojen kalusto kehittyi merkittävästi myös laadullisesti välirauhan aikana. Jatkosodan syttyessä suomalaisilla oli käytettävissään yhteensä 307 lentokonetta, jotka jakautuivat seuraavasti (tilanne 20. kesäkuuta 1941):[19][20]

  • 230 hävittäjäkonetta, jossa lisäystä
    • 97 konetta. Hävittäjät tyypeittäin:
      • 70 kpl Fokker D.XXI -hävittäjää
      • 42 kpl Brewster-hävittäjää
      • 39 kpl Morane-Saulnier-hävittäjää (Saksan sotasaaliiksi saamista koneista ostettu lisää, loput 24 kpl:n lisäerästä vielä tulossa)
      • 32 kpl Fiat-hävittäjää
      • 16 kpl Gloster Gladiator -hävittäjää
      • 13 kpl I-15-hävittäjää, talvisodan sotasaalista (8 kpl tyyppiä I-153 ja 5 kpl tyyppiä I-15 tai I-15bis)
      • 9 kpl Hawker Hurricane -hävittäjää
      • 8 kpl Curtiss Hawk -hävittäjää (niin ikään Saksan sotasaalista, tulossa vielä lisää 36 kpl)
      • 1 kpl I-16-hävittäjä (talvisodan sotasaalista)
  • 41 pommituskonetta, jossa lisäystä
    • 9 konetta. Pommituskoneet tyypeittäin:
      • 27 kpl Bristol Blenheim -pommituskonetta
      • 8 kpl SB-2-pommituskonetta (talvisodan sotasaalista)
      • 5 kpl DB-3-pommituskonetta (talvisodan sotasaalista]
      • 1 kpl Douglas DC-2 -pommituskone
  • 36 tiedustelu- ja yhteistoimintakonetta, jossa vähennystä
  • 252 harjoitus- tai koulutuskonetta.

Ilmatorjuntajoukkojen kaluston kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksan saamasta sotasaaliista Suomeen ostettiin välirauhan aikana 92 kpl Bofosin 40 mm:n ilmatorjuntakanuunaa.

Ilmatorjuntajoukkojen kalusto lisääntyi välirauhan aikana myös merkittävästi. Tavoitteena olleista kalustovahvuuksista jäätiin kuitenkin edelleen merkittävästi. Ilmatorjuntajoukoilla oli jatkosodan syttessä käytettävissään:[3]

  • 180 kpl ilmatorjuntakonekivääriä, jossa lisäystä
    • 59 kpl ja jossa oli
    • 573:n aseen vajaus määrävahvuuksista.
    • 33 kpl oli merivoimien käytössä.
  • 382 kpl 20 mm:n ilmatorjuntakanuunaa, jossa lisäystä
    • 300 kpl ja jossa oli
    • 140:n aseen vajaus määrävahvuuksista.
    • 135 kpl oli merivoimien käytössä
  • 267 kpl 40 mm:n ilmatorjuntakanuunaa, jossa lisäystä
    • 167 kpl ja jossa oli
    • 96:n aseen vajaus määrävahvuuksista.
    • 60 kpl oli merivoimien käytössä.
    • 92 kpl ostettu Saksan sotasaaliiksi saamasta materiaalista.
  • 96 kpl 75–76 mm:n ilmatorjuntakanuunaa, jossa lisäystä
    • 17 kpl ja jossa oli
    • 79:n aseen vajaus määrävahvuuksista.
    • 3 kpl merivoimien käytössä.
    • 20 kpl ostettu Saksasta, joten vanhimpia tykkimalleja myös poistettu välirauhan aikana.

Ampumatarviketilanteen kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Välirauhan aikana puolustusvoimien ampumatarviketilanne koheni huomattavasti mm. kotimaisen tuotannon ja Saksasta hankittujen ampumatarvikkeiden saavuttua maahan. Puolustusvoimien tavoitteena oli varata kaikille asetyypeille noin 100 päivän arvioitua kulutusta vastaava määrä ampumatarvikkeita, mutta mm. aseiden määrävahvuuksien kasvaessa organisaatiomuutosten myötä ei 100 päivän varausnormeja pystytty täyttämään kuin harvoissa tapauksissa. Puolustusvoimien varikoissa oli jatkosodan syttyessä mm. seuraavia määriä ampumatarvikkeita (suluissa puute – tai ylitys + mainitusta varausnormista):[21]

  • 7,62:mm:n kiväärin patruunoita 217 miljoonaa kappaletta (-25%)
  • 9 mm:n pistoolin patruunoita 35 miljoonaa kpl (-65%)
  • 20 mm:n panssarintorjuntakiväärin patruunoita 396 000 kpl (-73%)
  • 25–45 mm:n pst-tykin laukauksia 802 000 kpl (-50%)
  • 81–82 mm:n kranaatinheittimen laukauksia 901 000 kpl (-50%)
  • 120 mm:n krh:n laukauksia 13 700 kpl (-95%)
  • Käsikranaatteja 814 000 kpl (-45%)
  • 75–76 mm:n kanuunan laukauksia 897 000 kpl (-25%)
  • 80–90 mm:n kanuunan laukauksia 245 000 kpl (+65%), joiden lisäksi 892 000 vajaata laukaussarjaa
  • 105–122 mm:n haupitsin laukauksia 137 500 kpl (-50%), 123 000 vajaata laukaussarjaa
  • 105–122 mm:n kanuunan laukauksia 211 500 kpl (-50%), 6 000 vajaata laukaussarjaa
  • 150–155 mm:n haupitsin laukauksia 164 000 kpl (-20%), 15 400 vajaata laukaussarjaa
  • 150–155 mm:n kanuunan laukauksia 57 000 kpl (+10%)
  • 203 mm:n kanuunan laukauksia 12 000 kpl (-50%).

Tykistön ampumatarviketilanteen kannalta oleellista oli se, että suomalainen teollisuus kykeni välirauhan aikana kasvattamaan kapasiteettiaan nimenomaan kranaatinheittimistön ja tykistön tarvitsemien sytyttimien tuotannossa. Sytyttimiä pystyttiin tuottamaan tykistön osalta jopa 1,5 miljoonaa kappaletta ja kranaatinheittimistöllekin noin 700 tuhatta kappaletta välirauhan aikana. Tärkeimpien tykkimallien ampumatarviketilanne oli osin jopa tyydyttävä varattujen laukausten määrän ollessa noin 1 500 kpl tykkiä kohden (talvisodan alkaessa vain 675 kpl). Osalla tykkimalleista ei sen sijaan ollut läheskään tarvittavia määriä ampumatarvikkeita ja lisäksi erikoisammusten puuttuminen heikensi uuden sodan alettua tykistön käyttöarvoa.[10]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Suomi sodassa : talvi- ja jatkosodan tärkeät päivät. Jorma Järventaus (toim.). Helsinki: Readers Digest, 1988. ISBN 951-9078-94-0.
  • Talvisodan historia 1–4. Sotatieteen laitoksen sotahistorian toimisto (toim.). Helsinki: Sotatieteen laitos, 1991. ISBN 951-0-17565-X.
  • Jatkosodan historia 1–6. Sotatieteen laitoksen sotahistorian toimisto (toim.). Helsinki: Sotatieteen laitos, 1993. ISBN 951-0-15326-5.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Suomi sodassa s. 190
  2. Jatkosodan historia – Osa 1 s. 142
  3. a b Jatkosodan historia – Osa 1 s. 144
  4. Jatkosodan historia – Osa 1 s. 144 ja 155-157
  5. Suomi sodassa s. 95 ja 190
  6. Talvisodan historia – Osa 4 s. 298
  7. Jatkosodan historia – Osa 1 s. 157
  8. Jatkosodan historia – Osa 1 s. 157 ja 231
  9. Jatkosodan historia – Osa 1 s. 231
  10. a b Jatkosodan historia – Osa 1 s. 158
  11. Jatkosodan historia – Osa 1 s. 234
  12. Jatkosodan historia – Osa 1 s. 158-159 ja 235
  13. Jatkosodan historia – Osa 1 ss. 234-235
  14. Jatkosodan historia – Osa 1 s. 159
  15. Jatkosodan historia – Osa 6 ss. 126-127
  16. Talvisodan historia – Osa 1 s. 184
  17. Talvisodan historia – Osa 4 s. 321
  18. Talvisodan historia – Osa 4 s. 96 ja Jatkosodan historia – Osa 1 s. 162
  19. Jatkosodan historia – Osa 1 s. 142 ja 162
  20. Suomi sodassa s. 248
  21. Jatkosodan historia – Osa 1 ss. 157-158