Skeema (ortodoksiset luostarit)

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Skeemapappismunkin asu paramantia-stoolineen, kukuli-huppupäähineineen ja papinristeineen Valamon luostarin museossa

Skeema on ortodoksisissa luostareissa noudatettu kilvoittelutapa.

Ortodoksinen skeema jakautuu kahtia; ns. pieneen skeemaan kuuluvat vihityt munkit ja nunnat. Heillä on kullakin omat velvollisuutensa ja heillä on oikeus kantaa rukousnauhaa ja mantiaa.

Suuri skeema on luostarilaisuuden korkein aste. Slaavilaisessa perinteessä (jota Suomessa noudatetaan) siihen vihkiydytään yleensä kohtalaisen korkeassa iässä, koska vihkiytyneet on yleensä vapautettu varsinaisesta työnteosta. He keskittyvät enimmältään syvälliseen rukoiluun ja joskus harvoin tieteelliseen tutkimustyöhön. Silloin on yleensä kyseessä syvälliseen hengellisyyteen liittyvä työ. Monissa luostareissa heitä käytettiin rippi-isän tehtävissä, esimerkiksi Valamon luostarin rippi-isänä toimi vuosina 1927–1947 isä skeemapappismunkki Jefrem.

Suureen skeemaan vihkiytyneitä kutsutaan skeemamunkeiksi tai -nunniksi. Heille on annettu tässä vihkimisessä uusi nimi.

Heidän omana tunnuksenaan ovat slaavilaisessa perinteessä ns. pääkallovaatteet eli musta luostariasun päällä kannettava, maahan asti ulottuva stoola, paramantia, johon on kirjailtu koko sen mittainen Golgatan risti, keihäs ja ruoko eli Kristuksen piinavälineet. Lisäksi asuun kuuluu kasvot osittain peittävä huppupäähine johon on myös kirjottu samat kuviot. Molempiin asusteisiin on lisäksi kirjottu slaavinkielellä reunoja kiertävä toistuva lause:

»Minä kannan ruumiissani Jeesuksen Kristuksen haavoja»

Nunnilla on näiden lisäksi myös apostolika.

Huppupäähinettä pidettiin tosin vain liturgiapalveluksissa ja juhlapäivinä, arkisin skeemamunkit ja -nunnat pitivät valkoisella Golgata-ristillä varustettua skufiaa eli kalottia. Paramantia kuului asuun aina – joskin arkiasussa se saattoi olla yksinkertaisempi: esimerkiksi vanhan Valamon kuuluisa erakko Nikolai ja isä skeemaigumeni Johannes käyttivät paramantiaa jossa oli vain valkoisesta nauhasta tehty Golgatan risti eikä muita kuvioita. Kummastakaan ei ole säilynyt kuvaa muunlaisessa asussa.

Skeemapappismunkit kantoivat papinristiään paramantian päällä neljällä ristikkäin asetetulla punoksella kiinnitettynä; heillä papinristi oli yleensä raskaampi kuin muilla. [1]; joillakin heistä, kuten pitkäaikaisella luostarin rippi-isä isä Jefremillä, saattoi olla lisäksi koruristi tämän päällä. Isä Jefremillä oli koruristejä useitakin; hän oli jo ennen suureen skeemaan vihkimistä saanut niitä useitakin keisarillisilta rippilapsiltaan.

Munkkidiakoneista vain yksi, isä Herman, joka kuoli ennen sotaa, ehdittiin vihkiä suureen skeemaan; hän sairasti vakavaa kroonista sairautta, joka kuitenkin eteni niin hitaasti, että hän saattoi olla luostarissa loppuun asti, ja siksi hänelle annettiin tällainen arvo, että hän sai rauhan rukoilla anteeksiantoa. Ja koska vanhan Valamon skeemamunkit asuivat sairaalasiiven yhteydessä, oli vihkimiselle maallisempikin syy. Isä arkkipiispa Paavali, joka Valamon aikanaan toimitti pappismunkiksi vihkimisensä jälkeen hyvin mielellään palveluksia juuri sairaalan kirkossa, kertoi kerran eräässä keskustelussa, että juuri isä skeemamunkkidiakoni Herman oli hyvin taidokas ja harras toimittavan pappismunkin apulainen, joskin heidän yhteiset toimituskertansa jäivät muutamaan kertaan [2]

Eräs tunnetuimpia skeemamunkkeja oli Valamon vanhus, isä skeemaigumeni Johannes, jonka kirjeet rippilapsilleen puhuttelevat edelleen tämän päivän lukijoitaan.

Myös vanhan Laatokan Valamon viimeinen rippi-isä, Smolenskin skiitassa asunut skeemapappismunkki isä Jefrem ehti tulla hyvin tunnetuksi ja rakastetuksi, joskin hänen olonsa uudessa kodissa Heinävedellä ei ehtinyt tulla pitkäksikään; hän kuoli jo vuonna 1947. [3]

Toistaiseksi Suomen viimeinen suuren skeeman luostarilainen oli Lintulan luostarin skeemanunna, äiti Serafima, joka kuoli 5. kesäkuuta 1986.

Kreikassa ja Venäjällä skeema ymmärretään eri tavoin. Nykyisin Kreikassa monessa luostarissa vihitään viitankantajat suoraan suureen skeemaan, koska jako suureen ja pieneen skeeman on myöhäissyntyinen. Kreikan skeemanunnat/ munkit ovat siis aivan samalla tavalla mukana luostarin elämässä ja kuuliaisuustehtävissä kuin ennenkin, kun taas slaavilaisessa tai ainakin venäläisessä traditiossa on kyse vetäytymisestä yksinäiseen elämään joko omaan keljaan tai erakkomajaan. Heillä ei liioin ole ”pääkallovaatteita”, vain itse skeemakuvio on suurempi kuin pienen skeeman munkeilla tai nunnilla (siellä missä heitä vielä vihitään).

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Valamon luostarin museo
  2. Elina Karjalainen: Arkkipiispa Paavali - legenda jo eläessään
  3. http://www.valamo.fi/index.php?module=pagemaster&PAGE_user_op=view_page&PAGE_id=289&MMN_position=353:341:342:349