Saihō-ji

Saihō-ji
Saihō-jin sammalpuutarhaa, Ōgonchi-lampi
Maailmanperintökohde
Sijainti	Japani 34°59′31″N, 135°41′00″E
Tyyppi	Kulttuurikohde
Kriteerit	II, IV
Tunnusnumero	688
Valintahistoria
Valintavuosi	1994
Infobox OK

Saihō-ji (jap. 西芳寺) on buddhalainen temppeli Japanissa Kioton kaupungissa. Se sijaitsee Nishikyōn suuralueella Matsuon kaupunginosassa Kioton länsireunalla. Temppeli tunnetaan sammalpuutarhansa ansiosta yleisesti nimellä Kokedera (苔寺, ’sammaltemppeli’). Temppelin vuorinimi (sangō) on Kōinzan (洪隠山). Saihō-ji on itsenäinen Rinzai-koulukunnan zenbuddhalainen temppeli, jonka palvonnan kohde on Amida-nyorai.

Saihō-jin perusti todennäköisesti munkki Gyōki 700-luvun alkupuolella. Sen kukoistuskautta oli 1300-luku, kun puutarhasuunnittelijana tunnettu munkki Musō Soseki teki siitä zenbuddhalaisen temppelin ja uudisti sen puutarhaa. Temppelin Ruriden-paviljonki toimi esimerkkinä Kinkaku-jin ja Ginkaku-jin kuuluisille paviljongeille, jotka ovat säilyneet nykypäivään saakka. 1400-luvulla Saihō-ji kuitenkin tuhoutui Ōnin-sodassa ja rappeutui. Pääosa sen nykyisistä rakennuksista on verrattain uusia.

Temppeli otettiin vuonna 1994 yhdessä Kioton muiden kulttuuriaarteiden kanssa Unescon maailmanperintöluetteloon osana kohdetta ”muinaisen Kioton historialliset monumentit”.

Historia

Musō Sosekin muotokuva, 1300-luku.

Saihō-jin lienee perustanut munkki Gyōki Nara-kaudella vuosien 729–749 välillä keisari Shōmun käskystä. Temppeli kuului alun perin Hossō-koulukuntaan, ja sen nimi kirjoitettiin eri kirjoitusmerkein kuin nykyään (西方寺). Tämä nimi merkitsi ’läntisen suunnan temppeliä’ ja viittasi Amida-buddhan läntiseen paratiisiin eli puhtaaseen maahan (Sukhāvatī). Saihō-ji oli yksi Gyōkin Kinain alueelle perustamasta 49 temppelistä. Temppelialueella olevan lammen väitetään periytyvän prinssi Shōtokun omistaman vanhemman huvilan ajalta. Heian-kauden alkupuolella 800-luvun alussa temppelillä saattoi oleskella lyhyen aikaa munkki Kūkai. Vuonna 1400 kirjoitetun teoksen Saihō-ji engi mukaan niin sanotun Kusukon välikohtauksen yhteydessä perinnöttömäksi tehty kruununprinssi Takaoka eli Shinnyo ryhtyi ennen Kiinaan lähtöään Kūkain avustuksella temppelillä munkiksi. Saihō-ji engi väittää myös, että Takaoka istutti temppelin ensimmäisen kirsikkapuun oksasta, jonka toi paikalle keisarilliselta palatsilta shōgun Sakanoue no Tamuramaro.

Temppeliä uudistettiin Kamakura-kauden alussa 1190-luvulla, kun munkki Hōnen teki siitä Puhtaan maan buddhalaisen luostarin. Rakennustyöt lienee pannut toimeen sotilashallinnon virkamies Nakahara no Morokazu, ja niissä temppeli jaettiin kahteen osaan, joista toinen oli edelleen nimeltään Saihō-ji, toinen Onriedo-ji (厭離穢土寺, ’saṃvega-temppeli’). Myöhemmin munkki Shinranin kerrotaan rakennuttaneen temppeliin Gutokudō-hallin (愚禿堂), jossa saattoi 1200-luvulla oleskella myös sijaishallitsija Hōjō Tokiyori. Sen jälkeen temppeli kuitenkin kärsi tuhoja 1300-luvun alun väkivaltaisuuksissa.

Vuonna 1339 temppelin rakennutti uudelleen Matsunoo-taishan šintolaisen pyhäkön ylipappi Fujiwara Chikahide, joka kutsui avukseen munkki Musō Sosekin. Puutarhasuunnittelijana tunnettu Musō teki Saihō-jistä Rinzai-koulukunnan zentemppelin ja suunnitteli sinne uuden päähallin (hōjō) sekä Shōnan-tei- ja Tanhoku-tei-teehuoneet. Samalla temppelin nimen kirjoitusasu vaihdettiin nykyiseen muotoonsa, kun Musō antoi sille nimen Saihō-shōja (西芳精舎), kirjaimellisesti ’läntisen tuoksun temppeli’. Nimen sanotaan olevan peräisin kahdesta lauseesta, jotka viittaavat zenbuddhalaisuuden perustajaan Bodhidharmaan: soshi seirai (祖師西来, ’Bodhidharma tuli lännestä’) ja goyō renpō (五葉聯芳, ’viisi lehteä puhkesivat vuorotellen tuoksuun’). Myös temppelin päähallille annettiin ajatuksen mukainen uusi nimi Sairaidō (西来堂).

1300-luvulta lähtien temppelillä oli vahvat siteet Ashikaga-sotilashallintoon, ja se nousi arvostettuun asemaan. Sille kertyi myös laajoja läänitysalueita. Ashikaga-hallinnon shōgunit pitivät temppelillä syysjuhlia ruskan katselua varten. Saihō-jin puutarha paviljonkeineen oli mallina muille tärkeille Muromachi-kauden huvilatemppeleille, kuten Kinkaku-jille ja Ginkaku-jille. Vuosina 1467–1477 käydyssä Ōnin-sodassa temppeli puutarhoineen kärsi kuitenkin pahoja tuhoja: se poltettiin kokonaan vuonna 1469, kun Hatakeyama Yoshinarin johtama läntinen armeija hyökkäsi temppelin laaksoon, jonne Hosokawa Katsumoton itäinen armeija oli leiriytynyt. Sodan jälkeen shōgun Ashikaga Yoshimasa, joka rakennutti omaa Ginkaku-huvilaansa Kioton itäosiin, määräsi rakennettavaksi uudelleen temppelin perustajan hallin eli Shitō-anin, jossa säilytettiin Musō Sosekin patsasta. Temppelille kertyi kuitenkin hyvin suuri määrä velkaa. Vaikka se rakennettiin uudelleen, se ei toipunut enää entiselleen, ja sitä tuhosivat myöhemminkin 1560-luvulla taistelut ja Edo-kaudella 1600-luvulla myös tulvat.

Saihō-ji suojeltiin valtion muinaisjäännöksenä vuonna 1923. Vuodesta 1928 lähtien sen puutarha oli avoinna yleisölle, ja suosituksi vierailukohteeksi se nousi erityisesti toisen maailmansodan jälkeen 1950-luvulla. Suosioon vaikuttivat yleinen kiinnostus puutarha-arkkitehtuuriin ja Jirō Osaragin sodan jälkeen ilmestynyt romaani Timantti (Kikyō), jonka tapahtumat sijoittuvat temppelille. Erityinen maisemakohde (tokubetsumeishō) Saihō-jistä tehtiin vuonna 1952. Suuret vierailijamäärät johtivat kuitenkin erilaisiin ongelmiin, kuten häiriöihin temppelin ympäristössä, ja temppelille pääsyä on rajoitettu voimakkaasti 1970-luvulta lähtien. Vuonna 1977 otettiin käyttöön järjestelmä, jossa vierailu on varattava etukäteen postikortilla.

Unescon maailmanperintöluetteloon temppeli nimettiin vuonna 1994.

Temppelialue

Saihō-jin sammalpuutarhaa.

Osa Saihō-jin kivipuutarhasta, joka saattaa olla Musō Sosekin suunnittelema.

Saihō-ji sijaitsee pienen Saihōjijoen laakson suulla. Sen nykyiset rakennukset ovat pääosin valmistuneet Meiji-kaudella 1870-luvulla. Myös vuonna 1969 valmistunut päähalli Sairaidō on verrattain uusi. Sen on suunnitellut Kioton yliopiston professori Jirō Murata. Rakennuksen ulkoarkkitehtuuri edustaa Heian-kauden shinden-zukuria, sisätilat pikemminkin Kamakura-kauden shoin-asuinarkkitehtuuria. Päähalliin on sijoitettu Amida-nyorain veistos ja sen liukuovet (fusuma) on koristeltu värikkäin abstraktein maalauksin, jotka on laatinut nihonga-taiteilija Inshō Dōmoto.

Temppelin puutarha jakautuu ylempään ja alempaan alueeseen. Ylempi puutarha on zenbuddhalainen kuivapuutarha (karesansui), alempi puutarha Ōgonchi-lammen (黄金池, ’kultalampi’) ympärille rakennettu kävelypuutarha, joka tunnetaan sammalestaan. Eri sammallajeja on temppelialueella noin 120. Ōgonchi-lampi on sydäntä tarkoittavan kirjoitusmerkin 心 muotoinen, joten sitä kutsutaan myös nimellä Shinji-ike (心字池, ’sydänmerkkilampi’). Lammessa on useita saaria. Sen laajensi nykyisen muotoonsa 1300-luvulla Musō Soseki, joka suunnitteli sen rannalle myös alkuperäiset Shōnan-tei- ja Tanhoku-tei-teehuoneet. Alun perin lammen keskellä oli paviljonki, jonka alempi kerros tunnettiin Ruriden-hallina (瑠璃殿), ylempi nimellä Muhōtō (無縫塔). Rakennukselle johti katettu silta. Juuri tästä rakennuksesta saivat inspiraationsa Kinkaku-jin temppelin kultainen paviljonki ja Ginkaku-jin hopeinen paviljonki.

Temppeliin kuului Musōn aikaan useita muitakin rakennuksia, jotka ovat sittemmin tuhoutuneet, kuten shoin (luentohalli), jossa Musō työskenteli, ja hōjō eli apotin halli. Rakennukset oli liitetty toisiinsa katetuin käytävin, mikä sai aikaan kiinalaistyylisen tunnelman. 1300-luvulla Saihō-jiä ei tunnettu sammaleesta, kuten nykyään, vaan erityisesti kirsikankukista. Eristäytymisen tai mietiskelyn sijaan temppelin puutarha huviveneineen oli yläluokan juhlapaikka. Sinne tultiin katsomaan myös ruskaa, tosin kuuluisaksi ruskastaan temppeli tuli vasta 1300-luvun lopulla Ashikaga Yoshimitsun valtakaudella.

Nykyäänkin alemman puutarhan lammen ympärillä on joitakin rakennuksia, kuten jälleenrakennetut Shōnan-tei- ja Tanhoku-tei-teehuoneet sekä Kannon-halli (Kannondō). Nykyisen Shōnan-tein, joka on valittu tärkeäksi kulttuuriomaisuudeksi, rakensi teemestari Sen no Rikyūn toinen poika Sen Shōan Toyotomi Hideyoshin käskystä. Rakennus valmistui Keichō-kaudella 1600-luvun vaihteessa. Sen merkillepantava piirre on ulos työntyvä ”kuunkatseluterassi” (tsukimidai). Meiji-restauraation aikaan 1800-luvulla poliitikko Iwakura Tomomi käytti teehuonetta piilopaikkanaan. Rakennusta entisöitiin perusteellisesti vuonna 1919.

Alemmasta puutarhasta ylempään johtaa polku, joka kulkee Kōjōseki-nimisen (向上関) portin läpi. Polku nousee portin jälkeen jyrkästi zenpuutarhalle, jonka edessä ovat Meruvuorta (須弥山, Shumisen) esittävä kivimuodostelma ja Shitō-an (指東庵) eli perustajan halli. Shitō-anissa säilytetään muun muassa Gyōkin, prinssi Takaokan ja Musō Sosekin hautatauluja sekä Musōta esittävää veistosta. Zenpuutarhan, joka lienee Japanin vanhin, on mahdollisesti suunnitellut Musō 1300-luvulla. Sammalen peittämästä kiviasetelmasta koostuva puutarha lienee ollut aikoinaan vallankumouksellinen ja on sittemmin toiminut esimerkkinä lukuisille muille kivipuutarhoille. Sen iästä ja alkuperästä on kuitenkin kiistelty, ja se saattaakin olla rakennettu jo aiemmin tai vaihtoehtoisesti vasta Musōn jälkeen. Esimerkiksi maisema-arkkitehti Mirei Shigemori on ehdottanut, että puutarha olisi peräisin jo Heian- ja Kamakura-kausien vaihteesta. Alueen korkeimmalla kohdalla oli alun perin Shukuentei-teehuone (縮遠亭), jonka luota oli näkymä Kioton kattojen yli.

• 
  Saihō-jin puutarhaa syksyllä
• 
  Saihō-jin päärakennus
• 
  Kivipolku sammalpuutarhassa
• 
  Teehuone Tanhoku-tei

Kulttuuriomaisuus

Saihō-ji omistaa tärkeäksi kulttuuriomaisuudeksi nimetyn Musō Sosekia esittävän muotokuvan Kenpon chakushoku Musō Kokushi-zō (絹本著色夢窓国師像). Temppelillä on hallussaan myös Saihōji engi -kronikan käsikirjoitus sekä Musō Sosekin, Ingenin ja Sakugen Shūryōn kirjoituksia.

Turismi

Saihō-ji tunnetaan tavallisesta poikkeavana vierailukohteena, sillä vierailu on varattava etukäteen edestakaisella postikortilla (ōfukuhagaki). Ulkomailta käsin sisäänpääsyn voi varmistaa kansainvälisen vastauskupongin avulla. Internetin myötä varauksen voi käytännössä tehdä myös ulkopuolisen online-palvelun kautta. Ennen pääsyä temppelin puutarhaan kävijän on osallistuttava buddhalaiseen seremoniaan, johon kuuluu sutrien laulaminen (kitō) ja kopioiminen käsin (shakyō). Talvella tammi–maaliskuussa sammalpuutarha on suljettu ja turisteilla on pääsy ainoastaan temppelin päähalliin.

Temppelille on linja-autoyhteys esimerkiksi Kioton rautatieasemalta. Hankyūn Arashiyama-linjan Matsuo-taishan rautatieasema on temppeliä lähimpänä sijaitseva rautatieasema.

Lähteet

• Vallor, Molly: Not Seeing Snow: Musō Soseki and Medieval Japanese Zen. Brill, 2019. ISBN 9789004393899. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Saihō-ji Wikimedia Commonsissa

• Temppelin internetsivut (japaniksi)
• Sawada, Tenzui: A Study on the Japanese Gardens Viewed from the Teachings of the Rinzai Zen Buddhism (XIII): Case Study on the Saihō-ji Garden, Kyoto 1977. 造園雑誌. (japaniksi)