Saattue PQ 17

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Saattue PQ 17
Osa toista maailmansotaa
Osa saattue PQ 17:stä Islannissa
Osa saattue PQ 17:stä Islannissa
Päivämäärä:

27. kesäkuuta – 10. heinäkuuta 1942

Paikka:

Jäämeri, Huippuvuorien ja Novaja Zemljan välinen merialue

Lopputulos:

Saksan voitto

Osapuolet

Natsi-Saksan vuosina 1935–1945 käytössä ollut lippu. Saksa

Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Yhdistynyt kuningaskunta

Komentajat

Natsi-Saksan lippu pintalaivaston suuramiraali Erich Raeder
Natsi-Saksan lippu sukellusveneiden suuramiraali Karl Dönitz
Natsi-Saksan lippu Luftwaffen kenraali Hans-Jürgen Stumpff

Yhdistyneen kuningaskunnan lippu amiraali John Tovey
Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Kontra-amiraali Louis Keppel Hamilton
Yhdistyneen kuningaskunnan lippu kapteeni Jack Broome
Yhdistyneen kuningaskunnan lippu kommodori John Dowding

Vahvuudet

taistelulaiva Tirpitz(ei osallistunut taisteluun)
2 risteilijää (eivät osallistuneet taisteluun)
9 sukellusvenettä
33 torpedopommittajaa
6 pommikonetta
200 muuta lentokonetta

6 hävittäjää
2 ilmatorjuntalaivaa
2 sukellusvenettä
11 pienempää taistelualusta
35 rahtialusta
6 apualusta

Tappiot

5 lentokonetta

22 rahtialusta
1 säiliöalus
1 pelastusalus
153 merimiestä
3 350 moottoriajoneuvoa
430 panssarivaunua
210 pommikonetta
99 316 tonnia varaosia, ampumatarvikkeita, panssarilevyjä ym.

Saattue PQ 17 oli toisen maailmansodan brittiläinen Neuvostoliittoon sotatarvikkeita kuljettanut saattue Jäämerellä Islannista Arkangeliin kesällä 1942. Saksan taistelulaiva Tirpitzin uhkan takia saattueen käskettiin hajaantua, jolloin sen rahtilaivat jäivät ilman suojaa ja useimmat niistä tuhoutuivat.[1]

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jäämeren saattueet oli aloitettu elokuussa 1941, ja aluksi ne kulkivat turvallisesti perille. Yhdeksän kuukauden aikana menetettiin vain yksi 103 laivasta. Saksalaiset oivalsivat niiden tärkeän merkityksen toukokuussa 1942. Saattue PQ 16 menetti kahdeksan alusta, ja Yhdistyneen kuningaskunnan merivoimien esikuntapäällikkö vaati kuljetusten lopettamista. Pääministeri Churchill piti kiinni toiminnasta: ”Ymmärrän epäilynne, mutta katson saattueiden olevan velvollisuutemme.[1]

Operaatio Rösselsprung[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saattueessa oli myös pelastusaluksia, joista yksi oli Rathlin.

Saattue PQ 17 lähti liikkeelle 27. kesäkuuta 1942. Sen turvana oli koko matkan ajan lähisuojaus johtajanaan komentaja (myöh. kommodori) Jack Broome sekä lisäksi vaarallisimmaksi arvioidulla osuudella kaukosuojaus johtajanaan kontra-amiraali Louis Hamilton. Saksalaiset havaitsivat saattueen kolme päivää lähdön jälkeen. Heidän tavoitteenaan oli tuhota saattue Norjaan sijoitetuilla yksiköillä. Suunnittelma nimettiin operaatio Rösselsprungiksi. Pohjois-Norjan yksiköistä voimakkain oli taistelulaiva taistelulaiva Tirpitz. Lisäksi Norjassa olivat raskaat risteilijät Admiral Scheer ja Admiral Hipper sekä 20 sukellusvenettä ja ilmavoimien 5. ilma-armeija. Saksalaiset tiesivät Britannian laivaston lentotukialuksen olevan alueella. Tämän vuoksi Adolf Hitler kielsi Tirpitzin käyttämisen operaatio Rösselsprungissa.[1]

Hyökkäys ja Tirpizin uhka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Operaatio tapahtui Huippuvuorten ja Novaja Zemljan välisellä alueella.

Hyökkäys alkoi 2. heinäkuuta klo 19 Saksan ilmavoimien lentokoneiden hyökkäyksellä saattueen pelastusalusten kimppuun. Myös sukellusveneet lähtivät liikkeelle. Toinen ja suurempi hyökkäys kohdistui kaksi päivää myöhemmin sairaalalaiva Zamalekiin. Kolme alusta upposi, mutta Zamalek pysyi pinnalla. Samaan aikaan Lontoossa siepattiin saksalaisten viestin, että Tirpitz olisi lähtenyt liikkeelle. Tiedustelu antoi kuitenkin vakuutuksen, että se ei olisi edes lähtövalmiina. Merivoimien komentaja Dudley Pound uskoi siepattua viestiä ja laski, että Tirpitz pystyisi iskemään saattueen kimppuun kuudessa tunnissa satamasta lähtönsä jälkeen.[1]

Komentaja Pound laskelmoi, että taistelu voitettaisiin houkuttelemalla Tirpitz ansaan. Hän antoi avustajiensa vastustuksesta huolimatta 4. heinäkuuta klo 21 käskyn, että saattueen tulee hajaantua. Suojaksi asetetut sota-alukset kääntyivät länteen, jossa Tirpitzin arveltiin olevan.[1]

Hajaantuminen ja tuho[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jotkin rahtilaivat yrittivät aluksi pysyä sotalaivojen mukana, mutta niiden vauhti ei kuitenkaan riittänyt. Annettua käskyä uhmasi miinanraivaaja HMS Ayshiren päällikkö luutnantti Gradwell, joka jäi suojaamaan osaa rahtilaivoista. Kaikki Gradwellin ryhmän alukset pääsivät perille vihollista vältellen. Saksalaiset hyökkäsivät 5. heinäkuuta klo 17 lentokonein suojattomia rahtilaivoja vastaan. Puolessa tunnissa menetettiin seitsemän alusta, joiden miehistöt siirtyivät pelastusveneisiin. Tilanteen muututtua Hitler salli myös Tirpitzin merelle lähdön, mikä tapahtui 5. heinäkuuta klo 10. Brittien sotalaivat puolestaan saivat käskyn välttää tuhoja, mutta mennä pelastamaan rahtialusten henkiin jääneitä, kun se olisi turvallista. Saksalaiset luulivat, että sotalaivastot iskisivät yhteen, mutta mitään yhteenottoja ei tapahtunut.[1]

Seuraavina päivinä Saksan laivaston sukellusveneet upottivat seitsemän alusta. Operaatio lopetettiin, kun upotettavia ei enää löytynyt. Saattueen 35 rahtilaivasta 11 pääsi perille. Paluumatkalla menetettiin vielä kaksi alusta. Tappiot olivat 153 merimiestä, 22 rahtialusta, yksi pelastusalus, laivaston säiliölaiva eli 142 518 tonnia, 3 350 moottoriajoneuvoa, 430 panssarivaunua, 210 pommikonetta, 99 316 tonnia varaosia, ampumatarvikkeita, panssarilevyjä ym.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g Christiansen, Else: PQ-17, saattue suoraan surman suuhun. Tieteen Kuvalehti Historia, , 2009. vsk, nro 2, s. 14-21. Bonnier. ISBN 0806-5209.