Sikoangervo
| Sikoangervo | |
|---|---|
_plant.JPG) Sikoangervo kesäkuussa Cambridgen yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa. |
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Kasvit Plantae |
| Alakunta: | Putkilokasvit Tracheobionta |
| Kaari: | Siemenkasvit Spermatophyta |
| Alakaari: | Koppisiemeniset Magnoliophytina |
| Luokka: | Kaksisirkkaiset Magnoliopsida |
| Lahko: | Rosales |
| Heimo: | Ruusukasvit Rosaceae |
| Suku: | Tuoksuangervot Filipendula |
| Laji: | vulgaris |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Filipendula vulgaris |
|
| Katso myös | |
Sikoangervo (Filipendula vulgaris) on angervojen sukuun kuuluva kasvilaji, joka kasvaa kuivilla ja paahteisilla paikoilla[1] Euroopassa ja Keski- sekä Pohjois-Aasiassa.
Ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sikoangervo on tavallista sukulaistaan, mesiangervoa (Filipendula ulmaria) paljon pienempi ja sirompi. Sikoangervo kasvaa usein alle puolimetriseksi ja sen saattaa sekoittaa hienojakoisten lehtiensä takia siankärsämöön (Achillea millefolium). Sikoangervon juuret ovat osittain mukulamaisesti turvonneita.
Sikoangervon lehdet sijaitsevat kierteisesti ja ovat korvakkeellisia. Sen alalehdet on lyhytruotisia, läheltä tyveä ruusukemaisesti, 10–20 cm pitkiä, päätöparisia, parilehdykkäisiä tai -liuskaisia. Lehdykkäpareja on paljon ja niiden välissä on pieniä välilehdyköitä. Varsilehdet ovat lähes ruodittomia, 0,5–2 cm pitkiä, parijakoisia, isohampaisia, kapeita ja hieman karvaisia.[2]
Sikoangervon kukinto on kerrannaishuiskilo. Kukat ovat säteittäisiä sekä viisi- tai kuusilukuisia. Kukissa on pienehkö kehä, jonka leveys on 10–15 mm. Teriö on valkoinen tai hiukan punertava. Verhiönliuskat ovat useasti taakäänteisiä ja sisäpinnan tyveltä karvaisia. Heteitä on paljon ja erillisiä emejä useita. Sikoangervo on lähes tuoksuton.[2]
Sikoangervo kukkii toisesta vuodesta alkaen ja kesä–heinäkuussa[1].
Levinneisyys ja elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sikoangervo on monivuotinen, eikä se leviä helposti ympäristöönsä. Se kasvaa kuivilla kalkkiperäisillä kedoilla, pientareilla, rinneniityillä ja kallioilla.[1] Sen yleisimmät pölyttäjät ovat kärpäset ja mehiläiset.[2] Levinneisyysalue on laaja ulottuen Euroopasta Keski- ja Pohjois-Aasiaan.
Suomessa sikoangervoa tavataan Lounais- ja Etelä-Suomessa sekä Hämeessä. Laji on muinaistulokas kaikkialla muualla, paitsi Etelä-Savossa ja Etelä-Karjalassa, jossa sitä on tavattu satunnaisena uustulokkaana. Ruotsissa sikoangervoa kasvaa varsin runsaasti, mutta vain etelässä Tukholmaan asti. Norjassa lajia esiintyy maan kaakkoisosissa.
Levinneisyydestä Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sikoangervoa tavataan usein rautakauden asutuksen yhteydessä. Sen runsas esiintyminen etelä- ja lounaisrannikon tuntumassa on usein liitetty merenkulkuun ja erityisesti viikinkien tukikohtiin, esimerkiksi Lounais-Suomen muinaisilla satamapaikoilla Sauvossa ja Huttalanmäellä Piikkiössä sekä Ahvenanmaalla. Rautakautisilla linnoilla Lounais-Suomessa sitä tavataan muun muassa Halikossa Rikalan linnavuorella niukasti ja Liedon Vanhalinnan ylätasanteella hyvin runsaasti. Sikoangervoa kasvaa myös vanhojen kartanoiden, kirkkojen ja pappiloiden ympäristöstä, mikä viittaisi myöhempäänkin rohdoskäyttöön.
Etelä-Hämeen eliömaakunnassa se on luokiteltu harvinaiseksi muinaistulokkaaksi ja alueella sitä tavataan vain Someron ja Hauhon kirkonkylällä. Koko Hämeessä kasvi on silmälläpidettävä sekä esiintymisensä että suojelun takia. Sen levinneisyysalueen pohjoisrajat ovat Satakunnassa, missä se on harvinainen. Satakunnassa kasvia tavataan ainakin Kokemäen Leikkimäen rautakautisessa kalmistossa. Luonnosta löydettävät kasvustot ovat todennäköisesti merkki vanhasta asutuksesta ja löytötiedot olisi tärkeä ilmoittaa.
Lääke- ja ruokakasvina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Angervot ovat suosittuja lääkekasveja, ja myös sikoangervon juuret ja versot sisältävät parkkiaineita ja salisyylihappoa. 1800-luvulle saakka angervojen juurista, kukista ja lehdistä saatavia rohdoksia käytettiin muun muassa reumatismin ja kihdin lääkkeenä ainakin Saksassa. Lääketieteen professori Elias Tillandzin vuonna 1683 laatiman Turun ja sen ympäristön kasviluettelossa, sikoangervo esiintyy nimellä ”Filipendula saxifraga rubra”.
Sikoangervoa on käytetty myös ravintona sen runsaasti tärkkelystä sisältävien juurien takia. Esimerkiksi merimatkoilla sen juuria on käytetty ravintona, ja kasvi on levinnyt satamapaikoille. Etenkin Ruotsissa juuria on kerätty huonoina satovuosina. Kun vielä siat kulkivat vapaasti kylänraitilla, niiden on kerrottu mielellään kaivaneen sikoangervoa ravinnokseen.
Sikoangervoa käyttää ravintokasvinaan ainakin seuraavat: kangasiltayökkönen (Acronicta euphorbiae), sinimäkiyökkönen (Agrochola litura), tervakkoyökkönen (Ammoconia caecimacula), Brenthis hecate, angervohopeatäplä (Brenthis ino ino), kaarikääpiökoi (Ectoedemia angulifasciella), niittyrengaskehrääjä (Malacosoma castrense), angervokaitakoi (Monochroa lutulentella), angervokääpiökoi (Stigmella filipendulae) ja loistokääpiökoi (Stigmella splendidissimella).[3]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Aimo Nummi: Sikoangervo 4/2000. www.arkeo.net. Arkistoitu 13.8.2009. Viitattu 2.6.2009.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c Pratensis: Sikoangervo pratensis.fi. Viitattu 2.6.2009. [vanhentunut linkki]
- ↑ a b c LuontoPortti: Sikoangervo luontoportti.com. Viitattu 2.6.2009.
- ↑ Funet: Sikoangervo (Filipendula vulgaris)
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Suomen Lajitietokeskus: Sikoangervo (Filipendula vulgaris)
- Kasviatlas 2022: Sikoangervon (Filipendula vulgaris) levinneisyys Suomessa.
- ITIS: Filipendula vulgaris (englanniksi)
- United States Department of Agriculture (USDA): Filipendula vulgaris (englanniksi)
- Centre for Agriculture and Biosciences International (CABI): Filipendula vulgaris (englanniksi)
- Pherobase: Floral volatiles of Filipendula vulgaris (englanniksi)
|