Saimaan juoksutussääntö

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Saimaan juoksutussääntö tarkoittaa ennakkosuunnitelmaa, jolla Saimaan vesiä päästetään Vuokseen siten, että eteläisellä Saimaalla, eli niin sanotulla varsinaisella Saimaalla, vedenpinta pysyy etukäteen sovitulla korkeudella ja samalla vältetään sekä Saimaalla että Vuoksella veden runsaudesta tai vähyydestä johtuvia vahinkoja tai haittoja. Periaatteessa Saimaata ei säännöstellä, mutta sen juoksuttamisella pyritään sen vedenpinnan vaihtelut pitämään vähäisinä. Koska Saimaa on hyvin suuri järvi, sen vesitilavuus on tavanomaista suurempi. Jo pienikin vedenpinnan korkeuden alentaminen voimakkaalla juoksutuksella aiheuttaa Vuoksessa pitkäkestoisen tulvan. Suomella ja Venäjällä on voimassa valtiosopimus, jossa määritetään juoksutuksien ehdot. Sopimuksen pääidea on, että Suomen tehtävänä on seurata sekä Saimaan vedenpinnan kehitystä että Vuoksen virtaamaa. Kun vedenpinnan korkeus seuraa vuodenkierrosta mitattua keskiarvokäyrää, ei tule tehdä mitään poikkeuksia juoksutukseen. Jos kuitenkin ilmenee jotakin sellaista, joka tulee alentamaan tai nostamaan tavanomaista vedenkorkeutta, aloitetaan ennakolta sellaiset toimenpiteet, joilla vältetään vahingot mahdollisimman tehokkaasti. Tilanne pyritään hyvissä ajoin ennakoimaan niin, että korjaava toimenpide voidaan aloittaa maltillisesti ja korjaustoimia tulee voimistaa sitä mukaa, mitä todennäköisemmin ennakoitu tapahtuma näyttää toteutuvan. Toimenpiteet suoritetaan Tainionkosken vesivoimalaitoksella ja asiasta tiedotetaan samalla venäläistä osapuolta. Vuoksen neljä vesivoimalaitosta toimivat yhteistuumin, jotta samalla Vuoksen läpi virtaavasta vedestä saadaan tuotettua optimaalinen määrä sähköenergiaa. Suomessa tarkkailu on Kaakkois-Suomen ympäristökeskuksen vastuulla.[1][2][3]

Juoksutuksen reunaehtoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka juoksuttaminen on suomalaisten viranomaisten päätäntävallassa ja vedenpinnan pitäminen normaalikäyrällä on yleensä onnistunut hyvin, tulee silloin tällöin tilanteita, jossa halutut vedenpinnanmuutokset eivät palaudu juoksuttamalla helposti. Saimaan vedenpinnan korkeudelle on sovittu ylärajaksi 76,60 metriä mpy., joka tulee alittaa käyttäen voimakkaitakin juoksutuksia. Tällaiset päätökset tehdään yhteisymmärryksessä venäläisen osapuolen kanssa siten, että juoksutuksien negatiiviset vaikutukset pyritään ennakoimaan ja mahdollisesti torjumaan myös Vuoksen varressa. Purjehduskaudella, jolla sopimuksessa tarkoitetaan aikaväliä toukokuusta joulukuun puoliväliin, tavoitellaan 75,10 metrin ja muuna aikana 75,00 metrin alakorkeutta (mpy.). Juoksutuksia säädeltäessä ei Vuoksen virtaamaa tule pysäyttää milloinkaan kokonaan, vaan se pyritään pitämään rajan 300 kuutiometriä sekunnissa (m³/s) yläpuolella. Juoksutuksien virtaamien ilmoitetut arvot esitetään viikkokeskiarvoina.[2][3]

Saimaan vedenpintaa seurataan varsinaisella Saimaalla olevilla vedenkorkeuden mittauspisteillä päivittäin. Mittauspisteet sijaitsevat Lauritsalassa, Ristiinassa ja Savonlinnassa. Mittausarvot luetaan N60-asteikolla ja ne muunnetaan NN-asteikolle vähentämällä N60-mittausarvoista 8 senttimetriä. Päätöksenteossa käytetään kolmen mittauspisteen antamaa keskiarvoa. Normaalina vedenkorkeuden lukema-arvona pidetään vuosien 1847–1984 vuodenaikojen mukaista keskiarvokäyrän päivittäistä arvoa, josta voidaan poiketa 50 senttimetriä yli tai ali. Käyrä on luettavissa valtiosopimuksen liitteestä.[2][3]

Juoksutussopimusten historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saimaan ja Vuoksen tilanne juoksutuksien osalta oli ennen toista maailmansotaa Suomelle helppo. Toisaalta keskimäärin viiden vuoden välein Saimaa tulvi ja aiheutti ranta-asukkaille vahinkoja ja taloudellisia tappioita. Jo 1800-luvulla oli Saimaan vedenpinnan laskusta ollut toistuvasti puhetta. Tiedetään kuitenkin, että jo vuosisatoja aikaisemminkin asiaa oli yritetty ratkaista. Kun 1900-luvun alussa Vuoksea, joka kuului tuolloin kokonaan Suomen suurruhtinaskuntaan tai myöhemmin itsenäiselle Suomelle, alettiin valjastamaan sähköntuotantoon, kiinnitettiin asiaan jo enemmän huomiota. Voimalaitoksien ohijuoksutusporteilla olisi ollut mahdollista säädellä Vuoksessa virtaavaa vettä tehokkaasti. Koska ensimmäiset voimalaitokset patosivat Vuoksen vain puolittain, ei näitä voinut käyttää vedenkorkeuden sääntelyyn. Vuonna 1921 valmistui Tainionkoskeen ensimmäinen Vuoksen uoman yli ulottuva pato, mutta sekään ei vielä olisi kelvannut tähän. Hieman alempana vuodesta 1928 toimintansa aloittanut Imatran vesivoimalaitos olisi pystynyt säännöstelemään virtaamia tehokkailla sulku- ja ohijuoksutuslaitteillaan, mutta sen yläaltaan vedenpinta jäi Saimaan vedenpinnan alapuolelle. Juoksutuksien säätelyyn tarvittaisiin Tainionkoskeen rakennettava uusi patolaitteisto.[4]

Vaikka välineitä ei vielä ollut, asetti Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriö neuvottelukunnan valmistelemaan säännöstelysuunnitelmaa. Neuvottelukunnan työn pohjalta perustettiin vuonna 1934 Saimaan säännöstelytoimisto ja se tutki selvityksin ja mittauksin tulvien haittavaikutuksia vuoteen 1938 mennessä. Säännöstelytoimisto otti kantaa vedenpinnan korkeusvaihtelujen haittavaikutuksiin maataloudessa, metsätaloudessa, laivaliikenteessä, uitossa ja voimataloudessa. Muita edunsaajia ei tuolloin huomioitu. Suunnitelmat valmistuivat vuonna 1939.[4]

Suunnitelmat tarkistettiin sotien jälkeen, sillä alueluovutukset vaikuttivat niihin ja samalla ei haluttu joutua jatkuvasti neuvottelemaan niiden toteutuksesta Neuvostoliiton kanssa. Suunnitelma valmistui vuonna 1948. Jo 1947 oli Neuvostoliiton sähkövoimaministeriöstä otettu yhteyttä tarkoituksena solmia sopimus Vuoksen juoksutuksista. Neuvostoliitolla oli joessa kaksi voimalaa ja Suomella kaksi, sillä Tainionkosken voimalaitos oli valmistumassa. Neuvostoliiton kiirehtiessä säännöstelyn aloittamista se pantiin käyntiin vuonna 1949 edellisinä vuosina valmistuneen suunnitelman pohjalta. Kun vedenpinnan sääntelyssä epäonnistuttiin, maksettiin vahingon kärsineille korvauksia, ja kun se onnistui, ei hyödyn saaneilta saanut kuitenkaan pyytää korvauksia. Lopulta sopimus jouduttiin purkamaan, sillä säännöstelyyn ei ollut viranomaisilta saatua lupaa.[4]

Ennen säännöstelyn päättymistä alettiin suunnitella uutta säännöstelysuunnitelmaa. Siihen vaikuttivat sotakorvaukset ja niiden maksamiseksi valmistettavien tuotteiden vaatima sähköenergia. Tässä vuoden 1958 suunnitelmassa haluttiin käyttää juoksutusta vapaammin kuin edellisessä suunnitelmassa, jotta voimataloudella menisi paremmin. Lupaehtojen täyttäminen laajoine tutkimuksineen koettiin kuitenkin hankalaksi, joten lopulta päätettiin hakea lupaa vaatimattomille vedenkorkeuden nostoille. Normaaliksi enimmäiskorkeudeksi valittiin 76,20 metriä mpy. (NN+) ja ehdottomaksi yläkorkeudeksi 76,75 metriä. Tällä suunnitelmalla ei juoksutuksilla katsottu koituvan kenellekään vahinkoa. Uusi suunnitelma sai luvan vuonna 1966.[4]

Suunnitelman soveltamisesta käytäntöön ja uuden Saimaan kanavan valmistuminen käynnisti Suomen puolella uuden juoksutussuunniteman valmistelut. Eduskunnassa hyväksyttiin vuonna 1962 vesilaki sellaisessa muodossa, että vedensäännöstelyn hyödyt ja haitat huomioitiin yhdessä ja niiden annettiin kompensoida toisensa vahinkokorvauksia määrättäessä. Vesioikeudessa Saimaan juoksutusta kuitenkin vastustettiin haettavassa muodossa, joten suunnitelma raukesi.[4]

Vuonna 1972 otettiin Neuvostoliiton vaatimuksesta taas esille Saimaan säännöstely, koska heidän voimaloidensa kapasiteettia ei saatu vallitsevissa olosuhteissa hyödynnettyä täysin. Suomalaiset ilmoittivat edellisiin kokemuksiinsa vedoten, että he eivät tavoittele enää eri osapuolien hyötynäkökohtien täyttämistä, vaan ainoastaan suurien vedenpinnan korkeuksien haittojen torjumista. Suunnitteluvuosien aikana Saimaalla sattui erikoisia tilanteita, jotka vaikuttivat uuden juoksutussuunnitelman toteuttamissääntöihin. Maiden yhteiskomissio päätti vuonna 1979 esittää maidensa hallituksille uuden suunnitelman hyväksymistä. Vesilakiin tehtiin vuonna 1981 lakimuutos, ettei korvattavaksi vahingoksi hyväksytty enää voimatalouden edunmenetyksiä ohijuoksutetusta vedestä. Tulvia ehkäistiin ohijuoksutuksin, joiden vahingot jäivät jatkossa Neuvostoliiton puolelle. Korvattavaksi tuli näin ollen vain heille koituneet vahingot. Kun Suomessa vastustettiin poikkeusjuoksutuksia, alettiin Neuvostoliitossa suorittaa omia tutkimuksia juoksutuksien todellisista vahingoista. Ne paljastivat hyödyn ja vahingon suuren epäsuhdan. Vuoksen ympäristön vahingot olivat moninkertaiset Saimaalla koettuihin hyötyihin.[4]

Näiden kokemusten ja uusien tietojen valossa päätti komissio tarkistaa juoksutusten perussääntöjä. Juoksutussäännöissä olevia rajoituksia poistettiin ja vaatimukset voimatalouden menetyksien kompensoinnista jätettiin käytännössä pois. Kun ylimääräiset tulvajuoksutukset aiheuttivat rahallisia menetyksiä ja kun ennakoivat juoksutukset lisäsivät energiantuotannossa tuottoa, katsottiin hyötyjen ja haittojen menevän voimataloudessa lähes tasan. Uusi juoksutussääntö oli esillä lehdistössä eikä sitä vastustettu enää voimakkaasti. Kyseisestä juoksutussäännöstä solmittiin lopulta valtiosopimus 26.10.1989.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Saimaan juoksutukset ymparisto.fi. 28.5.2019. Kouvola: Kaakkois-Suomen ELY-keskus. Viitattu 21.5.2021.
  2. a b c Saimaan ja Vuoksen juoksutussääntöä koskeva SOPIMUS (PDF) ymparisto.fi. 1989. Kaakkois-Suomen ELY-keskus. Viitattu 21.5.2021.
  3. a b c Saimaan ja Vuoksen juoksutussääntöä koskevan sopimuksen LIITE (PDF) ymparisto.fi. 1989. Kaakkois-Suomen ELY-keskus. Viitattu 21.5.2021.
  4. a b c d e f g Kivekäs, Lasse K.: Saimaan vedenjuoksun ja vedenpinnankorkeuden muuttamisyrityksiä. (lehtileike) Rakennustekniikka, 1990, 1990. vsk, nro 3, s. 21–25. Helsinki: Rakennusinsinööriliitto. ISSN: 2243-0369. artikkelin kopio sivustolla ympäristo.fi (PDF). Viitattu 21.5.2021.