Simone Weil

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee ranskalaista filosofia. Lähes samannimisestä poliitikosta kertoo artikkeli Simone Veil.
Simone Weil
Simone Weil 1931.jpg
Henkilötiedot
Syntynyt3. helmikuuta 1909
Pariisi, Ranska
Kuollut24. elokuuta 1943 (34 vuotta)
Ashford, Kent, Englanti
Kansalaisuus ranskalainen Ranska
Koulutus ja ura
Koulukunta Eksistentialismi, Mannermainen filosofia, Platonismi, Kristillinen filosofia, Marxismi, Mystiikka
Vaikutusalueet Hyve-etiikka, Arvofilosofia, Moraalifilosofia, Poliittinen filosofia, Uskonnonfilosofia
Tunnetut työt Attente de Dieu, Écrits historiques et politiques, L’Enracinement, Oppression et Liberté, La Pesanteur et la grâce
Tutkinnot École Normale Supérieure, Université de Paris, DES
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus

Simone Adolphine Weil (3. helmikuuta 1909 Pariisi, Ranska24. elokuuta 1943 Ashford, Kent, Englanti) oli ranskalainen filosofi. Hän syntyi uskonnollisesti maallistuneeseen juutalaistaustaiseen perheeseen, joka oli siirtynyt Pariisiin Elsass-Lothringenin alueelta. Hänen isänsä oli lääkäri Bernard Weil ja äitinsä Salomea ”Selma” Weil (os. Reinherz), jolla oli venäläisiä sukujuuria. Hänen veljensä André Weil oli kuuluisa matemaatikko.[1]

Veljensä kanssa Simone innostui jo varhain geometriasta, Platonista ja muista kreikkalaisista ajattelijoista. Simone Weil sai koulutuksensa Henri IV:n lyseossa, jossa hän perehtyi filosofiaan agnostisen opettajansa Émile-Auguste Chartierin (pseudonyymi Alain) ohjauksessa. Weil valittiin 1928 École Normale Supérieureen, josta hän valmistui 1931 filosofian opettajaksi suorittaen diplôme d'etudes supérieures (DES) -tutkinnon ja kasvatustieteen aggregaatiotutkinnon.[2]

Weil toimi filosofian opettajana eri puolilla Ranskaa ja aktivoitui poliittisesti. Hän kiinnostui marxilaisuudesta ja Saksan vähittäisestä siirtymisestä nationalismiin. Hän pettyi pian sosialistiseen ideologiaan ja aloitti työskentelyn tehtaissa saadakseen kuvaa työläisten arjesta ja siitä, miksi nämä eivät pyrkineet toimimaan elämänsä parantamiseksi. Weil kirjoitti ihmisten itselleen ja toisilleen aiheuttamasta sorrosta (Oppression et liberté) ja tehdastyöstä (La Condition ouvrière) sekä artikkelin väkivallasta (”L’Iliade ou le poème de la force”). Samaan aikaan hän kävi keskusteluja katolilaisten oppineiden kanssa uskon todenmukaisuudesta ja huomasi pitävänsä buddhalaisuutta ja hindulaisuutta parempana kuin kristinuskoa tai juutalaisuutta.

Matkusteltuaan Italiassa ja koettuaan mystisiä elämyksiä Weil kiinnostui uudelleen kristinuskosta, joskaan hän ei ottanut kastetta. Weil pohti erityisesti kärsimyksen ja pahuuden ongelmaa sekä Platonin ajattelulle keskeistä havaittavan todellisuuden ja ideaalisen kauneuden suhdetta. Jumalan poissaolon käsite on hänen ajattelussaan keskeinen. Weilin uskonnollisista pohdinnoista on hänen kuolemansa jälkeen koottu useita teoksia, muun muassa kirja La Pesanteur et la grâce (1947; suom. Painovoima ja armo). Elämänsä lopulla Weil alkoi toimia uudelleen poliittisesti, päämääränään henkisen arvoperustan luominen jälleenrakennuksen ajan Euroopalle. Hän siirtyi Lontooseen Pariisin ollessa saksalaismiehityksessä ja kirjoitti kirjan kulttuuristen juurten tarpeellisuudesta (L’Enracinement). Teoksessa hän hahmottelee ihmissielun tarpeet kasvatuksen ja poliittisen uudistamisen pohjaksi. Myös tämä teos julkaistiin vasta Weilin kuoleman jälkeen, vuonna 1949 (suom. Juurtuminen – Alkusoitto ihmisvelvollisuuksien julistukselle).

Simone Weil isänsä sylissä.

Filosofia ja toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Weilin ajattelussa on nähty kausia, joita on tosin yleensä käsitelty erillisinä. Esimerkiksi David McLellan on keskittynyt Weilin marxilaiseen utopismiin[3] ja Eric O. Springsted hänen platonismiinsa.[4] Weiliä suomentanut Maija Lehtonen on nähnyt, että ajattelu ja toiminta ovat Weilin filosofiassa yhtä.[5] Weilin moraalifilosofiasta väitellyt Jukka Hankamäki näkee hänen ajattelussaan kolme kautta pyrkien synteesiin.[6]

Ensimmäinen kausi koostui poliittisesta aktivismista. Weilin kiinnostus marxilaisiin vallan ja sorron selityksiin vaihtui kuitenkin pian pettymykseksi ja sitä kautta marxismin arvosteluksi. Sitä seurasi henkisen suuntautumisen kausi, jolloin Weil pohti, voisiko platoninen idealismi konkretisoitua arkielämässä. Kolmannella kaudellaan Weil kiinnostui jälleen käytännön politiikasta; nyt antiikin hyve-etiikan näkökulmasta.

Poliittinen aktivismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Weil oli käsitellyt kartesiolaista dualismia École Normale Supérieuren opinnäytetyössään Science et perception au Descartes (1931, kokoelmassa Sur la science). Pyrkimys yhdistää materian ja hengen maailmoja kuvastui Weilin yrityksissä nähdä aineellisessa työssä kauneutta ja myöhemmin myös hänen platonismissaan. Tärkeimpiä ystäviä opiskeluvuosilta olivat Simone de Beauvoir, Albert Camus ja Jean-Paul Sartre.

Filosofian opettajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Weil opetti filosofiaa Le Puyssa, jossa hän oleskeli lokakuusta 1931. Tämän ajan kirjoituksia on julkaistu kolmiosaisessa Cahiers-laitoksessa. Elokuussa 1932, ennen Adolf Hitlerin valtaannousua, Weil matkusteli Saksassa tehden havaintoja ”hitlerismiksi” kutsumastaan ilmiöstä, josta hän kirjoitti muun muassa artikkeleissaan ”La Situation en Allemagne” (1932) ja ”Quelques réflexions sur les origines de l’hitlérisme” (1940). Matkallaan Weil sai ensimmäiset kosketuksensa totalitarismeihin, joita hän kuvaili myöhemmin ”suureksi eläimeksi” (le gros animal).[7]

Vuoden 1932 lokakuusta Weil opetti filosofiaa Auxerressa ja vuoden 1933 puolivälistä kevääseen 1934 Roannessa tarkastellen havaitsemisen teorian ja kartesiolaisuuden kysymyksiä. Nämä luennot on julkaistu hänen oppilaansa Anne Reynaudin muistiinpanoja rekonstruoiden teoksessa Leçons de philosophie. Weiliin kohdistettiin sanomalehtikampanja, jolla hänet painostettiin eroamaan opettajan toimestaan, kun joidenkin oppilaiden vanhemmat olivat ärsyyntyneet Weilin myönnytyksistä marxismille sekä hänen tavastaan poiketa opetussuunnitelmasta.[8][9]

Palattuaan Pariisiin Weil hakeutui alkuvuodesta 1934 työhön Alsthomin ja 1935 Renaultin tehtaisiin saadakseen kokemusta fyysisestä työstä sekä elättääkseen itsensä. Tämän kokeilunsa aikana kirjoittamassaan päiväkirjassa (La Condition ouvriére) Weil katsoo, että fyysisen työn materiaaliset valtasuhteet deprivoivat ihmisiä ja johdattavat välinpitämättömyyden noidankehään karkottaen mielenkiinnon hyvään ja kauniiseen. Teollistumisen ajalle ominaista työn esineellistävää ja lannistavaa vaikutusta Weil kutsui myöhemmin ”painovoimaksi” (la pesanteur). Kosketuskohdat työläisten arkeen päättivät marxismille myönteisen jakson.

Marxismin kritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Weil tapasi julkista kohua herättäen Neuvostoliitosta karkotetun Lev Trotskin, jonka kanssa Pariisissa keskustellessaan hän ei tosin löytänyt yhteistä säveltä. Trotski piti Weilia ”melankolisena vallankumouksellisena”, kun taas Weil näki kommunismin ja kapitalismin yhtä kaikki totalitarismeina yhdistäen ne käsitykseensä ”suuresta eläimestä”. Weil ei tarkoittanut kuvauksellaan samaa mitä Karl Popper teoksessaan Avoin yhteiskunta ja sen viholliset (1945), jossa hän väittää, että totalitarismit ovat johdettavissa Platonin yhteiskuntateoriasta. Weil sanoo:

Simone Weil pariisilaisessa kahvilassa

»Siihen sivuun, jonka Platon on kirjoittanut suuresta eläimestä, sisältyy koko marxismi -- ja sillä sivulla se myös kumotaan.»
(La Pesanteur et la grâce, 185.)

Mikäli marxismissa voitiin nähdä Platonin idealismin aineksia, ne oli Weilin mielestä johdeltu Platonin ajattelusta väärin.[10] Hänen mukaansa platonilainen ihanteellisuus pikemminkin johdatti etsimään tasapainoa yksilön sisäisistä harmonian elämyksistä kuin ulkoisista yhdenmukaisuuden vaateista tai taistelusta materiaalisessa maailmassa.[11] Työläisten kommunistinen ihannevaltio oli hänen mielestään jo 1930-luvun alussa ristiriitainen koostuessaan poliisista, armeijasta ja byrokratiasta. Koska totalitarismin muodot olivat hyvin samanlaisia sekä äärivasemmalla että äärioikealla, syyt saattoivat löytyä teknologisesta ihmiskuvasta, jota Weil pohti kirjoituksessaan ”Réflexions concernant la technocratie, le national-socialisme, l’U.S.S.R. et quelques autres points”.[12] Hänen mukaansa teknologia ja massakulttuuri tuottavat ihmisille kärsimystä, pahoinvointia ja onnettomuutta (le malheur),[13] joka on lähellä Sarten näkemystä ”inhosta” (la nausée).[14]

Esseet, joissa Weil perustelee marxismin kritiikkiään, on koottu Albert Camus’n kokoamaan teokseen Oppression et liberté. Weilin mielestä työläiset eivät rehellisesti kannattaneet marxilaisia ajatuksia. Yleiskommunistisiin ihanteisiin vetosivatkin lähinnä heidän ammattiyhdistyspomonsa, jotka Marxin oppeja hyväkseen käyttäen pitivät työväenluokkaa ideologisissa pihdeissään. Weil puolestaan halusi nähdä poliittisen toiminnan mahdollisuudet työläisten henkisessä vapautumisessa niin työnantajiensa kuin ay-johtajiensakin vallasta. Vaikka Weil onnistui solmimaan joitakin yhteyksiä myös Ranskan ammattiyhdistysliikkeeseen, hänen syndikalisminsa kääntyi nopeasti pois järjestäytyneen toiminnan piiristä, eräänlaiseksi yksilöarvoihin ja liberaaleihin ihanteisiin uskovaksi anarkiaksi. Weilin historiallisia ja poliittisia kirjoituksia on julkaistu kokoelmana Écrits historiques et politiques.

Espanjan sisällissota ja anarkismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1936 Weil tekeytyi toimittajaksi, hakeutui kansainväliseen anarkistiprikaatiin ja toimi lyhyen ajan tasavaltalaisten huoltojoukoissa Espanjan sisällissodassa kuvitellen pystyvänsä tällä päähänpistollaan edistämään vapauden, veljeyden ja tasa-arvon ihanteita. Tosiasiassa Weil joutui jälleen järkyttymään. Myös hänen ystävinään pitämänsä tasavaltalaiset harjoittivat yhtä julmia raakuuksia omia vihollisiaan kohtaan kuin kenraali Francisco Francon johtamat joukot, jotka lopulta voittivat sodan. Weilin sotaretki katkesi hänen epäkäytännöllisyyteensä niin kuin hänen tehdasvuotensakin: nyt hänen onnistui polttaa itsensä palovammoille kenttäkeittiössä toimiessaan.[15]

Vuodet 1937–1939 Weil vietti matkustellen Benito Mussolinin hallitsemassa Italiassa, jossa muuan brittiläinen herrasmies tutustutti Weilin englantilaisiin idealistirunoilijoihin. Tärkeimmän huomion Weilin ajattelussa tällöin saivat 1593–1633 elänyt George Herbert ja 1800-luvun alkupuolella vaikuttanut William Godwin, joka tunnetaan individualistisena esianarkistina.

Weililla väitetään olleen mystisiä elämyksiä oleskellessaan keskiaikaisessa kappelissa, jossa köyhyysmunkki Franciscus Assisilainen oli käynyt rukoilemassa. Tapaus on antanut kolmelle paaville aiheen pohtia, pitäisikö Weil julistaa pyhimykseksi, tuloksetta. ”Poliittisena pessimistinä” häntä puolestaan pitää marxismin tutkija David McLellan elämäkerrassaan.[16] Weil oli uskonnollisesti ja poliittisesti epädogmaattinen, ja McLellanin arviota Weilin resignaatiosta tukee tieto Weilin monista vastoinkäymisistä ja epäonnistumisista.[17]

Hengellinen kausi, uskontokriittisyys ja Platon[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Palattuaan uskaliaalta matkaltaan fasistisesta Italiasta Weil asettui kirjailija Gustave Thibonin maatilalle Saint-Marcel d’Ardèchen lähelle Marseillea syksyllä 1939. Alue jäi 1940 tapahtuneen Saksan miehityksen ulkopuolelle, ja Weilin onnistui siten välttää joutuminen keskitysleirille. Weil piileskeli Gestapoa ja Vichyn hallitusta katolilaisen dominikaani-isän Joseph Marie Perrinin avulla, vaikkakin hänen suhteensa uskontoon oli koko ajan kriittinen.[18]

Seurasi ankaran luomistyön kausi. Suuren osan vuoden 1940 jälkeisistä kirjoituksistaan Weil omisti vallan, väkivallan ja metafysiikan yhteyksien selvittelylle. Teokseen La Source grecque on koottu tutkielmat Iliaan tragediasta, Platonin Jumala-käsityksestä, ”Theaitetoksesta”, ”Faidroksesta” ja ”Valtiosta” sekä kommentit Anaksimandroksen ja Herakleitoksen fragmenteista. ”Ilias: väkivallan runoelma” -esseen mukaan kaikki valta nojaa väkivaltapotentiaaliin, ts. väkivallan mahdollisuuteen. Tragedian opetus on Weilin mukaan siinä, että vallan alaisuus on pysyvä osa ihmisen situaatiota. Elämäntilanteet kuitenkin ohjaavat toiveikkaasti kuvittelemaan, että materiaalisten valtasuhteiden yläpuolella on jokin, jolla on valta kaiken yli, ja näin syntyy ontologinen oletus Jumalan olemassaolosta. Tragedia täydellistyy, kun tällä tavoin synnytettyyn jumaluuteen aletaan vedota pyrittäessä oikeuttamaan maallisen vallan käyttöä.

Minuudesta luopuminen ja tyhjiö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Transsendentaalisen ja maallisen vallan yhdistyminen on Weilin mukaan epäjumalanpalvelusta (l’idolâtrie),[19] ja ”[e]päjumalanpalveluksen kohde on aina jotain samantapaista kuin valtio”.[20] Siksi etiikan pitäisi alkaa Jumalan olemassaoloa koskevan olettamuksen hylkäämisestä. Tämä voisi käydä päinsä, jos ihmiset lopettaisivat uskonnollisen aktiivisuutensa ja tyytyisivät tyhjiöön (le vide).[21] Näin todellinen jumaluus ja hengellinen kokeminen voisivat vallata mielen.

Teoksen Attente de Dieu kirjoituksissa Weil omisti huomiota tyhjentymisharjoituksiin ja oikeanlaiseen odottamiseen, jota hän oli opiskellut buddhalaisuudesta. Hän luki noihin aikoihin myös Bhagavad Gitaa ja hindulaisia Veda-kirjoja, ja hänen näkemyksiään voidaan kutsua synkretistisiksi. Muiden muassa Janet P. Little pitää Weilin keskeisenä käsitteenä tarkkaavaisuutta (l’attention).[22] Weilin mielestä mietiskelevä keskittyminen sekä tietoisuuden ja läsnäolon kehittäminen ovat kartesiolaisen epäilyn veroisia filosofian menetelmiä.[23]


Odottamiseen ja puhdistautumiseen liittyy myös ajatus minuudesta luopumisesta. Hän puhui ”minuuden tuhoamisesta” (la destruction du je) ja katsoi, että egon pitäisi väistyä odottavan havaitsemisen tieltä.[24] Samaa hän korosti myös arvostellessaan ”personalismin filosofiaa”, joka on saanut alkunsa ”nimen ja arvostuksen kipeistä kirjailijoista". Esseessään ”La Personné et le sacré” (”Persoonallisuus ja pyhä”) Weil kirjoitti:

»Kun tiede, taide, kirjallisuus ja filosofia ovat pelkästään persoonan toteuttamista, ne ovat tasolla, jolla häikäisevät ja loistavat saavutukset ovat mahdollisia, ja ne voivat tehdä ihmisen nimen vuosituhansien ajan eläväksi. Mutta kaukana tämän tason yläpuolella on kuilun erottamana taso, jolla korkeimmat asiat saavutetaan. Nämä asiat ovat olennaisesti anonyymejä. -- Mystikon koko voimavara on aina ollut tulla sellaiseksi, ettei hänen sielussaan ole mitään, joka sanoisi ”minä”. Mutta se osa sielusta, joka sanoo ”me”, on vielä äärettömän paljon vaarallisempi.»
(Écrits de Londres et dernières lettres, 16–17.)

Weilin idealismille oli ominaista tieteen puhtauden tavoittelu, joka näkyi hänen ihastuksessaan geometriaan ja matematiikkaan. Myöskään filosofiaan mahdollisesti liittyvää individualismia, omahyväisyyttä, itsetehostusta tai egoismia ei pitäisi Weilin mielestä korvata laumasieluisuudella, sillä joukkoliikkeiksi järjestäytyessään myös henkiset pyrkimykset voivat toimia pohjana totalitarismeille yhdistäen taivaallisen ja maallisen vallan:

»Rooman valtakunnan, joka oli totalitaarinen, jälkeen Kirkko oli se, joka ensinnä vakiinnutti ankaran totalitarismin Euroopassa 1200-luvulla [...]. Tämä puu on kantanut runsaasti hedelmää. Ja tämän totalitarismin motivoiva voima oli noiden kahden pienen sanan käyttö: anathema sit
( Attente de Dieu, 50)

Pannaan julistamista arvostellessaan Weil kritisoi voimakkaasti sensuuria, joka oli sota-aikana kaikinpuolista.

Kärsimysmysiikka ja askeesi tienä henkiseen jalostumiseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suurista uuden ajan filosofeista Weiliin vaikutti eniten René Descartes’n ohella Immanuel Kant, jonka transsendentaalifilosofiaa hän arvosti. Kantilainen välineellisen kohtelun kielto ja ajatus ihmisarvosta sopivat Weilin ihmiskäsitykseen, jonka mukaan ihmisten tulisi tyhjentää mielensä toisia ihmisiä ja todellisuutta koskevista esioletuksistaan, määrittely-yrityksistä ja olemusajattelusta.[25] Erona Kantiin on, että Weilin mielestä tietoisuuden ja todellisuuden kuilu voidaan silloittaa elämysten ja subjektiivisten kokemusten kautta, jolloin todellisuus voi virrata sieluun. Tätä hän kuvaa ”Hengellisessä omaelämäkerrassaan” (Autobiographie spirituelle), jonka mainintoihin perustuvat myöhemmät väitteet hänestä mystikkona.

Assisin kaupungissa oleva Basilica di Santa Maria degli Angeli, jossa Weil koki mystisiä elämyksiä.

»Kristus astui alas taivaasta ja valtasi minut.»
(Attente de Dieu, 38)

Köyhyysmystiikka näkyi Weilin elämäntavoissa, jotka olivat yksinkertaiset. Hän lähetti elintarvikekorttinsa Ranskan vastarintaliikkeelle ja kantoi maataloustöissä mukanaan Platonin Pitojen nidettä toivoen voivansa opettaa filosofiaa maatilan työntekijöille.[26]

Weilissä oli myös kärsimysmystikon aineksia.[27] Weilin mielestä ankarin kärsimys nousee tietoisuudesta, että ihminen joutuu elämään ilman Jumalaa. Tämä näyttää paradoksaaliselta, sillä Weilin mielestä ihmisen tulisi pyrkiä tähän tilaan. Vaikka Weil katsoi, ettei ihminen koskaan pysty käsittämään, kuinka syvälle Kristuksen ristinkuolema vei, hän näyttää kärsimysmystikkojen tavoin ajattelevan, että mitä lähemmäksi Jeesuksen kärsimyksiä ihminen ajautuu, sitä selvemmin hän voi ymmärtää yhteyttä Kristukseen ja Jumalaan:

»[...] ja tästä aiheutuu raateleva tuska. Ihmisen koko olemus tuntee hetken ajan tätä tuskaa; hänessä ei ole lainkaan sijaa Jumalalle; sen sai Kristuskin kokea, tai ainakaan hän ei tajunnut Jumalasta muuta kuin että tämä oli hylännyt hänet. [...] Kun rauta koskettaa ihmistä, hänen täytyy tuntea olevansa erossa Jumalasta niin kuin Kristus tunsi.»
(La Pesanteur et la grâce, 98.)

Se, että Weil näki kärsivän Kristuksen jokaisessa köyhässä ja kovaosaisessa, toteutti varhaisessa kristinuskossa esiintynyttä ideaa: tunnistaa toisessa ihmisessä Jumala. Weilin filosofiakäsityksen valoisuutta ilmentää hänen uskomuksensa, että silloinkin, kun kärsimyksestä tulee pysyvä osa ihmisen elämää, ihmisistä voidaan löytää piirteitä, jotka jalostavat häntä itseään ja toisia ihmisiä kärsimysten keskellä kestävämmiksi, armollisemmiksi ja rakastavammiksi.[28] Koska kärsimys on intersubjektiivista (ihmisten välistä) ja yleismaailmallista, se voisi ohjata ihmisiä lähemmäksi universaalia rakkauden kokemusta. Esimerkiksi Hankamäki on kuitenkin huomauttanut, ettei Weiliä ei voitaisi pelkästään tällä perusteella pitää kristillisenä mystikkona, sillä kristinuskon mukaan ihmisten puolesta on jo kärsitty, eikä ihmisen tehtävänä ole enää kärsiä.[29] Enemmänkin kyse on humanistisesta antroposofiasta. Sen tapaisesta Jumalan rakastamisesta Weil kirjoitti kokoelman Pensées sans ordre concernant l’amour de Dieu teksteissä.

Maanpaon aika ja Euroopan tulevaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muistolaatta Weilin kotiosoitteessa Pariisin Auguste Comte -kadulla.

Weilin virallinen asuinpaikka oli ollut 1929–1940 Pariisin kuudennen arrondissementin Auguste Comte -kadulla, josta hänen vanhempansa vetäytyivät miehityksen vuoksi. Varmistuttuaan vanhempiensa ja veljensä pääsystä Yhdysvaltoihin loppuvuodesta 1941 Weil suostui jättämään Ranskan ja lähtemään maanpakoon kesällä 1942, jolloin hän matkusti Marokon Casablancan kautta New Yorkiin.[30] Paetessaan Weil jätti siihenastisen tuotantonsa Gustave Thibonille ja katoliselle pappismiehelle Joseph Marie Perrinille, joiden kautta Weilin teoksia alettiin toimittaa julkisuuteen. New Yorkista Weil lähetti Perrinille satasivuisen ”kirjeen”, Kirjeen papille (Lettre à un religieux), jota voidaan pitää Weilin tilintekona sekä juutalaisuudesta että kristillisyydestä. Uskonnolliset kysymykset eivät kuitenkaan lakanneet kiinnostamasta Weiliä, ja New Yorkissakin hän kirjoitti niistä kirjan verran: La Connaissance surnaturelle.

Weil palasi keväällä 1943 takaisin Eurooppaan, tällä kertaa Lontooseen, jossa hän toimi Vapaan Ranskan pakolaishallituksen työntekijänä. Weil oli lähetellyt New Yorkista kirjeitä ystävälleen Maurice Schumannille, joka oli hänen ystävänsä Alainin koulusta ja josta tuli myöhemmin Ranskan ulkoministeri ja eräs détente-politiikan luojista. Schumann kutsui Weilin sihteerikseen Lontooseen estäen Weilia matkustamasta Ranskaan, jonne hän oli aikonut palata. Weil sai Charles de Gaullelta tehtäväkseen luonnostella moraalin suuntaviivat sodanjälkeiselle Euroopalle. Lontoon-ajan kirjoituksia on koottu teokseen Écrits de Londres et dernières lettres.

Juurten kasvattaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Weil kirjoitti neljässä kuukaudessa kirjan L’Enracinement, jossa hän piti perusongelmana materialismin kehää. Myöskään sodan tulevat voittajat eivät välttyisi siltä, mikäli vallan perusvoimat jäävät voimaan ajattelutapojen muuttumatta. Weil näki ongelmana kulttuurin risaisuuden ja kirjoitti:

Simone Weilin L’Enracinement-teoksen kansi vuodelta 1949.

»Juurettomuus on vaarallisin tauti, johon yhteiskunnat voivat sairastua, sillä se monistaa itseään. Juurettomat reagoivat kahdella tavalla: he joko vaipuvat tylsyyteen kuten antiikin orjat tai ryhtyvät toimintaan kiskoakseen juuriltaan myös ne, jotka vielä ovat kiinni.»
(L’Enracinement, 66.)

Teoksessaan hän pyrki löytämään moraalille universaalin perustan ihmissielun henkisistä tarpeista. Koska ne ovat yleispäteviä, kuten vapaus, mutta sisällöltään määrittelemättömiä, niissä voisi yhdistyä yksilöllinen yleiseen. Mikäli merkityssisällöt kiinnittyvät tarpeisiin, niillä ovat myös tietyt rajat, sillä tarve on täyttyvä määre toisin kuin esimerkiksi halu, joka voi olla kyltymätöntä, ja siksi moraali on mahdollista. Eettisessä refleksiossa (harkinnassa) erottuu ensin porras, jolla ihmiset valitsevat yleiset arvot omiksi arvoikseen. Niihin sitouduttuaan he antavat sitten arvoilleen persoonallisen merkityksen. Samantapainen asetelma esiintyy Sartren näkemyksessä ensimmäisestä ja toisesta refleksiosta.[31]. Edelleen Weil halusi nähdä kaikessa kulttuurissa ja etenkin työssä henkisiä arvoja. Hän kirjoitti:

»Sivilisaatio, joka rakentuu työn henkisille arvoille, toteuttaa parhaiten ihmisen mahdollisuutta juurtua maailmaan; siten se muodostuu vastakohdaksi tilanteelle, jossa olemme nyt ja joka koostuu lähes täydellisestä juurettomuudesta.»
(L’Enracinement, 128–129.)

L’Enracinement on ainoa teos, jonka Weil itse viimeisteli painoon. Sen tyyli on pitkäli julistavaa. Hän yhdisti tarpeet yleisiin arvoihin melko suoraviivaisesti, vaikkakin refleksion kaksitasoisuuden kautta objektiiviset arvot voidaan ainakin periaatteessa erottaa subjektiivisista arvostuksista. Niiden yhteenliittäminen puolestaan vaatii arvojen ymmärtämistä naturalistisesti ja velvoittavasti: tarpeiden kautta.

Naturalismi, mystiikka, eksistentialismi ja varhainen kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Weilin naturalismin voidaan nähdä olevan ristiriidassa hänen hengellisyytensä kanssa. Toisaalta mystiikan tunnusmerkkejä ovat myös luonnollisuuden korostaminen, autenttisuuden ja alkuperäisyyden kaipuu, operointi ruumiillisilla äärikokemuksilla sekä hurmoksellinen heittäytyminen olosuhteiden varaan. Weilia voidaan pitää esimerkkitapauksena ihmisestä, joka heijasteli modernisaation ajalle tyypillisiä vierauden tuntemuksia.[32]

De Gaulle piti Weilin kirjaa liian teoreettisena, ja se jäi vaille poliittista vaikutusta. Enemmän huomiota herätti hänen kuolemansa 24. elokuuta 1943. Weilissä oli puhjennut keuhkotauti huhtikuussa. Hänen syömättömyytensä ja heikko kuntonsa johtivat siihen, että hän yllättäen nukkui pois Ashfordin sairaalassa. Pappi, joka Weilin kirkkoon kuulumattomuudesta huolimatta oli kutsuttu hänen hautajaisiinsa, myöhästyi junasta, ja lyhyet muistosanat luki Weilin elinikäinen ystävä Maurice Schumann. Weilin hautaa Ashfordin Bybrookin hautausmaalla peittää kivilaatta.[33]

Vaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Weil on vaikuttanut usean filosofin ajatteluun; esimerkiksi Alasdair MacIntyre[34] ja Iris Murdoch[35] ovat viitanneet häneen hyve-etiikkaa luonnostellessaan. Peter Winch on julkaissut kirjan Weilin ja Ludwig Wittgensteinin kielikäsityksen väliltä löytämistään samankaltaisuuksista.[36] Giorgio Agamben kirjoitti väitöskirjansa Weilin persoonallisuuskäsityksestä, jonka hän sanoo vaikuttaneen myös ensimmäiseen pääteokseensa Homo Sacer – Sovereign Power and Bare Life (1995).[37] Agamben on luonnehtinut Weilin tietoisuutta ”aikamme valaisevimmaksi”, ja Andre Gide on ylistänyt häntä ”kaikkien ulkopuolisten pyhimykseksi”. Albert Camus luonnehti Weilia kuvauksella ”aikamme ainoa suuri henki”.[38]

Weil oli vuonna 1928 opetusryhmänsä ainoa nainen ÉNS:ssä, mutta hän ei ulottanut eksistenssiajatteluaan sukupuolikysymyksen alueelle, eikä hänestä koskaan tullut feministiä. Hänen ystävänsä ja elämäkerturinsa Simone Pétrement muistelee Weilin käyttäneen miesten vaatteita ja vakuutelleen jo nuorena, että hänen täytyisi esiintyä maskuliinisesti saavuttaakseen hyväksyntää, mikä puolestaan kertoo regression olleen tietoista, joskaan ei vapauttavaa.[39] Ajattelunsa esoteerisuuden lisäksi hänen sukupuolensa saattaa olla yksi selitys hänen jäämiseensä heikolle huomiolle aikalaistensa joukossa.

Weilin ajattelusta kiinnostuttiin tieteissä 1950-luvulta alkaen. Kuitenkin vasta Euroopan yhdentyminen ja globalisaatio herättivät mielenkiintoa hänen moraalista universalismiaan kohtaan. Calgaryn yliopiston metatietojen mukaan vuosien 1995 ja 2012 välillä ilmestyi yli 5200 Weiliä käsittelevää akateemista julkaisua; yliopisto pitää yllä Simone Weil bibliografiaa.[40] Simone Weilin kootut teokset Œuvres complètes on julkaissut Weil-tuntijoiden toimittamina Gallimard. Weilin muistoa vaalii muun muassa American Weil Society.[41]

Simone Weilistä on suomeksi kirjoittanut filosofi Jukka Hankamäki väitöskirjassaan Rakkauden välittäjä (1997, 2. p. 2006, 3. p. 2015). Kirsti Simonsuuren suomentama Ilias-artikkeli on julkaistu Parnasso-lehdessä. Juha Varto on kirjoittanut kirjan Mitä Simone Weil on minulle opettanut? (2005). Mikael Olin on kirjoittanut gradun Utsattheten som moralisk aktör – En faktor i Simone Weils religiösa utveckling (1996) ja lisensiaatintyön Utsattheten – Simone Weils väg till ett religiöst liv (1999).

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gallimard julkaisi Weilin teoksia Albert Camus -säätiön tukemana ”toivon sarjassa”.

Primäärilähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskaksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Œuvres complètes I–VII. [7 tomes, 12 volumes.] Paris: Gallimard, 1989–2006.
  • Attente de Dieu. Paris: Gallimard, 1959.
  • Cahiers 1. Paris: Plon, 1970.
  • Cahiers 2. Paris: Plon, 1972.
  • Cahiers 3. Paris: Plon, 1974.
  • La Condition ouvrière. Orig. 1951. Paris: Gallimard, 1974.
  • La Connaissance surnaturelle. Collection Espoir. Paris: Gallimard, 1950.
  • Écrits de Londres et dernières lettres. Collection Espoir. Paris: Gallimard, 1957.
  • Écrits historiques et politiques. Collection Espoir. Paris: Gallimard, 1960.
  • L’Enracinement. Orig. 1949. Paris: Gallimard, 1973.
  • Intuitions pré-chrétiennes. Paris: La Colombe, 1951.
  • Leçons de philosophie. Paris: Plon, 1959.
  • Lettre à un religieux. Collection Espoir. Paris: Gallimard, 1950.
  • Oppression et liberté. Collection Espoir. Paris: Gallimard, 1955.
  • Pensées sans ordre concernant l’amour de Dieu. Collection Espoir. Paris: Gallimard, 1962.
  • La Pesanteur et la grâce. Paris: Plon, 1947.
  • Poèmes, suivis de ”Venise sauvée”, Lettre de Paul Valéry. Collection Espoir. Paris: Gallimard, 1968.
  • La Source grecque. Collection Espoir. Paris: Gallimard, 1953.
  • Sur la science. Collection Espoir. Paris: Gallimard, 1966.

Suomennetut teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • ”Ilias eli väkivallan runoelma”. Suomentanut Kirsti Simonsuuri. Parnasso 2/1976, s. 73–92.
  • Juurtuminen – Alkusoitto ihmisvelvollisuuksien julistukselle. Alkut. L’Enracinement, 1949, suomentanut Kaisa Kukkola. 23°45 -sarja. Tampere: Eurooppalaisen filosofian seura, 2007. ISBN 978-952-5503-27-2.
  • Painovoima ja armo. Alkut. La Pesanteur et la grâce, 1947, suomentanut ja johdannolla varustanut Maija Lehtonen. 2. painos [1. painos 1957]. Delfiinikirjat. Helsinki: Otava, 1957. ISBN 951-1-02434-5.

Sekundäärilähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Blackwell, Elliott: “Simone Weil: Saint of Outsiders”, Begin in Wonder, 20.9.2017. [7]
  • Blum, Lawrence A. and Victor J. Seidler: A Truer Liberty – Simone Weil and Marxism. London: Routledge, 1989.
  • Cabaud, Jacques: Simone Weil – Die Logik der Liebe. Freiburg: Karl Alber, 1968.
  • Hankamäki, Jukka: Tasapainon geometria – Simone Weilin käsitys eettisen ihmisen todellistumisesta. Filosofisia tutkimuksia Tampereen yliopistosta vol 34. Sufi-tutkimuksia 4. Tampere: Tampereen yliopisto, 1992. ISBN 951-44-3093-X.
  • Hankamäki, Jukka: Rakkauden välittäjä – Kulttuurikritiikki ja eettisen ihmisen ideaali Simone Weilin ajattelussa. [Väitöskirja, Helsingin yliopisto]. Helsinki: J. Hankamäki, 1997. ISBN 952-90-8598-2. 2. uudistettu painos: Rakkauden välittäjä – Kulttuurikritiikki ja eettisen ihmisen idea Simone Weilin ajattelussa. Like-pokkari 140, 2006. ISBN 952-471-688-7. 3. ajantasaistettu painos: Rakkauden välittäjä – Kulttuurikritiikki ja eettisen ihmisen ideaali Simone Weilin ajattelussa. Books on Demand, 2015. ISBN 978-952-318-536-4.
  • Lehtonen, Maija, ”Simone Weil”. Teoksessa: S. Weil, Painovoima ja armo [La Pesanteur et la grâce], s. 5–20. Helsinki: Otava, 1976.
  • Little, Janet P.: Simone Weil – Waiting on Truth. Oxford: Berg, 1988.
  • McLellan, David: Utopian Pessimist – The Life and Thought of Simone Weil. New York: Poseidon Press, 1990.
  • Varto, Juha: Mitä Simone Weil on minulle opettanut. Helsinki: Kirjastudio, 2005. ISBN 952-482-017-X.
  • Perrin, Joseph Marie and Gustave Thibon: Simone Weil as We Knew Her. New York: Routledge & Kegan Paul, 1953.
  • Pétrement, Simone: Simone Weil – A Life. 2. ed., orig. 1976. New York: Schocken Books, 1988.
  • Springsted, Eric O.: Christus Mediator – Platonic Mediation in the Thought of Simone Weil. [Diss., Princeton University.] Chico, California: Scholars Press, 1983.
  • Stenqvist, Catharina: Simone Weil om livets tragik – och dess skönhet. [Diss., Lund universitet.] Stockholm: Proptius Förlag, 1984.
  • Winch, Peter: ”Introduction”. In: S. Weil, Lectures on Philosophy, p. 1–23. Cambridge: Cambridge University Press, 1978.
  • Winch, Peter: Simone Weil: "The Just Balance." Cambridge: Cambridge University Press, 1989.

Muu kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Agamben, Giorgio: Homo Sacer – Sovereign Power and Bare Life. Alkut. Homo Sacer – Il potere sovrano e la nuda vita, 1995, tr., Daniel Heller-Roazen. Redwood, CA: Stanford University Press, 1998.
  • Agamben, Giorgio: “Philosophy as Interdisciplinary Intensity – An Interview with Giorgio Agamben”. Interviewed by Antonio Gnolio, translated by Ido Govrin, Journal for Cultural and Religious Theory, 02/06/2017. [8].
  • MacIntyre, Alasdair: Hyveiden jäljillä – Moraaliteoreettinen tutkimus. Alkut. After Virtue: A Study in Moral Theory, 1981/1984. Suomentanut Niko Noponen. Helsinki: Gaudeamus, 2004. ISBN 951-662-896-6.
  • Murdoch, Iris: The Sovereignty of Good. London: Routledge and Kegan Paul, 1970.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Hankamäki 2006, s. 16
  2. Stanford Encyclopedia of Philosophy ”Simone Weil”. [1]
  3. David McLellan laajassa teoksessaan Utopian Pessimist – The Life and Thought of Simone Weil (1990).
  4. Eric O. Springsted väitöskirjassaan Christus Mediator – Platonic Mediation in the Thought of Simone Weil (1983).
  5. Maija Lehtonen johdannossaan Simone Weilin teokseen Painovoima ja armo (1976, s. 5–20).
  6. Jukka Hankamäki väitöskirjassaan Rakkauden välittäjä – Kulttuurikritiikki ja eettisen ihmisen ideaali Simone Weilin ajattelussa (1997, 2. p. 2006).
  7. Weil, La Pesanteur et la grâce (1947, s. 185).
  8. Hankamäki 2006, s. 17–18.
  9. Lehtonen 1976, s. 7.
  10. J. P. Little muistuttaa (1988, s. 74), että Weil käyttää ”suurta eläintä” yhteydestään irrotettuna symbolina, jonka tehtävänä on ”viitata sosiaaliseen sisältyviin vaaroihin (to indicate to dangers inherent in the social element)” ja ettei Weilin siihen liittämä negatiivinen arvolataus edusta Weilin käsitystä Platonin valtiosta.
  11. Peter Winch on pitänyt Weilin tasapainon käsitettä (la balance) keskeisenä hänen hyve-etiikalleen mainiten sen teoksensa (1989) otsikossa.
  12. Artikkeli on julkaistu Simone Weilin kokoelmateoksessa Oppression et liberté (1955, s. 39–44).
  13. Weil, La Pesanteur et la grâce, (1947, s. 91–99).
  14. Hankamäki (2006, s. 159) katsoo, että Weilin ja Sarten käsitteet kuvaavat moraalin dilemmoista johtuvia pahoinvoinnin (nausea, lat. = merisairaus) elämyksiä.
  15. Hankamäki 2006, s. 16.
  16. David McLellan, Utopian Pessimist – The Life and Thought of Simone Weil (1989).
  17. Catharina Stenqvist tarkastelee Weilin elämän traagisuutta väitöskirjassaan Simone Weil om livets tragik – och dess skönhet (1984).
  18. Uskonnollissävytteisen aikalaiskuvauksen Weilistä antavat Perrin ja Thibon teoksessaan Simone Weil as We Knew Her (1953).
  19. Simone Weil, La Connaissance surnaturelle (1950, s. 82) ja La Pesanteur et la grâce (1947, 69–70).
  20. Weil, L’Enracinement (1949, s. 150)
  21. Weil, La Pesanteur et la grâce (1947 s. 11–12).
  22. J. P. Little teoksessaan Simone Weil – Waiting on Truth (1988).
  23. Weil, Attente de Dieu (1959, passim).
  24. Weil, La Pesanteur et la grâce (1947, s. 29).
  25. Hankamäki 2006, s. 151 ja 254.
  26. Stanford Encyclopedia of Philosophy ”Simone Weil”. [2]
  27. Weilia kärsimysmystikkona on käsitellyt Juha Varto (2005).
  28. Myös armon (la grâce) käsite oli Weilille keskeinen teoksen La Pesanteur et la grâce kirjoituksissa, vaikka luterilaisuus jäikin juutalaiselle Weilille katolisuutta vieraammaksi.
  29. Hankamäki 2006, s. 161.
  30. Weilin vaiheista kertovat aikalaiset Perrin ja Thibon (1954).
  31. Hankamäki 2006, s. 262–264.
  32. Little (1984), Stenqvist (1988), Hankamäki (2006, s. 11).
  33. Jacques Cabaudin Weil-elämäkertaan (1968) sisältyy Weilin elämänvaiheista myös kuvaliite.
  34. MacIntyre 1981, s. 115–116.
  35. Murdoch 1970.
  36. Peter Winch on julkaissut Weilistä monografiatutkimuksen (1989) kirjoitettuaan sitä ennen esipuheen Weilin filosofian luentojen englanninnokseen (1978).
  37. Giorgio Agamben haastattelussaan vuodelta 2017 [3].
  38. Elliot Blackwell artikkelissaan “Simone Weil: Saint of Outsiders”, Begin in Wonder, 20.9.2017. [4]
  39. Pétrement 1988, s. 27–29.
  40. Simone Weil Bibliography, University of Galgary. [5]
  41. American Weil Society [6].

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Simone Weil.
Wikiquote-logo.svg
Wikisitaateissa on kokoelma sitaatteja aiheesta Simone Weil.

Bibliografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Simone Weil Bibliography, University of Galgary [9].

Artikkeleita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ääni ja kuvatallenteita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • ”In Our Time” – radiodokumentti, BBC Radio 4 (2015) BBC-linkki.
  • An Encounter with Simone Weil – TV-dokumentti, Line Street Productions (2011) YouTube-linkki

Yhdistyksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • American Weil Society [10].