Soitinluokitus
Soitinluokitus jaottelee soittimet erilaisiin ryhmin. Eri soitinluokitukset voivat käyttää erilaisia jaotteluperiaatteita, kuten äänen synnyttämisperiaatetta, soitinten materiaaleja, rakennetta, käyttötapaa, tehtävää tai muita soittimiin liitettyjä ilmiöitä.[1]
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Soitinten luokitteluperusteet ovat olleet historiallisesti kulttuurisidonnaisia tai käytännön tarpeista lähteneitä. Esimerkiksi suomalaisessa kulttuurissa soittimet jaettiin ennen kanteleisiin, kelloihin, pilleihin ja torviin. Muinaisten korkeakulttuurien luokittelut olivat jo systemaattisemmin järjestettyjä. Esimerkiksi kiinalaiset jaottelivat soittimet kahdeksaan eri luokkaan, perusteinaan soitinten rungon tai soivan osan materiaali (nahka, silkki, metalli, kivi, savi, kalebassi, bambu ja puu). Hindut puolestaan ryhmittelivät soittimensa puhaltimiin, kielisoittimiin, lyömäsoittimiin ja rumpuihin. Antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset jaottelivat soittimensa kielisoittimiin soittimen soivan osan pohjalta sekä puhallinsoittimiin ja lyömäsoittimiin soittotavan pohjalta. Eurooppalaiset ottivat käyttöön kyseisen kolmijaon, johon soittotavan mukaan on lisätty kosketinsoittimet.[1]
Musiikkitutkijoiden soitinluokitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sebastian Virdungin, Lodovico Zacconin ja Mikael Agricolan kaltaiset musiikkikirjailijat jaottelivat 1500-luvulla soittimia luokkiin eritoten kristillisen estetiikan pohjalta. Rumpuja ei aina pidetty edes soittimina. 1600-luvulla muun muassa Marin Mersenne, Athanasius Kirscher ja Michael Praetorius laajensivat soitinluokituksia, kuitenkin pitäytyen hellenistisessä kolmijaossa.[1]
1900-luvulla pyrittiin yleisempiin ja objektiivisempiin luokittelumalleihin, joissa soittimia alettiin arvioida niiden rakenteen perusteella. Luokittelusääntöjen tuli myös olla riippumattomia musiikkikäytännöistä ja samoja luokittelukysymyksiä tuli kyetä soveltamaan jokaiseen luokittelun kohteena olleeseen soittimeen. Ensimmäisen maailmanlaajuista soitinaineistoa käsitelleen luokittelujärjestelmän loi Victor-Charles Mahillon, jonka työtä jatkoivat Curt Sachs ja Erich von Hornbostel. Heidän vuonna 1914 julkaisema teos Systematik der Musikinstrumente jakoi soittimet äänen synnyttämisilmiön fysikaalisen luonteen pohjalta neljään pääluokkaan:
- Idiofonit, eli ns. itsesoivat soittimet
- Membranofonit eli kalvosoittimet
- Aerofonit eli ilmasoittimet sekä
- Kordofonit eli kielisoittimet[1]
Nykyisin näihin voidaan lisätä vielä elektrofonien eli sähkösoitinten luokka. Pääluokkien alla on edelleen alaluokkia, joilla voi olla omia alaluokkiaan. Hornbostelin ja Sachsin luokittelujärjestelmä alkoi ensi kertaa vakiinnuttaa käsitteitä, jotka alettiin ymmärtää samalla tavoin eri puolilla maailmaa. Luokittelu on edelleen yleisen soitinluokituksen perusta.[1]
Soitintypologiat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kiinteiden ja universaalien soitinluokitusten ohella eri tutkijat ovat kehitelleet aikaan ja paikallisiin konteksteihin enemmän sidoksissa olevia luokituksia, eli soitintypologioita. Typologiassa lähdetään yksittäisestä soittimesta käsin etsimään sen kanssa samankaltaisia ominaisuuksia jakavia soittimia, jonka kautta edelleen saadaan aikaan soitinryhmiä. Typologiat voivat perustua hyvin erilaisiin ominaisuuksiin, kuten muotoon, rakenteeseen, akustisiin ominaisuuksiin, soitinten arvostuksiin, soitinten symboliarvoihin, uskonnollisiin käyttöyhteyksiin jne. Typologiat ovat kuitenkin jääneet esim. maantieteellisesti varsin rajatuille alueille rajautuneiksi luokitteluiksi.[1]
Esimerkiksi Otavan Iso Musiikkitietosanakirja jakaa soittimet ryhmiin seuraavasti:
- Vaskipuhaltimet: trumpetti, käyrätorvi, tuuba, vetopasuuna ja muita soittimia. Vaskipuhaltimissa koneisto on (kokonaan) metallia. Vaskipuhaltimissa ei ole ääntä synnyttävää ruokolehdykkää, kuten puupuhaltimissa.
- Puupuhaltimet: englannintorvi, klarinetti, fagotti, oboe ja tiettävästi muita. Puupuhaltimissa ääni syntyy yksinkertaisessa (klarinetti, saksofoni) tai kaksinkertaisessa (oboe, englannintorvi, fagotti) ruokolehdykässä.
- Jousisoittimet: viulu, alttoviulu, sello ja kontrabasso. Kontrabassossa on jousisoitinryhmän soittimissa matalin ääni. Tavallisessa viulussa on taas jousisoitinten korkein ääni.
- Kosketinsoittimet: celesta, cembalo, piano, taffelipiano, flyygeli, klavikordi. Piano saattaa olla ehkä kaikista tunnetuin soitin. Celesta on melkein kuin piano, paitsi Celestassa on kellomainen ääni. Cembaloa käytetään paljon barokki-ajan musiikissa. Cembalon koskettimia "näppäillään"
- Kielisoittimet: harppu, kitara
- Lyömäsoittimet: patarumpu, tamtam, kongi, ksylofoni, vibrafoni, rumpusetin osat ja paljon muita. Lyömäsoittimissa käytetään yleensä kapuloita soittimen soittamiseen.[2]
Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- E. M. von Hornbostel ja C. Sachs: Soitinten luokitusjärestelmä. suom. T. Leisiö. Musiikki, 1914 / suom. 1974.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f Suuri Musiikkitietosanakirja 6 Seg-Ö, s. 46-47. Helsinki: Weilin + Göös ja Otava, 1992. ISBN 951-35-4730-2.
- ↑ Otavan iso musiikkitietosanakirja 1-5.. Helsinki: Otava, 1976-1979. ISBN 951-1-02380-2.