Ruotsi kylmässä sodassa

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Toisen maailmansodan lopussa Ruotsin ulkopoliittisen linjan tarkoitus oli liittoutumattomuuden avulla taata maan puolueettomuus mahdollisessa sotatilanteessa. Tämän linjan toivottiin pitävän Ruotsi suurvaltaristiriitojen ulkopuolella myös kylmän sodan aikana.[1]

Balttien luovutus 1945–1946[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Balttien luovutus vuosina 1945–1946 oli ensimmäinen Ruotsin kokema ulkopoliittinen kriisi toisen maailmansodan jälkeen.[2] Toisen maailmansodan lopussa Ruotsissa oli noin 2 500 saksalaista ja 167 balttia, jotka olivat taistelleet sodassa Saksan puolella.[3] Neuvostoliitto lähetti 2. kesäkuuta 1945 Ruotsin hallitukselle nootin, jossa se vaati Ruotsia luovuttamaan saksalaiset ja baltit. Ruotsin hallitus päätti taipua vaatimukseen, sillä se ei halunnut asettua vastustamaan Baltian maat juuri itseensä liittänyttä Neuvostoliittoa.

Saksalaisten luovutus ei herättänyt Ruotsissa kovin vahvaa vastustusta kesällä 1945, sillä todisteet saksalaisten tekemistä sotarikoksista olivat juuri levinneet maailmalle. Sen sijaan karkotettavia baltteja kohtaan tunnettiin sympatiaa. Balttien, jotka väittivät olleensa pakotettuja liittymään Saksan armeijaan, pelättiin joutuvan Neuvostoliitossa teloitetuksi tai vankileireille.[4]

Päätös tuli ajankohtaiseksi jälleen syksyllä 1945. Uusi sosiaalidemokraattinen hallitus kieltäytyi pyörtämästä päätöstä protesteista huolimatta. Ruotsin kuningas Kustaa V kääntyi henkilökohtaisesti Stalinin puoleen ja pyysi asiaa lykättävän, mutta turhaan. Monet balteista protestoivat nälkälakolla päätöstä, yrittivät itsemurhaa tai pyrkivät muuten vahingoittamaan itseään. Joitain henkilöitä jouduttiin poliisin toimesta viemään väkivalloin laivaan. Viimeinen kuljetus Neuvostoliittoon lähti Ruotsista 25. tammikuuta 1946. Monet karkotetuista joutuivat moniksi vuosiksi vankileireille Neuvostoliitossa.[5]

Ruotsin puolustus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton kasvava merkitys Itä-Euroopassa huolestutti ruotsalaisia 1940-luvun lopulla. Esimerkiksi YYA-sopimuksen solmiminen vuonna 1948 herätti ruotsalaisissa huolta siitä, kuinka tiukasti Suomi lopulta asettuisi osaksi Neuvostoliiton valtapiiriä. Ruotsin Moskovan-suurlähettiläs Rolf Sohlman sanoi Neuvostoliiton edustajille, että Ruotsin puolueettomuutta harkittaisiin uudelleen, mikäli Suomi jäisi rautaesiripun taakse.[6]

Useimmat ruotsalaisista kannattivat puolueettomuuslinjaa, mutta jotkut kannattivat vahvempaa suuntautumista länteen. Vuonna 1948 syntyi ajatus kolmannesta vaihtoehdosta: pohjoismaisesta puolustusyhteistyöstä. Ajatus liittyi Euroopan kiristyneeseen tilanteeseen, johon kuului muun muassa Tšekkoslovakian vallankaappaus 1948 ja Berliinin saarto.[7] Puolustusyhteistyötä ei saanut kytkeä länsivaltoihin, sillä se olisi kasvattanut Ruotsin riskiä tulla vedetyksi mahdolliseen suursotaan. Syyskuussa 1948 Ruotsin, Norjan ja Tanskan ulkoministerit keskustelivat mahdollisesta yhteistyöstä.[8]

Kylmän sodan sotilasliitot Euroopassa.

Maiden välistä puolustusyhteistyötä oli kuitenkin vaikea saada toimimaan käytännössä, sillä maiden suuntautuminen länteen oli hyvin erilaista. Norja ja Tanska olivat kiinnostuneita kehittämään puolustusyhteistyötä länsivaltojen kanssa, mistä Ruotsi taas ei ollut kiinnostunut. Erilaiset intressit johtuivat paljolti siitä, että Norjan ja Tanskan puolustusvoimien suorituskyky oli Ruotsin puolustusvoimia heikompi.[8]

Pysyäkseen puolueettomana Ruotsin tuli kehittää yksin puolustusvoimat, jotka olisivat sotatilanteessa pystyneet kamppailemaan mahdollista hyökkääjää vastaan. 1950-luvulla Ruotsi käytti muutamana vuotena Yhdysvaltojen, Neuvostoliiton ja Israelin jälkeen maailman eniten rahaa puolustukseen asukasta kohden.[9]

1950-luvulla heräsi myös keskustelu siitä, pitäisikö Ruotsin kehittää oma ydinase. Sotilasjohto suhtautui asiaan positiivisesti, mutta hallitus torjuvasti. Ydinaseen kehitysohjelma oli valmis vuonna 1957, ja mahdollinen ydinase olisi voinut olla valmis 1960-luvun alussa. 1960-luvun alussa kävi kuitenkin selväksi, ettei tarvittavaa tukea ydinaseelle ollut. Asia katosikin lopulta poliittisesta keskustelusta.[9]

Ruotsi ja kansainväliset järjestöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsilla oli jo alusta lähtien optimistinen näkemys Yhdistyneiden kansakuntien mahdollisuuksista vaikuttaa maailmaan, ja se sai jäsenyyden vuonna 1946. YK:n puitteissa eri maiden kanssa harjoitettava aktiivinen yhteistyö sopi hyvin yksiin Ruotsin puolueettomuuspolitiikan kanssa. Vuonna 1953 ruotsalainen Dag Hammarskjöld valittiin YK:n pääsihteeriksi.

Vuonna 1957 perustettuun Euroopan talousyhteisöön liittyi Länsi-Euroopan NATO-maita, ja talousyhteisön puitteissa suunniteltiin jopa sotilaallista toimintaa. Ruotsi katsoi, että se ei puolueettomuuspolitiikkansa vuoksi voinut liittyä Euroopan talousyhteisöön, mutta se pyrki syventämään yhteistyötä esimerkiksi EFTAn kanssa.

Sen jälkeen, kun suunnitelmat Ruotsin omasta ydinaseesta olivat hautautuneet, Ruotsista tuli aktiivinen toimija ydinaseriisunnan saralla. Vuonna 1958 perustettu AMSA (Aktionsgruppen mot svensk atombomb) alkoi 1960-luvun alussa toimia kansainvälisellä tasolla. Vuonna 1961 YK hyväksyi niin sanotun Undénin suunnitelman, joka tähtäsi atomiaseista vapaiden alueiden ja maiden luomiseen. Suunnitelma oli nimetty Ruotsin ulkoministeri Östen Undénin mukaan.[10]

Moraalinen suurvaltapolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1960-luvun alussa Yhdysvallat vahvisti sotilaallista läsnäoloaan Vietnamissa. Ruotsi tuomitsi Yhdysvaltojen toiminnan, mikä johti Yhdysvaltojen viralliseen protestiin.

Olof Palme Vietnamin sodan vastaisella marssilla 1968.

Vietnamin sodan jatkuessa Ruotsi harjoitti niin kutsuttua moraalista tai aktiivista suurvaltapolitiikkaa. Vuonna 1968 Ruotsin silloinen opetusministeri Olof Palme marssi rinta rinnan Pohjois-Vietnamin Moskovan-suurlähettilään kanssa mielenosoituksessa Tukholmassa. Yhdysvallat vastasi tähän kutsumalla Tukholmasta suurlähettiläänsä kotiin. Palmen kritiikki kuitenkin jatkui, ja hän tuomitsi selkeästi esimerkiksi jouluna 1972 suoritetut Hanoin pommitukset.[11]

Palmen käytös kasvatti Ruotsin kansainvälistä mainetta erityisesti kolmannen maailman maiden keskuudessa. Hän arvosteli julkisesti myös esimerkiksi Tšekkoslovakian kommunistihallitusta ja diktaattori Francisco Francoa.[11]

1980-luvun sukellusvenejahdit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1981 syksyllä neuvostoliittolainen sukellusvene ajoi karille Ruotsin vesillä Karlskronan edustalla. Kylmän sodan ilmapiiri oli kiristynyt entisestään Ronald Reaganin aloitettua Yhdysvaltojen presidenttinä samana vuonna ja Neuvostoliitto koki Ruotsin alueen yhä tärkeämmäksi oman turvallisuutensa kannalta.

Sukellusvene U 137 oli karilla noin 10 kilometrin päässä Ruotsin suurimmasta laivastotukikohdasta puoli vuorokautta, kunnes paikallinen kalastaja teki huomiostaan poliisille ilmoituksen. Sukellusvene oli ollut matkalla hakemaan eliittisotilaista koostuvaa Spetsnaz-ryhmää. Sukellusveneessä oli vielä ruotsalaisten viranomaisten paikalle saapuessa neuvostoliittolaista miehistöä.[12]

Tapauksen jälkeen Tukholman saaristossa aloitettiin lokakuussa viikon kestäneet etsinnät sukellusveneiden löytämiseksi syvyyspommien ja helikopterien avulla. Ruotsin rannikolla aloitettiin etsinnät atomimiinojen löytämiseksi. Mitään ei kuitenkaan etsintöjen tuloksena löydetty.

Ruotsi syytti Neuvostoliittoa alueloukkauksista ja kutsui lähettiläänsä pois Moskovasta neuvotteluja varten. Neuvostoliitto ei kuitenkaan myöntänyt alueloukkauksia. Tapauksen jälkeen useampi ruotsalaisista alkoi pitää Neuvostoliittoa uhkana, mikä näkyi myös haluna kasvattaa puolustusmäärärahoja.[13]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bildt, Carl: ”Sweden and the Soviet Submarine” (Survival vol 25/1983)
  • Hadenius, Stig, Molin, Björn & Wieslander, Hans: Sverige efter 1900, En modern politisk historia. Bonniers, 1991.
  • Hadenius, Stig: Svensk politik under 1900 talet. Tidens förlag, 1987.
  • Koivisto, Mauno: Kaksi kautta I. Kirjayhtymä Oy. 1994.
  • Kronvall, Olof & Pettersson, Magnus: Svensk säkerhetspolitik i supermakternas skugga 1945–1991. Santérus förlag, 2005.
  • Larsson, Olle & Marklund, Andreas: Svensk historia. Historiska Media, 2012.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Larsson & Marklund, 361.
  2. Hadenius, Molin & Wieslander, 322.
  3. Hadenius, 59.
  4. Larsson & Marklund, 362.
  5. Larsson & Marklund, 363.
  6. Kronvall & Pettersson, 36.
  7. Hadenius, Molin & Wieslander, 324.
  8. a b Larsson & Marklund, 363–365.
  9. a b Larsson & Marklund, 365–366.
  10. Larsson & Marklund, 373–374.
  11. a b Larsson & Marklund, 374–376.
  12. Echoes of the cold war The Economist. 25.10.2014. Viitattu 27.4.2017.
  13. Jegorow, Sirpa: Olivatko Ruotsin sukellusvenejahdit neuvostovastaisuutta vai massahysteriaa? Yle Elävä arkisto. 18.11.2014. Viitattu 27.4.2017.