Sanasto (järjestö)

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Sanasto ry, Sanasto rf on kirjallisuuden tekijänoikeusjärjestö, joka edustaa yli 9 500 kirjailijaa ja kääntäjää. Sanasto toimii opetus- ja kulttuuriministeriön hyväksymänä sopimuslisenssijärjestönä ja hallinnoi muun muassa lainauskorvauksia. Sanasto myöntää lupia kirjallisuuden käyttöön ja tilittää tekijänoikeuskorvaukset keskitetysti teosten tekijöille.

Sanasto edistää, valvoo ja hallinnoi kirjallisuuden tekijöiden tekijänoikeuslakiin perustuvia oikeuksia Suomessa ja ulkomailla sekä työskentelee kirjailijoiden ja kääntäjien oikeuksien kehittämiseksi. Sanasto avustaa asiakkaitaan tekijänoikeusloukkauksissa sekä teosten jälkikäyttötilanteissa ja tarjoaa asiakkailleen lainopillista neuvontaa tekijänoikeuskysymyksissä. Lisäksi Sanasto pyrkii vaikuttamaan tekijänoikeuksista käytävään yhteiskunnalliseen keskusteluun sekä lainsäädäntöön tekijöille edullisella tavalla.

Sanaston perustivat vuonna 2005 Suomen Kirjailijaliitto ry, Suomen tietokirjailijat ry, Finlands svenska författareförening rf ja Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto ry. Sanaston puheenjohtajina ovat toimineet vuosien 2005–2011 aikana Kari Levola, Taavi Soininvaara, Timo Parvela ja Paavo Ahonen. Virpi Hämeen-Anttila toimi järjestön puheenjohtajana vuodet 2012–2017. Vuoden 2018 alussa Sanaston puheenjohtajana aloitti Heikki Karjalainen. Puheenjohtajan toimikausi on kaksivuotinen. Sanaston toiminnanjohtajana on työskennellyt Anne Salomaa vuodesta 2010 alkaen.

Sanaston asiakkuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sanaston asiakkuussopimuksen solmimalla kirjallisuuden tekijä tai edesmenneen tekijän oikeudenomistaja siirtää haluamassaan laajuudessa tekijänoikeuksiensa valvonnan ja hallinnoinnin Sanastolle. Asiakkuussopimuksen voi solmia kuka tahansa tekijä, jolta on julkaistu Suomessa vähintään yksi kirjallinen teos. Sanaston asiakkuus myös helpottaa kirjallisuuden käyttäjien mahdollisuutta tavoittaa tekijä teosten käyttölupatiedusteluissa.

Sanasto saa sopimuksen perusteella myöntää lupia teoksen käyttöön tietyissä tilanteissa. Sopimus ei rajoita tekijän mahdollisuuksia sopia myös itse teostensa käyttämisestä.[1] Saadakseen korvausta teostensa käytöstä kirjastoissa, radiossa ja televisiossa, Celian omakirjalainoista ja pakkolisenssin nojalla myydyistä oppikirjoista tekijän tulee solmia Sanaston asiakkuussopimus.[2]

Lainauskorvaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lainauskorvaus on kirjastolainoista kirjailijoille ja kääntäjille maksettava tekijänoikeuskorvaus. Tekijälle kuuluva oikeus saada korvausta teostensa lainaamisesta kirjastoista perustuu Euroopan unionin vuokraus- ja lainausdirektiiviin. Lainauskorvauksesta säädetään tekijänoikeuslain 19 §:n 4 momentissa [3]. Vuonna 2006 tekijänoikeuslakiin tehtiin muutos, joka antoi tekijälle ja hänen tekijänoikeuslain 41 §:n mukaiselle siirronsaajalleen oikeuden saada korvausta teosten lainaamisesta yleisistä kirjastoista. Ennen lainmuutosta Suomessa ei maksettu tekijöille lainkaan kirjastojen lainamääriin perustuvaa korvausta. Tanskassa lainauskorvauksia on maksettu vuodesta 1946, Ruotsissa vuodesta 1954.

Lainauskorvaukset maksetaan valtion budjetista. Vuonna 2010 lainauskorvausmääräraha oli 3,25 miljoonaa euroa. Viisivuotisen Kirja elää -kampanjan seurauksena lainauskorvausmääräraha päätettiin nostaa pohjoismaiselle tasolle.[4] Vuonna 2017 lainauskorvausmääräraha oli 14,2 miljoonaa euroa.

Sanasto jakaa lainauskorvausta kirjailijoille ja kääntäjille, Kopiosto kirjallisuuden kuvittajille ja Teosto musiikin tekijöille.[5] Tekijäkohtainen korvaus määräytyy lainauskertojen perusteella ja pienin maksettava korvaussumma on 10 euroa[6][7]. Saadakseen korvausta tekijän on solmittava Sanaston asiakkuussopimus ja toimitettava tarpeelliset tiedot korvausten maksamiseksi.

Kirjallisuuden käyttö tv:ssä ja radiossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sanasto hallinnoi opetus- ja kulttuuriministeriön päätöksellä tekijänoikeuslain 25 f §:n 1 ja 3 momenttien mukaista sopimuslisenssiä. Lainkohdan nojalla on mahdollista myöntää lupia ja kerätä korvauksia tekijänoikeussuojan alaisten kirjallisten teosten käytöstä radiossa ja televisiossa. Aiemmin Sanaston jäsenjärjestöt ovat tilittäneet korvaukset teosten käytöstä radiossa ja televisiossa. Sopimuslisenssialueen hallinnointi siirtyi jäsenjärjestöiltä Sanastolle 1.5.2010 alkaen.[8]

Omakirjalainat ja pakkolisenssin nojalla myydyt oppikirjat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tekijänoikeuslain 17 § mahdollistaa tekijänoikeudella suojattujen teosten saattamisen tietyn erityisryhmän käytettäväksi. Lainkohdan nojalla julkaistusta kirjallisesta teoksesta voidaan ääntä tallentamalla valmistaa kappaleita lukemisesteisten saataville.

Valtion erikoiskirjasto Celialla on käytössä omakirjalainajärjestelmä. Celian ja Sanaston välillä solmitun sopimuksen nojalla oikeudenomistajille maksetaan korvausta kirjallisten teosten käytöstä Celian omakirjalainajärjestelmässä. Celia on välittänyt teoksia asiakkailleen omakirjajärjestelmään perustuen vuodesta 2006. [9]

Sanasto ja Celia ovat solmineet sopimuksen tekijänoikeuslain 17 §:n nojalla myytäväksi valmistetuista äänikirjoista suoritettavasta korvauksesta. Tämä pakkolisenssisäännös mahdollistaa kirjallisten teosten saattamisen näkövammaisten ja muiden lukemisesteisten käytettäväksi.

Lainkohtaan perustuen tekijän tulee saada korvaus teostensa myynnistä, mutta tekijä ei voi kieltää teostensa käyttöä pakkolisenssisäädöstilanteessa. Celia on myynyt äänitettyjä oppikirjoja vuodesta 2006.[10][11]

Sanaston myöntämät käyttöluvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Useimpiin kirjallisuuden käyttötilanteisiin tarvitaan tekijän lupa. Sanasto myöntää tekijöiden valtuutuksella lupia heidän teostensa käyttöön, laskuttaa korvaukset teosten käytöstä ja tilittää korvaukset edelleen niille tekijöille, joiden teoksia on käytetty.

Sanaston myöntämillä käyttöluvilla voi esimerkiksi esittää kirjallisuutta erilaisissa tilaisuuksissa, painaa tekstikatkelmia tapahtumamateriaaleihin ja postikortteihin tai uusiin julkaisuihin sekä käyttää kirjallisuutta radiossa ja televisiossa.[12]

Järjestön perustamisen ja lainauskorvausjärjestelmän arvostelua[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomi sai huomautuksen lainauskorvausjärjestelmän puuttumisesta Euroopan komissiolta vuonna 2004. Sen seurauksena eduskunta muutti tekijänoikeuslakia vuonna 2006 (yleiset kirjastot otettiin lainauskorvauksen piiriin[13]), ja vuoden 2007 valtion budjettiin varattiin pieni määräraha lainauskorvausten maksamista varten. Sanasto perustettiin vuonna 2005 hallinnoimaan näitä korvauksia ja ajamaan kirjallisuuden tekijöiden tekijänoikeudellisia etuja. Ensimmäisen kerran lainauskorvauksia tilitettiin tekijöille Suomessa vuonna 2010 (lainauskorvaukset maksettiin takautuvasti vuodesta 2007 alkaen). Opetus- ja tutkimuskirjastojen lainoista on maksettu lainauskorvausta vuoden 2017 alusta.

Työnantajia edustava Viestinnän keskusliitto kritisoi vuonna 2006 Sanastoa siitä, että sen ajama "Sanasto-sopimus estää tekijöitä sopimasta vapaasti kustantajien kanssa oikeuksistaan, esimerkiksi uusista digitaalisista palveluista ja tuotteista" ja että uusi väliporras kustantajien ja tekijöiden välillä vain lisää kustannuksia.[14]

Myös Euroopan komission Suomelle antamaan huomautukseen ja lainauskorvausjärjestelmän luomiseen kohdistui kritiikkiä. Kritisoijien mukaan itse direktiivi ei ollut muuttunut, vaan ainoastaan Euroopan komission tulkinta vuokraus- ja lainausdirektiivistä 92/100/ETY.[15] Toinen EU-maa, Portugali, jota tulkintamuutos myös koski, piti tarpeettomana muuttaa omia käytäntöjään. Effi-aktivisti Kai Puolamäen mukaan Suomessa muutoksen ajoivat läpi muun muassa Suomen Kirjailijaliitto taustamotiivinaan perustaa Sanaston kaltainen uusi tekijänoikeusjärjestö kaappaamaan hallintaansa uusista tekijänoikeusmaksuista tuleva useiden miljoonien eurojen arvoinen rahavirta.[16][17]

Sittemmin kustannusalan ja Sanaston suhde on normalisoitunut, ja Suomen kustannusyhdistys on mm. tukenut Sanaston vuosien 2011–2016 aikana lainauskorvausten korottamista ajanutta Kirja elää -kampanjaa.[18]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]