Ruotsin sotahistoria

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Voitto Narvassa (Segern vid Narva). Gustaf Cederströmin maalaus vuodelta 1910. Narvan taistelua pidetään yhtenä Ruotsin historian suurimpana voittona.

Ruotsin sotahistoria käsittää ajanjakson Ruotsin yhtenäistymisestä viikinkiajalla aina nykypäivään asti.

Ruotsin vanhin historiallinen lähde, 1320-luvulla kirjoitettu Eerikinkronikka, kuvaa ruotsalaisten sotia mm. hämäläisiä ja karjalaisia vastaan. Keskiajalla Ruotsi soti etupäässä Tanskaa ja Novgorodia vastaan. Ruotsia vaivasivat myös sisäiset kiistat kuninkuutta havittelevien sukujen välillä. 1600-luvulla Ruotsi nousi suurvallaksi ja melkein koko Itämerta ympäröivä alue joutui sen vallan alle. Tämän jälkeen Ruotsin sotaonni kääntyi laskuun ja lopulta 1809 Ruotsi menetti Suomen Venäjälle. Tämän jälkeen Ruotsi otti osaa Napoleonia vastaan käytyihin sotiin. Viimeinen Ruotsin käymä sota oli vuoden 1814 sota Norjaa vastaan, joka vahvisti maiden välisen unionin.

Ruotsi oli neutraali ensimmäisen ja toisen maailmansodan sekä kylmän sodan aikana. Ruotsista lähti kuitenkin vapaaehtoisia muun muassa Suomen sisällissotaan ja talvisotaan. Ruotsi on myös osallistunut useisiin YK:n johtamiin rauhanturvaoperaatioihin. Lisäksi Ruotsi osallistuu Euroopan unionin taistelujoukkojen Nordic Battlegroupiin.

Esihistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Otto Sindingin näkemys Svolderin taistelusta vuonna 1000.

Esihistoriallisella ajalla Ruotsi oli jakaantunut sotilaallisesti maakuntiin. Varhaisella keskiajalla Ruotsissa käytettiin ledung-järjestelmää organisoimaan maakuntien sotavoimat. Mistään kovin yhtenäisestä Ruotsin valtakunnasta ei voi vielä puhua. Paikalliset päälliköt tunnustivat kuninkaan herrakseen jos tunnustivat, ja välillä kuninkaita saattoi olla useampia. Ensimmäinen ruotsalainen kuningas josta on varmempaa tietoa on Olavi Sylikuningas, jota myös pidetään Ruotsin ensimmäisenä kristittynä kuninkaana. Merkittäviä varhaiskeskiaikaisia taisteluja joihin Ruotsi osallistui oli muun muassa vuonna 1000 käyty Svolderin taistelu, jossa Olavi Sylikuningas taisteli tanskalaisen kuninkaan Sven Haaraparran kanssa norjalaista kuningasta Olav Tryggvassonia vastaan.

Itämeren alueen pakanat ja Novgorod hyökkäilivät useasti Ruotsiin 1100- ja 1200-luvuilla. Kyseisiä vuosisatoja leimasivat paljolti myös Ruotsin sisäiset konfliktit. Karjalaiset tuhosivat Sigtunan vuonna 1187, joka oli silloisen Ruotsin tärkein kaupunki. "Idästä tulleet pakanat" tekivät sotaretkiä Mälarenin alueelle vuosina 1217 ja 1226. Karjalaiset tekivät toisen historiallisiin lähteisiin merkityn sotaretkensä Ruotsiin vuonna 1257. Vuonna 1259 Paavi Aleksanteri IV hyväksyi Ruotsin kuningas Valdemarin ja Tanskan kuningas Kristofferin pojantyttären Sofian avioliiton, jotta Ruotsi pystyisi paremmin ja tehokkaammin torjumaan lähellä asuvien pakanoiden jatkuvia hyökkäyksiä valtakunnan kyliä ja kirkkoja kohtaan.[1] Vastavuoroisesti ruotsalaiset tekivät yhdessä katolisen kirkon kanssa sotaretkiä Suomen heimoja ja Novgorodia vastaan. Toisaalta jonkinlaisia liittolaisuuksiakin vihollisten kanssa ilmeisesti rakennettiin. Esimerkiksi vuonna 1240 ruotsalaiset tekivät varsinaissuomalaisten, hämäläisten ja norjalaisten kanssa Nevan taisteluun päättyneen sotaretken Novgorodia vastaan. Katolisen uskon levittäminen johti myöhemmin uplantilaisten tekemään niin sanottuun toiseen ristiretkeen hämäläisiä vastaan mahdollisesti vuosina 1249-1250. Karjalaisia vastaan ruotsalaiset tekivät niin sanotun kolmannen ristiretken vuonna 1293. Mahdollisesti 1150-luvulla ruotsalaiset tekivät katolisen kirkon kanssa myös niin sanotun ensimmäisen ristiretken Suomeen, mutta sotaretken todenperäisyys on epävarma.

Keskiaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiajalla Ruotsi soti etupäässä Tanskaa ja Novgorodia vastaan. Ruotsia vaivasivat myös sisäiset kiistat kuninkuutta havittelevien sukujen välillä. [2] Myös Ruotsin ja Norjan väliset kiistat ja Ruotsin laajentumisyritykset Suomenlahden eteläpuolella aiheuttivat sotia. Keskiajalla jopa yli 25 prosenttia Ruotsin käymistä sodista oli sisällissotia.[3]

Vaasa-aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kustaa Vaasa joutui kukistamaan useita kapinoita ennen kun hän sai valtansa vakiinnutettua. Kustaa Vaasan hallituskauden aikana kuninkaan valta kasvoi aatelisten, katolisen kirkon ja Hansan kustannuksella. Vuonna 1554 sota Venäjää vastaan syttyi jälleen. Sota loppui ilman rajamuutoksia vuonna 1557. [4] Kustaa Vaasan aikana Ruotsin kuninkuus muuttui perinnölliseksi ja kun Kustaa Vaasa kuoli vuonna 1560 tuli hänen pojastaan Eerik XIV:stä kuningas ilman vastarintaa. Osa Virosta joutui Ruotsin vallan alle 1561 ja loputkin vuoteen 1581 mennessä.

Fredrik II valtaa Älvsborgin vuonna 1563. Älvsborg oli Ruotsin ainut satama länteen.

Tanskan kuningas Fredrik II yritti vuonna 1563 saada Ruotsin kruunun itselleen. Sodassa panoksena olivat myös Baltian maat ja Itämeren kauppaherruus. Ruotsia vastaan liittyivät myös Puola ja Lyypekki. Tanska yritti hyökätä Ruotsin kauppaliikennettä vastaan Itämerellä ja teki hyökkäyksiä Älvsborgin linnoitusta vastaan, jonka jo sodan alkuvaiheessa saivatkin vallattua. Puolalaiset hyökkäsivät Ruotsille kuuluvaa Viroa vastaan. Sota Puolaa vastaan saatiin päätökseen vuonna 1563, kun puolalaismielinen Juhana III syrjäytti veljensä Eerikin. Sota Tanskaa vastaan loppui vuonna 1570 solmittuun Stettinin rauhaan. Ruotsi sanoi irti vaatimuksensa muun muassa Skooneen ja Gotlantiin. Tanska puolestaan luopui vaatimuksestaan Ruotsin kruunuun ja suostui luovuttamaan Älvsborgin Ruotsille lunnaita vastaan.[5]


Kuuluisia ruotsalaisia sotureita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuuluisia ruotsalaisia sotureita löytyy suuri määrä historiasta. Eurooppalaiseksi valtioksi Ruotsi on saanut nauttia poikkeuksellisen pitkään kestäneestä rauhasta, sillä maan armeija on ollut taistelussa viimeksi vuonna 1814. Ruotsin historia oli kuitenkin tätä ennen sotaisa, ja myöhemminkin ruotsalaisia vapaaehtoisia on taistellut muiden maiden sodissa.

Esihistoriasta keskiajalle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myyttinen ruotsalainen sotasankari oli Beowulf, muinaisen englantilaisen eepoksen päähahmo. Beowulf oli taustaltaan "geaatti" eli otaksuttavasti götalainen. Tutkijat ovat kiistelleet siitä, paljonko Beowulf-eepokseen sisältyy historiallisten tositapahtumien muistoja. Todellisten ruotsalaisten sotasankareiden nimiä tunnetaan viikinkiajan riimukirjoituksista ja islantilaisista saagoista.

Ruotsin keskiaikaisiin sotasankareihin voidaan lukea muun muassa Birger-jaarli, joka lopetti sisällissotien kauden ja liitti Suomen pysyvästi Ruotsin valtakunnan osaksi 1200-luvun puolivälissä. Ruotsin marski Torgils Knuutinpoika valloitti Karjalan ja perusti Viipurin linnan vuonna 1293. Kalmarin unionin aikana, 1430-luvulla, kansallissankariksi korotettu Engelbrekt Engelbrektinpoika johti tanskalaisten voutien vastaista kapinaa. Vuonna 1471 valtionhoitaja Sten Sture vanhempi voitti tanskalaiset ja ruotsalaiset unionin kannattajat Brunkebergin taistelussa Tukholman lähellä. 1490-luvulla Knut Posse johti Viipurin menestyksekästä puolustusta venäläisten hyökkäystä vastaan.

1500-luku ja suurvalta-aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kustaa Vaasan johtama kapinaliike teki 1520-luvun alussa lopun Kalmarin unionista. Tanskaa ja Venäjää vastaan käydyissä sodissa sankarin mainetta saavutti muun muassa amiraali Klaus Horn.

Ruotsi kohosi sotilaallisten menestysten kautta eurooppalaiseksi suurvallaksi. Kuningas Kustaa II Aadolf uudisti perusteellisesti Ruotsin armeijan saavuttaen murskavoittoja ensin Puolaa ja myöhemmin, kolmikymmenvuotisessa sodassa, Saksan keisarillisia vastaan. Kuningas kaatui Lützenin taistelussa vuonna 1632 johtaessaan henkilökohtaisesti ratsuväenhyökkäystä. Muita kolmikymmenvuotisen sodan ruotsalaisia sankareita olivat marsalkka Johan Banér, kenraali Lennart Torstensson ja hakkapeliittakomentaja Torsten Stålhandske. Rivimiesten nimiä historia on harvoin ikuistanut.

Myöhemmissä suurvaltakauden sodissa muun muassa kuninkaat Kaarle X Kustaa ja Kaarle XI hankkivat sotapäällikön mainetta. Kaarle XII on Ruotsin historiassa kiistelty hahmo: soturikuningas, jonka hurjapäiset sotaretket johtivat tappioon ja suurvalta-aseman romahdukseen. Ruotsalaisten merisankareiden joukkoon lukeutui kaapparipäällikkö Lars Gathenhielm suuressa Pohjan sodassa.

Vapauden ajan sodissa Ruotsin armeija ei suoriutunut kovin hyvin, joskin Jakob Magnus Sprengtporten ylti rintamaupseerina näyttäviin saavutuksiin Pommerin sodassa 1750-luvulla. Kustaa III:n sodassa (1788–1790) sankareihin lukeutuivat muun muassa saaristolaivasto, joka saavutti Ruotsinsalmen merivoiton Carl Olof Cronstedtin komennossa, sekä Savon jääkärit, jotka voittivat Porrassalmella ja Parkumäellä.

Viimeiset sodat ja vuoden 1814 jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen sodan (1808–1809) todelliset ja fiktiiviset sankarit muistetaan niin Ruotsissa kuin Suomessakin paljolti Johan Ludvig Runebergin Vänrikki Stålin tarinoista. Sodassa kunnostautuneita komentajia olivat muun muassa von Döbeln, eversti Sandels ja kenraali Adlercreutz, unohtamatta "kaikista urhoollisimmaksi" kutsuttua kapteeni Dunckeria. Suomen sodan jälkeen Ruotsin armeija osallistui vielä sotaan Napoleonia vastaan ja Tanskan lyömiseen vuonna 1812 sekä Norjan miehitykseen vuonna 1814.

Ruotsin eläessä rauhassa ruotsalaisia on lähtenyt vapaaehtoisina muiden maiden sotiin, välillä "suurinkin" joukoin. Esimerkkejä tästä ovat Tanskan sodat Preussia vastaan 1840- ja 1860-luvuilla, Suomen sisällissota 1918, Suomen talvisota 1939–1940 ja jatkosota 1941–1944. Toisen maailmansodan jälkeen ruotsalaisia on kunnostautunut varsinkin YK:n rauhanturvaamisoperaatioissa.

Viimeiset tehtävää suorittaessaan kaatuneet ruotsalaiset sotilaat olivat ilmavoimien miehiä, jotka 1950-luvulla saivat neuvostoliittolaisten alasampumina surmansa ollessaan tiedustelulennolla Itämeren yllä. Vainajien ruumiit on 2000-luvulla nostettu DC-3-tiedustelukoneen hylystä, ja heille on postuumisti myönnetty korkea sotilaallinen kunniamerkki.

Biafran sodasta muistetaan kreivi Carl Gustaf von Rosenin avustuslennot, ja hänen kokoamansa ilmavoimat, joihin kuului viisi MFI-9B-harjoituskonetta Matra 68 mm -raketeilla aseistettuna. Kolme ruotsalaista ja kolme biafralaista lentäjää tuhosivat koneilla kolme Nigerian MiG-17-hävittäjää maassa ja Il-28- ja Canberra-pommikoneet, sekä helikoptereita.[6]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ulf Sundberg: Svenska krig 1050-1814 Svenskt Militärhistoriskt Bibliotek. Viitattu 10. toukokuuta. (ruotsiksi)
  • Ulf Sundberg: Medeltidens Svenska krig. Hjalmarson & Högberg Bokförlag AB, 2003. ISBN 91-89660-11-0.
  • Ulf Sundberg: Svenska krig 1521-1814. Hjalmarson & Högberg Bokförlag AB, 2003. ISBN 91-89660-10-2.
  • Ulf Sundberg: Svenska freder och stillestånd. Hjalmarson & Högberg Bokförlag AB, 2002. ISBN 91-89080-98-X.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Toimittanut Martti Linna: Suomen varhaiskeskiajan lähteitä, s. 84-85. Historian aitta, 1989.
  2. Sundberg, Medeltidens svenska krig, Medeltida krigföring
  3. Sundberg, Medeltidens svenska krig s.11
  4. Ulf Sundberg, Svenska freder och stillestånd 1249-1814
  5. Ulf Sundberg, Svenska krig 1521-1814
  6. [1][2][3]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]