Sergio Osmeña
Sergio Osmeña (9. syyskuuta 1878 Cebu – 10. lokakuuta 1961 Manila)[1] oli filippiiniläinen valtiomies, joka toimi Filippiinien presidenttinä vuosina 1944–1946 ja sitä ennen varapresidenttinä 1935–1944.
Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Osmeña kävi Colegio de San Juan de Letran -koulua Manilassa ja suoritti oikeustieteellisen tutkinnon katolisessa Santo Tomasin yliopistossa vuonna 1903. Filippiinien vallankumouksen aikana 1890-luvulla hän oli kansallismielisen El Nuevo Dia -sanomalehden toimittajana. Hänet nimitettiin vuonna 1904 Cebun provinssin vt. kuvernööriksi, mistä hän siirtyi Cebun ja Negros Orientalin viskaaliksi. Vuonna 1906 Osmeña valittiin vaaleilla Cebun kuvernööriksi. Seuraavana vuonna hänet valittiin edustajaksi uuteen Filippiinien kansalliskokoukseen. Siellä hän perusti vaikutusvaltaiseksi muodostuneen nationalistipuolueen yhdessä Manuel L. Quezonin ja muiden kanssa.[2][1] Osmeña oli puolueen puheenjohtaja vuoteen 1921, jolloin Quezon tuli hänen tilalleen.[1] Hän oli myös kansalliskokouksen ensimmäisenä puhemiehenä vuosina 1907–1916,[2] sen seuraajaksi perustetun Filippiinien edustajainhuoneen ensimmäisenä puhemiehenä 1916–1923,[1] Filippiinien valtioneuvoston varapuheenjohtajana vuosina 1918–1922[2] ja sen jälkeen senaattorina.[1]
Puoluetoveruudesta huolimatta Osmeña ja Quezon olivat pitkään poliittisia kilpailijoita, ja heidän keskinäinen vihanpitonsa hallitsi Filippiinien politiikkaa usean vuosikymmenen ajan.[3] Vuonna 1924 heidän johtamansa ryhmäkunnat yhdistyivät uudeksi nationalistipuolueeksi (Partido Nacionalista Consolidado) voidakseen tehokkaammin vastustaa kenraalikuvernööri Leonard Woodin politiikkaa.[2] Osmeña ja Manuel Roxas matkustivat vuonna 1931 Washingtoniin tekemään Filippiinien itsenäisyyttä koskeneen toivomusaloitteen, jonka pohjalta Yhdysvaltain kongressi hyväksyi vuonna 1933 Hare–Hawes–Cutting Act -lain. Quezon vastusti lakia, koska se takasi Yhdysvalloille pysyvän oikeuden sotilastukikohtiin Filippiineillä, joten Quezonin kannattajat estivät lain hyväksynnän Filippiinien kansalliskokouksessa. Seuraavana vuonna kaikki osapuolet hyväksyivät uuden Tydings–McDuffie Act -lain, jonka nojalla perustettiin itsehallinnollinen Filippiinien kansainyhteisö kymmenen vuoden siirtymäajaksi ennen täyttä itsenäisyyttä. Vuonna 1935 Quezon valittiin kansainyhteisön ensimmäiseksi presidentiksi ja Osmeña hänen varapresidentikseen.[2][1] Osmeña oli myös kansanvalistusministerinä Quezonin hallituksessa.[2]
Toisen maailmansodan japanilaismiehityksen aikana Quezon ja Osmeña siirtyivät johtamaan pakolaishallitusta Washingtoniin. Osmeñasta tuli presidentti maanpaossa Quezonin kuoltua 1. elokuuta 1944.[2][1] Samaan aikaan José P. Laurel toimi Manilassa japanilaisten asettaman nukkevaltion presidenttinä.[3] Pakolaishallinnon valta Filippiineillä palautui sitä mukaa kun amerikkalaisjoukot valtasivat saaret takaisin. Osmeña ja hänen hallituksensa palasivat Manilaan helmikuussa 1945. Hän pyrki palauttamaan sotaa edeltäneen yhteiskuntajärjestyksen ja puolifeodaalisen maanomistuksen sekä tuomitsemaan sota-ajan kollaboraattorit kansantuomioistuimessa.[2] Osmeña hävisi huhtikuun 1946 presidentinvaalit Roxasille, josta tuli itsenäisten Filippiinien ensimmäinen presidentti, kun itsenäisyys astui voimaan kaksi kuukautta myöhemmin.[2][1]
Muistaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Osmeñan kuva on ollut 50 Filippiinien peson setelissä vuodesta 1969. Hänen mukaansa on nimetty Sergio Osmeña Sr. -niminen kunta Zamboanga del Norten provinssissa.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Sergio Osmeña Wikimedia Commonsissa
Aguinaldo (1899–1901) | Quezon (1935–1944) | Laurel (1943–1945) | Osmeña (1944–1946) | Roxas (1946–1948) | Quirino (1948–1953) | Magsaysay (1953–1957) | Garcia (1957–1961) | Macapagal (1961–1965) | Marcos (1965–1986) | Aquino (1986–1992) | Ramos (1992–1998) | Estrada (1998–2001) | Arroyo (2001–2010) | Aquino III (2010–2016) | Duterte (2016–2022) | Marcos (2022–)
| ||||||||||||||||||
