Sienivärjäys

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Sienillä värjättyjä lankoja

Sienivärjäys on erityisesti kuitujen, lankojen ja tekstiilien kemiallinen käsittelytapa, joka perustuu luonnonaineilla värjäämiseen, erityisesti kasvivärjäykseen, lähinnä teollisesti tuotettujen synteettisten väriaineiden sijasta. Sen tarkoituksena on saada käsiteltävälle kuidulle erilainen sävy kuin sillä luonnostaan on ja sienivärjäyksessä nimenomaan sienistä saatavien väriaineiden avulla. Sienivärjäyksellä on pitkä historia, mutta harrastuksena se on suhteellisen vähän käytössä. Sienillä on kuitenkin lukuisia eri väriaineita ja niiden kiinnittymistä kuituihin on tutkittu kemiallisesti. Sienivärjäyksen voi yhdistää harrastuksena sienestykseen. Sienivärjäyksen apuaineina käytetään useimmiten metallien suoloja kuitujen purettamiseksi. Sienivärjäys sopii luonnonkuiduille, erityisesti villalle mutta myös silkille, harvemmin puuvillalle ja pellavalle.

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rossella-sukuun kuuluvia jäkäliä on käytetty jo antiikin Foinikiassa purppuran tuotannossa. Amerikan intiaanit ovat perinteisesti käyttäneet ihovärinä punaorakasta (Echinodontium tinctorium). Villaa tiedetään värjätyn ainakin Etelä-Euroopassa hernekuukusella (Pisolithus tinctorius). Ruotsalainen Johan Linder viittaa kirjassaan Svenska Färgekonst vuodelta 1720 ilmeisesti kuusenleppärouskuun (Lactarius deterrimus), ja Lisa Johanssonin pohjoisruotsalaisessa värjäysohjekokelmassa mainitaan taulakääväksi (Fomes fomentarius) arveltu sieni.

Sienivärjäys alkoi kasvattaa suosiotaan uudelleen vasta vuonna 1974, jolloin yhdysvaltalainen Miriam Rice julkaisi teoksen Let's Try Mushrooms for Color. Carla ja Erik Sundströmin Färga med svampar vuodelta 1982 on uraa uurtava merkkiteos, ja se on suomennettukin. Nykyään sienivärjäysohjeita on internetissä.

Sienivärjäyksen uusia aluevaltauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lankojen lisäksi sienivärjäystä on alettu testaamaan menestyksellä myös muunlaisin materiaaleihin kuten luuhun, sarveen, nahkaan ja puuhun. Näihin tarkoituksiin soveltuviksi on havaittu ainakin veriseitikkien suku Dermocybe. Erityisen sakeaa värjäyslientä on testattu myös painovärinä.[1]

Väriaineet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sienten väriaineet ovat aromaattisia yhdisteitä, jotka värähtelevät tietyllä aallonpituuudella absorboiden osan näkyvän valon spektristä. Puretus vaikuttaa aallonpituuteen. Nähty väri on sitä osaa spektristä, joka ei väriin absorboidu. Sienivärjäyksen erityispiirteenä kasvivärjäykseen verrattuna on, että saadaan helpommin sinisiä värisävyjä käyttöön. Kasvivärjäyksessä sinistä antavana poikkeuksena on morsinko (Isatis tinctoria)[2].

Purettaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Purettamisessa on kyse langan käsittely siten, että väriaine niihin paremmin tarttuu. Kemiallisesti kyse on siitä, että vesiliukoiset hydroksyyliryhmät tulevat sidotuiksi, muutenhan värit lähtisivät irti vesikäsittelyssä. Tavallisimmat puretusaineina käytettävät metallisuolat ovat alumiini, tina, kupari ja rauta. Aiemmin on käytetty myös kromia, mutta se on liian myrkyllistä, jopa ongelmajätettä. Puretuksen voi suorittaa ennen ja jälkeen itse värjäyksen. Sienivärjäyksessä voi käyttää myös purettamatonta villaa. Puretusmetallin valinta vaikuttaa värisävyyn, joka värjäyksessä saadaan aikaan.

Värjäyksessä käytettäviä sienilajeja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Värjäyksessä suositaan yleensä sellaisia sieniä, joilla ei oe ravintokäyttöä, jotka eivät ole uhanalaisia ja joita saadaan riittävästi kerättyä, jotta tarpeeksi väkevä värjäysliemi saadaan aikaan. Paljon käytetään seitikkejä (Cortinarius), erilaisia kääväkkäitä sekä nahkaorakkaita (Hydnellum). Myös esimerkiksi vanhat, madonsyömät herkkutatit (Boletus) sopivat värjäykseen, vaikkei niillä ole enää arvoa elintarvikkeena. Tattien väriaineet ovat tavallisimmin kellertäviä. Mahdollisia värjäyssieniä ovat myös vahakkaat, nuljaskat ja lahokat. Töppönuijakkaasta (Clavariadelphus truncatus) ja pölkkysienestä (Gomphus clavatus) saadaan rautapuretuksella violettia väriä. Amerikassa käytetään värjäykseen myös kantarelleja ja suppilovahveroita.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Leena Hammar ja Pirjo Penkkimäki: Uusia sienivärjäyskokeiluja. Sienilehti 1/2017, 2017, s. 28–29. Suomen sieniseura.
  2. Morsinko Hyötykasviyhdistys. Viitattu 30.8.2016.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]