Sigurd

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee skandinaavisen mytologian sankaria. Etunimestä Sigurd on eri artikkeli, jossa myös luetellaan sen nimisiä henkilöitä.
Ramsundin kaiverruksen (n. 1030, Ruotsi) pohjalta tehty piirros kuvaa, kuinka (5) Sigurðr tappaa suurta kulta-aarretta vartioineen Fáfnir-lohikäärmeen, (1) paistaa sitten sen sydäntä ja maistaa siitä tihkunutta verta ja alkaa näin ymmärtää lintujen kieltä. (2) Linnut varoittavat Sigurðria: Sigurðrin miekan takonut seppä Reginn, joka on Sigurðrin kasvatusisä mutta myös Fáfnirin veli, suunnittelee Sigurðrin surmaamista. Tällöin (3) Sigurðr surmaa Reginnin ja (4) ottaa Fáfnirin kulta-aarteen itselleen ja lastaa sen ratsunsa Granin selkään. Vasemmalla on kuvattuna (6) Reginnin ja Fáfnirin veli, saukonhahmoinen Otr, jonka taposta Fáfnirin omima ja Reginniltä eväämä kulta-aarre oli maksettu verirahana.

Sigurd tai Sigurd Fafnesbane (muinaisnorjaksi Sigurðr) on skandinaavisessa mytologiassa esiintyvä sankari. Sigurd onnistuu tappamaan lohikäärme Fafnirin ja saa haltuunsa tämän aarteen. Sigurd esiintyy useissa Vanhemman Eddan sankarirunoissa sekä Völsungain saagassa ja Þiðrekr Berniläisen saagassa.

Eddan Sigurdia käsittelevät runot pohjautuvat frankkilaiseen perinteeseen, ja Sigurdin tarina ja Völsungien taru ovat luultavasti tulleet pohjoiseen samanaikaisesti ja toisiinsa sekoittuneena. Taustalla on frankkien sankari Sifrit, jonka ympärille syntyi varhaiskeskiajalla laaja tarusto.[1]

Germaanisessa mytologiassa on vastaava sankarihahmo, Siegfried, joka on myös lohikäärmeentappaja. Siegfried on Nibelungein laulun ensimmäisen osan päähenkilö. Pohjoismaisessa ja germaanisessa tarinaperinteessä on selviä eroja, mutta yhteistä niille on nuoren sankarihahmon suunnaton voima ja rohkeus.[2]

Sigurðr skandinaavisessa perinteessä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Völsungain saaga[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sigurðr on Völsungain saagan keskushahmo. Saagassa kerrotaan, että hänen isänsä Sigmundr on kuollut ennen Sigurðrin syntymää ja että Sigurðr on seppä Reginnin kasvattipoika. Eräänä kertana Reginn kertoo Sigurðrille kohtalostaan. Reginnin isä Hreiðmarr on aikoinaan saanut itselleen kääpiö Andvarille kuuluneen kullan pakanajumalilta. Jumalat olivat nimittäin maksaneet korvauksen siitä, että Loki oli surmannut Hreiðmarrin saukonhahmoinen pojan Otrin. Reginnin veli Fáfnir surmaa isänsä saadakseen aarteen itselleen. Hän tahtoo omistaa aarteen yksin ja muuttuu pahantahtoiseksi lohikäärmeeksi voidakseen vartioida sitä paremmin.[3]

Reginn himoitsee aarretta ja suostuttelee Sigurðrin tappamaan Fáfnirin. Reginn takoo Sigurðrille mahtavan miekan, mutta se särkyy, kun Sigurðr kokeilee sitä ensi kerran. Seuraavakin Reginnin takoma miekka särkyy Sigurðrin koettaessa sen kestävyyttä. Sitten Sigurðr pyytää äidiltään isänsä Sigmundrin miekan palasia. Kyseinen miekka on rikkoutunut Sigmundrin viimeisessä taistelussa tämän kohdatessa Óðinnin, jonka keihäs on rikkonut miekan. Paloista taottu miekka kestää kaikki kokeet. Miekkaa kutsutaan nimellä Gramr.[4]

Sigurðr lähtee myöhemmin yhdessä Reginnin kanssa paikkaan, missä Fáfnir oleilee. Pelokas Reginn piiloutuu, mutta Sigurðr kaivaa ensin yhden kuopan ja sitten paikalle tulleen Óðinnin neuvosta useamman kuopan Fáfnirin kulkureitille. Hän piiloutuu yhteen kuopista ja Fáfnirin kulkiessa purolle Sigurðr iskee miekan sen vatsaan. Surmatyön jälkeen Reginn uskaltaa palata paikalle, juo Fáfnirin verta ja pyytää sitten Sigurðria paistamaan Fáfnirin sydämen itselleen tulen ääressä. Sigurðrin paahtaessa sydäntä hän kokeilee sen kypsyyttä sormellaan, työntää sitten sormen suuhunsa ja tulee näin maistaneeksi lohikäärmeen verta. Samassa Sigurðr alkaa ymmärtää lintujen kieltä ja saa kuulla näiltä, että Reginn aikoo surmata Sigurðrin. Sigurðr surmaa siksi Reginnin, lastaa kulta-aarteen ratsunsa Granin selkään ja lähtee linnuilta saamansa neuvon mukaisesti etsimään valkyyria Brynhildria, jolta tulisi saamaan paljon hyviä neuvoja.[5]

Sigurðr ja Brynhildr kihlautuvat, mutta myöhemmin Sigurðr saapuu Gjúkungien hoviin (burgundit). Siellä kuningatar Grímhildr antaa hänelle taikajuomaa, sillä hän tahtoo Sigurðrin unohtavan Brynhildrin ja menemään naimisiin tyttärensä Guðrúnin kanssa. Kun Sigurðr ja Guðrún ovat solmineet avioliiton, Sigurðr auttaa vaimonsa veljeä Gunnarria saamaan Brynhildrin puolisokseen. Brynhildrin linna on liekkien ympäröimä, ja Brynhildr on vannonut, että suostuisi puolisoksi ainoastaan sellaiselle miehelle, joka uskaltaa ratsastaa liekkien läpi. Gunnarr ei onnistu tehtävässä, jolloin hän ja Sigurðr muuttavat Grímhildrin taikuuden avulla muotoa keskenään. Sigurðr ratsastaa Gunnarrin hahmossa liekkien läpi ratsullaan Granilla, ja voittaa näin Brynhildrin sydämen itselleen.[6]

Gunnarr ja Brynhildr menevät naimisiin. Myöhemmin Brynhildr kehuskelee, että hänellä on parempi mies, jolloin Guðrún paljastaa totuuden: että liekkien läpi onkin ratsastanut Sigurðr. Petetty ja valansa heikomman miehen eli Gunnarrin valitessaan rikkonut Brynhildr suunnittelee kostoa ja väittää Sigurðrin vieneen häneltä neitsyyden sen jälkeen kun oli ratsastanut liekkien läpi. Gunnarr ja hänen veljensä Högni suunnittelevat Sigurðrin surmaamista ja yllyttävät veljensä Guttormrin tekoon. Guttormr surmaa Sigurðrin tämän nukkuessa vuoteessaan, ja myös Sigurðrin ja Guðrúnin pieni poika tapetaan Brynhildrin käskystä. Tämän jälkeen Brynhildr iskee itseään miekallaan ja nousee Sigurðrin hautaroviolle, missä hän palaa yhdessä Sigurðrin ja muiden tämän kuoleman yhteydessä menehtyneiden sekä hautausta varten surmattujen palvelijoiden ruumiiden kanssa.[7]

Þorsteinn Tutinan tarina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Þorsteinn Tutinan tarina mainitsee Sigurðrin yhtenä niistä muinaisista saagasankareista, jotka viettävät tuonpuoleista aikaansa kristillisessä helvetissä. Tarinassa Sigurðr kuitenkin esitetään jaloimpana kaikista pakanallisen ajan sotureista, joka kestää myös helvetin piinat urheasti ja kaikkia muita paremmin. Flateyjarbókissa esiintyvän tarinan on katsottu seuraavan augustinolaista maailmankuvaa, jossa kaikki menneisyyden pakanat sijoitettiin helvettiin.[8]

Siegfried[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arthur Rackhamin kuvitusta Siegfried-oopperaan.

Varhaiskeskiajan germaanikansojen tarustossa Sigurd esiintyy nimellä Siegfried. Parhaiten hänet tunnetaan Nibelungein laulun päähenkilönä. Hahmo esiintyy myös Richard Wagnerin oopperasarjassa Nibelungin sormus. Siegfriedillä saattaa olla historiallinen esikuvansa merovingien valtakunnista, mutta tästä ei ole varmuutta[2]. Innoittajana on kuitenkin luultavasti ollut Austrasian kuningas Sigebert I, jonka surmasivat hänen kälynsä Fredegundan lähettämät salamurhaajat vuonna 575.[9] Sigebert I:n puoliso, länsigoottien (visien) prinsessa Brunhilde on saattanut toimia innoittajana Brynhildille, sekä Sigebertin veli, Burgundin kuningas Guntram puolestaan Gunnarille.

Keskiyläsaksan kielellä 1200-luvulla kirjoitetussa sankarieepoksessa Nibelungein laulu Siegfried on keskushahmo, ja tarinaan on yhdistelty niin aiempaa taruaineista kuin uudempaa kerrontaa. Das Lied vom hürnen Seyfrid -runoelmassa Siegfried pelastaa neidon lohikäärmeen vallasta, ja tällä tarinalla voi nähdä yhtymäkohtia Eddan kertomukseen siitä, kuinka Sigurd herättää valkyria Brunhilden lumotusta unesta.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Tynni 1980, s. 275-276
  2. a b c Siegfried Encyclopædia Britannica. Viitattu 6.4.2009.
  3. Völsunga saga, luku 14 Heimskringla.no -sivustolla.
  4. Völsunga saga, luku 15 Heimskringla.no -sivustolla.
  5. Völsunga saga, luvut 19-21 Heimskringla.no -sivustolla. Legendan eteläisissä, saksalaisissa versioissa Sigurðr kylpee lohikäärmeen veressä, mikä tekee hänen ihostaan haavoittumattoman. Sigurðrin olkapää kuitenkin jää lehden peittoon, ja juuri tuo heikko kohta on eteläisessä perinteessä se kohta, johon haavoittamalla Sigurðr lopulta surmataan.
  6. Völsunga saga, luvut 22,25 ja 28-29 Heimskringla.no -sivustolla.
  7. Völsunga saga, luvut 30-33 Heimskringla.no -sivustolla.
  8. Ashman Rowe 2005, 65–97; Ashman Rowe 2006, 178–179; Ármann Jakobsson 2010, 39–40.
  9. Tynni 1980, s. 12