Tämä on lupaava artikkeli.

Sea Harrierin pakkolasku Alraigolle

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Sea Harrierin pakkolasku Alraigolle
Onnettomuuskoneen kanssa samantyyppinen Britannian kuninkaallisen laivaston Sea Harrier FRS.1s -hävittäjä lähestyy Yhdysvaltain laivaston lentotukialus USS Dwight D. Eisenhoweria.
Onnettomuuskoneen kanssa samantyyppinen Britannian kuninkaallisen laivaston Sea Harrier FRS.1s -hävittäjä lähestyy Yhdysvaltain laivaston lentotukialus USS Dwight D. Eisenhoweria.
Yhteenveto
Päivämäärä 6. toukokuuta 1983
Onnettomuustyyppi pakkolasku
Tapahtumapaikka konttilaiva Alraigo Atlatilla Portugalin rannikon lähellä
Lähtöpaikka HMS Illustrious
Määränpää HMS Illustrious
Kuolleita 0
Loukkaantuneita 0
Eloonjääneitä 1
Lentokone
Konetyyppi BAe Sea Harrier FRS.1
Lentoyhtiö Britannian kuninkaallinen laivasto
Rekisteritunnus ZA176
Matkustajia 0
Miehistöä 1

Sea Harrierin pakkolasku Alraigolle tapahtui 6. toukokuuta 1983,[1] kun Britannian kuninkaallisen laivaston Sea Harrier -VTOL-hävittäjä laskeutui espanjalaisen konttilaivan konttipinon päälle Atlantilla. Hävittäjä osallistui Naton sotaharjoitukseen, mutta epäonnistui palaamaan sen kanssa harjoitelleen opettajakoneen luokse. Hävittäjän lentäjä yritti tämän jälkeen palata inertiasuunnistusjärjestelmän turvin lentotukialukselle, jolta oli noussut ilmaan. Inertiasuunnistusjärjestelmä oli vioittunut, ja lentäjä laskeutui polttoaineen vähetessä lähellä purjehtineelle konttialukselle. Laskeutumisessa ei tullut henkilövahinkoja tai merkittäviä materiaalivahinkoja.

Tapahtumien kulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiseen Naton sotaharjoitukseensa osallistunut luutnantti Ian ”Soapy” Watson lähti harjoituslennolle Sea Harrier -koneella HMS Illustrioukselta lähellä Portugalin rannikkoa. Watsonin koneen lisäksi harjoituslennolle lähti toinen opettajakone, jonka johdolla Watsonin oli tarkoitus löytää ”sotaoloissa” operoiva ranskalainen lentotukialus, joka operoi radiohiljaisuudessa ja tutka sammutettuna.[2]

Etsinnän jälkeen Watson palasi opettajakoneen kanssa sovittuun kohtaamispaikkaan. Opettajaa ei kuitenkaan näkynyt, ja Watson kääntyi inertiasuunnistusjärjestelmän avulla HMS Illustriouksen oletettuun suuntaan ja odotti sen ilmaantuvan tutkaan. Alus ei kuitenkaan tullut näkyviin, ja Watson päätti ottaa yhteyttä radiolla, jolla ei myöskään saanut vastausta. Koneen inertiasuunnistusjärjestelmä oli vioittunut, minkä seurauksena Watson ei onnistunut palaamaan lentotukialukselle, jolta oli lähtenyt.[2]

Watson lensi koneellaan itään läheiselle laivaväylälle Sea Harrierin polttoaineen alkaessa loppua. Hän onnistui saamaan radioyhteyden laivaan 80 kilometrin päässä ja sai tämän näköyhteyteen 19 kilometrin päässä. Watson aikoi alkuun hypätä heittoistuimella Alraigo-nimisen aluksen läheisyyteen, mutta päätti yrittää pystysuoraa VTOL-laskeutumista aluksen rahtikonttipinon päälle.[2] Alraigo kuljetti Kanariansaarilla sijaitsevan Roque de los Muchachosin observatorion teleskoopin aluslevyä,[3] ja konttilaivan kannella olleet rahtikontit muodostivat lentäjien koulutuksessa käytetyn harjoituslaskeutumisalustan kokoisen tasaisen pinnan.[2]

Watson laskeutui toisen lähestymisen päätteeksi aluksen konttipinon päälle, kun koneella oli enää polttoainetta muutamaksi minuutiksi. Laskeutumisen jälkeen hävittäjä alkoi liukua alas konttipinon päältä. Watson yritti pysäyttää liu’un vetämällä hävittäjän laskutelineet sisään. Hävittäjä jatkoi kuitenkin liukumista ja pysähtyi lopulta törmättyään kannelle pysäköityyn pakettiautoon.[2]

Alraigo saapui Santa Cruz de Tenerifen satamaan neljää päivää myöhemmin lehdistön vastaanottamana. Watson joutui kahteen kertaan erilaisten tutkintakomiteoiden haastateltavaksi.[2]

Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sea Harrier ZA176[3] nostettiin laivasta Santa Cruz de Tenerifen satamassa, ja vietiin takaisin Britanniaan BP:n British Tay -tankkerilla.[4] Hävittäjän todettiin olevan korjattavissa, ja se palasi huollon jälkeen palvelukseen. Kone muunnettiin vielä yhdeksän vuotta onnettomuuden jälkeen FA2-versioksi, minkä jälkeen se palveli vielä vuoden 2003 syyskuulle. ZA176 on nykyisin Nottinghamshiren Newark Air Museumin kokoelmissa FA2-päivityksen jälkeisessä asussaan.[3]

Onnettomuuden lopulliseksi syyksi todettiin Watsonin kokemattomuus, sillä hän oli suorittanut vasta 75 prosenttia koulutuksestaan ennen Naton sotaharjoitukseen osallistumista. Watson sai nuhtelut ja hänet siirrettiin toimistotehtäviin. Myöhemmin hän lensi vielä 2 000 tuntia Sea Harriereilla ja toiset 900 tuntia F/A-18 Horneteilla ennen eroamistaan tehtävistään vuonna 1996. Rahtilaivan miehistö ja omistaja saivat 570 000 puntaa korvauksia.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Day, Peter: Why 'lost' jet pilot took ride on container ship telegraph.co.uk. 1.6.2007. Telegraph Media Group Limited. Viitattu 26.1.2016. (englanniksi)
  2. a b c d e f g Wright, Tim: Oldies and Oddities: The Alraigo Incident airspacemag.com. Marraskuu 2008. Smithsonian Enterprises. Viitattu 26.1.2016. (englanniksi)
  3. a b c Heeley, Howard: Modern-day veteran airsceneuk.org.uk. F4 publishing. Viitattu 26.1.2016. (englanniksi)
  4. Sea Harrier force-lands on cargo ship. Flight International, 18.6.1983, s. 1836. Reed Business Information Ltd. Artikkelin verkkoversio (PDF) Viitattu 27.1.2016. (englanniksi)