Sammakonleinikki

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Sammakonleinikki
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Ranunculales
Heimo: Leinikkikasvit Ranunculaceae
Suku: Leinikit Ranunculus
Laji: reptabundus
Kaksiosainen nimi

Ranunculus reptabundus
Rupr.

Sammakonleinikki (Ranunculus reptabundus tai Ranunculus sceleratus ssp. reptabundus) on Venäjällä ja Suomessa tavattava kosteiden kasvupaikkojen leinikkikasvi. Suomessa lajia tavataan lähinnä Oulun seudulla ja se on luokiteltu uhanalaiseksi lajiksi.[1] Sammakonleinikki on muiden leinikkikasvien tapaan myrkyllinen kasvi.[2]

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yksivuotinen tai usein ylitalvinen sammakonleinikki kasvaa 10–30 cm korkeaksi. Sen mutkainen varsi on koheneva tai rento, 3–4 mm paksu, alaosasta kalju ja yläosasta usein karvainen. Varsi juurehtii alaosan nivelistä. Kiiltävänvihreiden aluslehtien lavat ovat tavallisesti 2–6 cm leveitä, leveän suippotyvisiä tai herttatyvisiä ja kolmijakoisia tai -osaisia. Lavan liuskat ovat kolmihalkoisia tai -hampaisia. Varsilehtien lavat ovat kolmiosaisia, ylimpien lehtien lavat ovat liuskattomia ja muodoltaan kapeansoikeita tai soikeita. Kukkaperät ovat melko lyhyitä ja kukkia on melko runsaasti. Kehäkiehkuroita kukissa on kaksi kappaletta. Sekä verho- että terälehtiä on viisi kappaletta. Tummankeltaisten kukkien terälehdet ovat 4–6 mm pitkiä, mesikuopallisia ja ne ovat verholehtiä lyhyempiä. Kukkapohjus on lähes pallomainen. Sammakonleinikki kukkii Suomessa heinä-syyskuussa. Hedelmä koostuu 1,1–1,5 mm pitkistä pähkylöistä, joissa on 0,15–0,3 mm pitkä suora ota.[3] Laji tekee runsaasti siemeniä, jotka leviävät muun muassa lintujen mukana.[4]

Sammakonleinikkiä läheisesti muistuttava konnanleinikki. Kuva Johann Georg Sturmin teoksesta Deutschlands Flora in Abbildungen (1796).

Sammakonleinikki voi risteytyä konnanleinikin (R. sceleratus) kanssa.[2] Aikaisemmin sammakonleinikki luokiteltiin konnanleinikin alalajiksi (R. sceleratus ssp. reptabundus) ja on vasta äskettäin tunnustettu omaksi lajikseen.[5] Konnanleinikillä on sammakonleinikkiä pienemmät kukat ja sen alus- ja varsilehtien välinen ero on melko jyrkkä, kun sammakonleinikillä muutos lehtien välillä on loivempi.[4]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sammakonleinikin levinneisyys tunnetaan huonosti. Sitä tavataan Suomen lisäksi ainakin Venäjällä Kuolan niemimaalta, Vienanmeren alueelta, Venäjän Karjalan pohjoisosista sekä Pohjois-Venäjällä ehkä Uralille saakka.[4] Suomessa sammakonleinikkiä tavataan Oulun seudulla Siikajoelta Haukiputaalle,sekä Oulujoen vartta pitkin sisämaahan päin Muhokselle ja Kainuun puolelle Vaalaan asti. Lajia tavataan myös Kuusamosta.[5][6] Pohjois-Hämeestä ja Lapista lajista on lyhytaikaisia havaintoja, joiden arvellaan olleen lintujen mukana levinneitä tulokkaita.[4]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sammakonleinikki kasvaa kosteilla paikoilla kuten ojissa, allikoissa ja jokien rannoilla.[2] Laji hyötyy ihmisen toiminnasta, mutta toisaalta on vaarassa kosteikkojen kuivaamisen ja rantarakentamisen takia.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Oulun kasvit. Piimäperältä Pilpasuolle. Toim. Kalleinen, Lassi & Ulvinen, Tauno & Vilpa, Erkki & Väre, Henry. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Norrlinia 11 / Oulun kaupunki, Oulun seudun ympäristövirasto, julkaisu 2/2005. Yliopistopaino, Helsinki 2005.
  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
  • Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti: Sammakonleinikki. Teoksessa Uhanalaiset kasvimme. Toim. Ryttäri, Terhi & Kettunen, Taina. Suomen ympäristökeskus, Helsinki 1997, s. 225.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Ympäristöministeriö: Uhanalaiset putkilokasvit luonnonsuojeluasetuksessa Viitattu 5.9.2010.
  2. a b c Retkeilykasvio 1998, s. 83.
  3. Retkeilykasvio 1998, s. 75, 83.
  4. a b c d e Ulvinen & Uotila 1997, s. 225.
  5. a b Oulun kasvit 2005, s. 112.
  6. Lampinen, R., Lahti, T. & Heikkinen, M. 2012: Kasviatlas 2011: Sammakonleinikin levinneisyys Suomessa. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsinki. Viitattu 24.7.2012.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]