Tämä on lupaava artikkeli.

Setukaiset

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Setot)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Setukaiset
setokõsõ
Väkiluku 10 000–20 000
Merkittävät asuinalueet
 Viro10 000–13 000[1]
 Venäjä214[2]
Kielet seto, viro, venäjä
Uskonnot ortodoksisuus

Setukaiset eli setut tai setot ovat kaakkoisimmassa Virossa entisessä Setumaan maakunnassa sekä Venäjän puolella elävä virolaisten ryhmä. Heidän puhumaansa seton kieltä pidetään usein yhtenä võron kielen murteena, ja sen puhujia on noin 5 000. Setukaiset ovat uskonnoltaan ortodoksisia kristittyjä, ja heidän kulttuurissaan on venäläisten vaikutteiden ohella runsaasti omintakeisia ja muusta Virosta poikkeavia piirteitä. Setukaiset tunnetaan etenkin hyvin säilyneestä runonlauluperinteestä­.[1][3]

Asuinalue ja lukumäärä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Võromaa (keltaisella) ja Setumaa (vihreällä) kartalla.

Tärkeimpiä setukaiskeskuksia Virossa ovat Meremäe, Obinitsa ja Värska, Venäjän puolella Irboska (ven. Izborsk) sekä Petserin luostari.[4] Nykyisin setukaisia on noin 10 000–13 000, joista 3 000–4 000 asuu edelleen perinteisellä asuinalueellaan.[5] Setumaan ulkopuolella setukaisia on erityisesti Võrussa ja Põlvassa sekä Tartossa ja Tallinnassa. Venäjän puolella Petserimaalla asuu vuoden 2010 väestönlaskennan mukaan 214 setukaista[2], josta suurin osa on vanhuksia. Setukaisten jälkeläisiä asuu myös Krasnojarskin alueella, jonne heitä muutti 1900-luvun alussa jopa yli 8 000 henkilöä. He ovat kuitenkin jo venäläistyneet.[3]

Nimitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Setukaiset mainitaan ensimmäisen kerran historiallisessa lähteessä vasta 1800-luvun puolivälissä, jolloin heistä puhuttiin Pihkovan virolaisina. Toinen nimitys oli puoliuskovaiset eli polyvercy. Nimitys setukaiset tuli käyttöön vähitellen. Julius Mägisten mukaan kyseessä oli aluksi pilkkanimi, joka oli muodostettu setukaisten käyttämästä see-pronominin partitiivimuodosta tai prononomien se ja tuu käytöstä rinnakkain. Pilkkanimenä setua käytettiin erityisesti kaupunkeihin töihin muuttaneista setukaisista.[6] Setot itse toivovat itsestään käytettävän nimitystä setot, mutta Suomen kielitoimiston mukaan heidän virallinen nimityksensä suomen kielessä on edelleen setukaiset.[7]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Setukaisnainen

Laajasti hyväksytyn käsityksen mukaan setukaiset polveutuvat Viroon tulleista itä­meren­suomalaisesta kansasta. Eräät venäläiset tutkijat ovat kuitenkin esittäneet teorian, jonka mukaan setukaiset olisivat virolaistuneita slaaveja.[4] Tällainen käsitys on ollut myös virolaisilla venäläistaustaisilla vanhauskoisilla, jotka asuttavat Peipsijärven rantoja. Kielentutkija Julius Mägisten mukaan setukaiset ovat Setumaahan ehkä vasta 1600-luvulla Vőrumaalta tulleiden siirtolaisten jälkeläisiä. Arkeologi Harri Mooran mukaan setukaiset polveutuvat aluetta jo ennen slaaveja asuttaneista itämerensuomalaisista, vaikka hänenkin mukaansa Virosta tulleiden siirtolaisten vaikutus on ollut suuri.[6]

Tiedot setukaisten varhaishistoriasta ovat puutteelliset. Nestorin kronikan mukaan Venäjälle kutsuttiin hallitsemaan kolme viikinkiveljestä Rurik, Sineus ja Truvor, joista Truvor otti haltuunsa Izborskin linnan. Siitä on matkaa lähimpään setukaiskylään vain viisi kilometriä. Slaavien rakentama linnoitus oli rakennettu 700- tai 800-luvulla itämerensuomalaisten asuttamalle alueelle.[6] Ibrosk lienee ollut tärkeä itämerensuomalaisten keskus ennen slaavilaistumistaan 900–1000-luvuilla. 1200-luvulla alueelle alettiin rakentaa kirkkoja, ja Petserin luostari rakennettiin vuonna 1473. Ortodoksiseen uskoon siirtyminen lienee sujunut melko kivuttomasti.[8]

Ensimmäiset todisteet setukaisten henkisen ja aineellisen kulttuurin eroista virolaisiin verrattuna ovat 1800-luvulta. Erot ovat todennäköisesti olleet kuitenkin olemassa jo aiemmin. 1860-luvulla Virosta alkoi tulla paljon siirtolaisia Pihkovan alueelle, ja osa heistä asettui Setumaahan. Setukaiset olivat 1900-luvun alussa jääneet kehityksessä virolaisista jälkeen. Esimerkiksi vuonna 1908 vain 20 prosenttia setukaislapsista kävi koulua. Petserin alueella oli kaksi virolaista koulua, mutta vain pieni osa koulua käyvistä setukaisista kävi niitä, sillä he saivat opetusta pääasiassa venäjäksi.[6]

Setumaa kuului Venäjään, kunnes se vuonna 1920 liitettiin itsenäistyneeseen Viroon ja sen Petserimaan maakuntaan[9]. Itsenäisessä Virossa säädettiin kuusivuotinen oppivelvollisuus. Koulussa opetuskielenä oli viron kirjakieli. Setukaisten kielellä julkaistiin vuosina 1922 ja 1924 kaksi lukemiston nidettä, mutta niitä ei otettu käyttöön setukaisten alueen kouluissa. Ensimmäinen setukaiskongressi järjestettiin vuonna 1922. 1930-luvulla alettiin järjestää setukaisten kesäpäiviä, joissa kiinnitettiin huomiota kansankulttuuriin, vaikkakin niiden päätehtävänä oli sivistyneen kanssakäymisen opettaminen.[6] Ennen toista maailmansotaa setukaisia oli noin 18 500[4].

Toisen maailmansodan aikana Neuvostoliitto valloitti Viron ja myös Setumaan. Venäjän ja Viron sosialististen neuvosto­tasa­valtojen välistä rajaa siirrettiin vuonna 1944 niin, että se jakoi Setu­maan kahtia.[10] Kun Neuvosto­liitto vuonna 1991 hajosi ja Viro itsenäistyi uudestaan, tämä raja jäi edelleen voimaan, vaikka Viro onkin esittänyt vaatimuksia sen muuttamisesta.[9] Viron itärajan taakse jäi 74 setukaisten asuttamaa kylää.[11] Neuvostoaikana setun murteen ja lauluperinteen asema heikkeni ja setukaisten pelättiin sulautuvan kokonaan ympäröiviin kansallisuuksiin. Perestroikan myötä kulttuuri kuitenkin elpyi ja esimerkiksi laulujuhlia alettiin järjestää uudelleen. Tällöin perustettiin myös Setu Selts eli Setukaisseura. Viron itsenäistymisen jälkeen perustettiin Ühendus Petserimaa puolustamaan petserimaalaisten oikeuksia.[6] Kolmas setukaiskongressi järjestettiin vuonna 1993. Vuonna 2002 setujen kongressi julisti setukaiset itsenäiseksi kansaksi[7]. Vuonna 2010 Pihkovan alueen hallinto teki hakemuksen setukaisten saamiseksi vähälukuisen kansan asemaan Venäjällä. Asemalla pyritään turvaamaan kansan säilyminen.[12] Petserin kaupungin länsipuolisella raja-asemalla voi nähdä runsaasti setukaisia jonottamassa juurilleen.[11] Heistä monilla elää vielä rajan takana vanhempia tai isovanhempia.[11]

Useimmat setukaiset katsovat pääministeri Andrus Ansipin hallituksen pettäneen paitsi setukaisten toiveet, niin myös koko Viron tasavallan edut, kun ulkoministeri Urmas Paet antoi keväällä 2005 Venäjälle ilmoituksen, jonka mukaan Virolla ei ole Venäjältä aluevaatimuksia. Näin ollen etukaisjärjestöt järjestäneet joka vuosi Tarton rauhansopimuksen vuosipäivänä, helmikuun 2. päivänä tiukkasanaisia mielenosoituksia hallituksen toimia vastaan. Suurimmat mielenilmaukset nähdään perinteisesti historiallisen rauhansopimuksen allekirjoituspaikan edustalla, Tarton Vanemuine-kadulla.[11]

Viron riigikogussa setukaisia edustanut kansanedustaja Inara Luigas on esittänyt vuonna 2011, että Viron ja Suomen pitäisi järjestää itärajan takaisia alueita, Karjalaa ja Setomaata käsittelevä konferenssi, jossa maiden edustajat voisivat yhdessä vaihtaa kokemuksia ja pyrkiä ehkä myös yhdessä esittelemään näihin alueisiin liittyviä tavoitteita Venäjän hallinnolle.[11]

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virolaisia kansallispukuja, setukaisnainen rivillä kolmantena.

Kieli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Setukaisten puhuma seton kieli luokitellaan yleensä võron kielen murteeksi ja joskus puhutaan võro-seton kielestä. Itse setukaiset kutsuvat kieltään nimellä seto kiil, seton kieli. Pohjois- ja Länsi-Viron murteiden puhujilla voi olla vaikeuksia ymmärtää puhuttua setoa. Kielessä on monia samoja sanoja kuin suomessa, ja siinä on samankaltainen vokaalisointu. Kielessä on myös vaikutteita venäjästä.[3]

Leelo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Setukaisten keskuudessa on säilynyt monia esikristillisiä piirteitä, ja heidän kulttuurinsa on itämerensuomalaisten kansojen joukossa omintakeinen. Esimerkiksi runonlaulanta on edelleen voimissaan. Setukaisten runonkuorolaulantaa kutsutaan Seto leeloksi, ja sitä pidetään yhtenä setukaiskulttuurin tärkeimpänä piirteenä. Leelossa päälaulaja laulaa säkeistön, jonka loppusanoihin kuoro yhtyy ja toistaa saman säkeistön moniäänisesti. Niin sanotussa torrõ-äänessä useampi laulaja toistaa hieman muunneltuna esilaulajan melodiaa. Yksi laulaja säestää ylempää lauletulla killõ-äänellä.[13]

Vaikka useimmat leelot on kopioitu aiemmilta esittäjiltä, on päälaulajan kykyä improvisoida pidetty tärkeänä.[14] Parhaat päälaulajat saattavat osata jopa 20 000 eri säettä, ja heitä kutsutaan nimellä Seto lauluimä[1]. Laulaminen kuului aiemmin arkipäivään, mutta nykyisin sitä esitetään lähes yksinomaan lavalla. Leelo valittiin vuonna 2009 Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon.[14]

Uskonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisin kuin virolaisten valtaosa, setukaiset ovat ortodokseja. He ovat yleensä hyvin uskonnollisia, ja perinteisesti joka kodissa on ollut ikoninurkka eli pühäsenulk. Jokaisessa kylässä taas on pieni kappeli eli tsässön. Kappelit on yleensä suljettu, mutta kylän vanhin avaa ne pyhien vieton yhteydessä. Pyhäpäivinä keräännytään kirkkoon jumalanpalvelukseen, jossa kunnioitetaan esivanhempien sieluja. Jumalanpalveluksen jälkeen kappeli kierretään ympäri kulkueessa. Kiertämisen jälkeen hautojen luona aterioidaan, minkä jälkeen osa ruuasta saatetaan jättää kuolleiden sieluille.[1]

Peko

Peko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Setukaisten eepos Peko on ilmestynyt 1995 Suomessa Snellman-instituutin kustantamana. Se on ilmestynyt suomeksi 2006 nimellä Pekko, ja sen on suomentanut Seppo Suhonen. Suomennoksen on julkaissut Suomalaisen Kirjallisuuden Seura[15]. Peko oli setukaisten hedelmällisyyden jumala, ja se kuvataan usein puupatsaaksi tai suureksi kynttiläksi. Sitä säilytettiin viljahinkalossa, ja sitä oli tapana palvoa kylvö- ja sadonkorjuuaikaan.[4] Setukaiset pitävät vuosittain elokuun ensimmäisenä lauantaina Seto kuningriigi päiv -nimisen tapahtuman[16], jossa valitaan setukaisten kuningas, Pekon sijainen eli sootska. Sootska valitaan demokraattisesti siten, että kunkin ehdokkaan kannattajat tekevät hänen taaksensa jonon ja pisimmän jonon taakseen kerännyt voittaa.[7] Myös suomalaisessa kansanperinteessä tunnetaan Pekoa muistuttava ohran jumala Pekko.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d Setokaisten kulttuuria Setomaalla Visit Estonia. Arkistoitu 8.12.2015. Viitattu 3.8.2010.
  2. ↑ a b Национальный состав населения Российской Федерации Venäjän vuoden 2010 väestönlaskenta. Arkistoitu 4.12.2013. Viitattu 27.11.2012. (venäjäksi)
  3. ↑ a b c Mäkeläinen, Tapio: Setumaa ja setukaiset Tuglas-seura. Arkistoitu 25.4.2009. Viitattu 3.8.2010.
  4. ↑ a b c d Jokipii, Mauno (toim.): Itämerensuomalaiset: Heimokansojen historiaa ja kohtaloita. Jyväskylä: Atena, 1995. ISBN 951-9362-80-0.
  5. ↑ Setokaisten kulttuuria Setomaalla web.archive.org. 7.7.2011. Viitattu 9.4.2024.
  6. ↑ a b c d e f Hagu, Paul: Setukaisten identiteetin ongelmat (PDF) Tuglas-seura. Arkistoitu 11.11.2011. Viitattu 3.8.2010.
  7. ↑ a b c Leivo, Kairi: Missä on Setomaa ja keitä ovat setot? Viro.org. Arkistoitu 2.11.2014. Viitattu 3.8.2010.
  8. ↑ Hõrn, Aare: Setukaisten ortodoksisuus ennen ja nyt (PDF) Tuglas-seura. Arkistoitu 9.11.2005. Viitattu 3.8.2010.
  9. ↑ a b Gladstone, Piers: The Seto People Passport Magazine. Viitattu 3.8.2010. (englanniksi)
  10. ↑ Seppo Zetterberg: Viron Historia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 9517465203.
  11. ↑ a b c d e Tapaus ”Viron Karjala” Yle Uutiset. Viitattu 8.12.2020.
  12. ↑ Seto-kansa voi virallisesti tulla Venäjän 46:nneksi vähemmistöksi Venäjän ääni. 14.4.2010. Viitattu 8.8.2010. [vanhentunut linkki]
  13. ↑ Seto mitmehäälsus laul.setomaa.ee. Viitattu 1.4.2012.  Viro
  14. ↑ a b Seto Leelo, Seto polyphonic singing tradition UNESCO. Viitattu 3.8.2010. (englanniksi)
  15. ↑ Vabarna, Anne: Pekko: Setukaiseepos. Laulanut Anne Vabarna. Käännös setun kielestä suomeen: Seppo Suhonen. Runoasuun muotoilu: Seppo Suhonen ja Kai Nieminen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1082. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-768-0.
  16. ↑ Ainulaadne kuningriik Põlvamaa turismiportaal. Põlva: SA Põlvamaa Arenduskeskus. Viitattu 19.12.2019. (viroksi)

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Leisiö, Timo (toim.): Setumaalta Harjumaalle: A. O. Väisäsen tutkimusmatka Viroon vuonna 1913. Tampereen yliopiston kansanperinteen laitoksen julkaisu n:o 16. Tampere: Tampereen yliopisto, 1992. ISBN 951-44-3254-1.
  • Raudoja, Ahto & Mäkeläinen, Tapio & Alumäe, Helen: Setomaa tsässonad. Setu kultuuri fond, 2011. ISBN 978-9949-9164-0-5.
  • Saarinen, Tuija & Suhonen, Seppo (toim.): Koltat, karjalaiset ja setukaiset: Pienet kansat maailmojen rajoilla. Snellman-instituutin A-sarja 19. Kuopio: Snellman-instituutti, 1995. ISBN 951-842-167-6.
  • Vabarna, Anne: Pekko: Setukaiseepos. (Peko.) Laulanut Anne Vabarna. Käännös setun kielestä suomeen: Seppo Suhonen. Runoasuun muotoilu: Seppo Suhonen ja Kai Nieminen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1082. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-768-0.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Setukaiset.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Setukaiset&oldid=22315832”