Sepikät

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee kovakuoriaisheimoa. Katso muut merkitykset täsmennyssivulta.
Sepikät
Pikkusepikkä (Microrhagus pygmaeus)
Pikkusepikkä (Microrhagus pygmaeus)
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Eukaryootit Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Niveljalkaiset Arthropoda
Alajakso: Kuusijalkaiset Hexapoda
Luokka: Hyönteiset Insecta
Lahko: Kovakuoriaiset Coleoptera
Alalahko: Erilaisruokaiset Polyphaga
Osalahko: Elateriformia
Yläheimo: Seppämäiset Elateroidea
Heimo: Sepikät
Eucnemidae
Eschscholtz, 1829
Suvut[1]
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Sepikät Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Sepikät Commonsissa

Sepikät (Eucnemidae) on kovakuoriaisheimo, johon Suomessa kuuluvat muun muassa haapasepikkä (Hylochares populi), halavasepikkä (Hylochares cruentatus), kyrmysepikkä (Eucnemis capucina), kuusisepikkä ja (Hylis procerulus), pikkusepikkä (Microrhagus pygmaeus).

Sepiköiden heimo on lajimäärältään pieni. Maailmasta tunnetaan vain noin 1600 sepikkälajia, joista Pohjoismaissa ja Baltiassa on tavattu 19 lajia. Lajirunsasus on suurin tropiikissa ja useimmat lajit elävät lehtipuilla.[2]

Piirteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sepikät ovat aikuisina lyhytikäisiä, hyvin lentäviä kovakuoriaisia. Yhteisenä piirteenä seppien ja rikkaseppien kanssa aikuisilla sepiköillä on ponnistusmekanismi, jonka avulla ne voivat selälleen jouduttuaan ponnahtaa oikeinpäin tai vaikkapa paeta saalistajiltaan. Aikuiset sepikät ovat 3–10 mm pituisia, tropiikissa jopa 30 mm pituisia, pitkänomaisia kovakuoriaisia. Tuntosarvet ovat rihmamaiset, sahamaiset tai kampamaiset ja tuntosarven toinen jaoke lähtee ensimmäisen jaokkeen sivusta. Raajat ovat hennot ja ylähuuli jää piiloon pään alle. Lajien sisäinen kokovaihtelu on suurta ja naaraat usein selvästi koiraita kookkaampia. Microrhagus-suvun kampasepiköiden koirailla on ensimmäisessä nilkkajaokkeessa kampamainen rakenne.[2]

Sepiköiden toukat ovat jalattomia ja hidasliikkeisiä ja ne elävät lahopuussa. Toukalta suuosista puuttuu ylähuuli, mutta pään etuosassa on nenämäinen uloke nasale. Yläleukojen sisäreunat kaartuvat ulospäin ja hammasteiset ulkoreunat kaartuvat sisäänpäin.[2]

Elinympäristö ja elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aikuiset sepikät eivät nauti ravintoa ja niiden korkeintaan parin viikon pituisen elämän ainoa tarkoitus on löytää uusia elinpaikkoja joilla ne voivat lisääntyä. Useimmat lajit ovat liikkeellä heinäkuussa, muutamat kuitenkin jo kesäkuun alussa. Ne ovat hyviä lentäjiä ja etenkin lämpimällä säällä nopeita liikkeissään. Kuoriaiset ovat yleensä vähälukuisia, joskin sopivassa puussa niitä voi olla runsaastikin, ja elintavoiltaan piilottelevia, eikä niitä ole helppoa löytää. Samasta syystä niiden elintavat tunnetaan huonosti. Kuoriaiset parveilevat etenkin lämpiminä iltapäivinä isäntäpuiden rungoilla. Ruskosepikällä (Rhacopus sahlbergi) on huomattavan suuret silmät, mikä saattaisi viitata yöaktiivisuuteen. Kosiomenoihin liittyen kuusisepikällä (Hylis procerulus) ja kaulussepikällä (Melasis bupestroides) on varsin erikoisia parveilumenoja.[2]

Toisin kuin aikuisina, toukkavaiheessa sepikät ovat pitkäikäisiä ja elävät lahoavassa puuaineksessa, jossa ne syövät sienirihmastoa. Ne liikkuvat hyvin hitaasti ja ruokailu tapahtuu oksentamalla ruuansulatusneste rihmastolle ja syntyneen ruokasulan toukka imeskelee sisäänsä. Toukkavaihe kestää yleensä kaksi vuotta. Toukat eivät ole kovin isäntäspsifisiä ei ne voivat elää monilla eri puulajeilla, mutta sen sijaan ne ovat vaateliaita puun lahoamistyypin suhteen. Hylochares, Melasis, ja Isorhipis-sukujen toukat asuttavat vasta kuolleiden puiden kovaa puuainesta, johon ne kaivavat käytäviä jykevillä suuosillaan. Muut lajit etenevät ryömien haperoksi lahonneen puun säikeiden välissä. Eräiden lajien toukat keskittyvät lahottavien kääpäsienten läheisyyteen. Kyrmysepikkä (Eucnemis capucina) munii munansa mieluiten onttojen puiden onkaloihin. Eucneminae-alaheimossa ja osalla Microrrhagini-tribuksen lajeista toukilla esiintyy hypermetamorfoosi, jossa eri toukkavaiheet eroavat anatomisesti ja elintavoiltaan suuresti toisistaan.[2][3]

Halavasepikkä on ainoastaan Suomessa elävä endeeminen haapasepikän sisarlaji, joka on melko vasta eriytynyt.[4] Haapasepikkää on pidetty hävinneenä, kunnes se löytyi 2004 Vantaalta Kaivokselan maastosta.[5]

Sepistä, sepiköistä ja jalokuoriaisista on valmistunut kirjahanke.[6]

Lajit Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomesta on tavattu 12 sepikkälajia, joista uhanalaisia ovat yksi äärimmäisen uhanalainen (CR) ja kolme erittäin uhanalaiseksi (EN) luokiteltua lajia. Lisäksi kolme lajia on luokiteltu silmälläpidettäviksi (NT).[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Hyönteiset ja hämähäkit, tietoa harrastajille Viitattu 29.9.2009.
  2. a b c d e f K. Heliövaara, I. Mannerkoski, J. Muona, J. Siitonen & H. Silfverberg: Hyppivät ja hohtavat – Suomen sepät, sepikät, rikkasepät ja jalokuoriaiset. Helsinki: Metsäkustannus Oy, 2014. ISBN 978-952-6612-38-6. s. 17, 28–31, 31–38, 43–44 ja 182–201
  3. Luoteisen Jyrki Muona, Tyynenmeren alueen historiallinen eliömaantiede
  4. Luonnontieteellinen keskusmuseo 24.09.2009: Suomesta löytyi uusi kotoperäinen kovakuoriainen Viitettu 22.8.2010
  5. Suomesta löytyi uusi kovakuoriaislaji Yle.fi. Viitattu 29.9.2009.
  6. Kari Heliövaara: Suomen sepät ja jalokuoriaiset -kirjahanke Ympäristö.fi. Viitattu 29.9.2009.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]