Rooman karnevaali

Rooman karnevaali oli yksi suurimmista paavinvallan aikaisen Rooman juhlapäivistä. Siinä oli kaikuja antiikin Rooman saturnalia-juhlasta^[1], ja sitä vietettiin ennen pääsiäispaaston alkamista helmikuussa, jolloin juhlittiin kahdeksan päivää ja yötä^[2] riehakkaasti naamiopuvuin, vaunuajeluin ja kynttilärituaalein.^[3] Roomassa sen vietto oli rahvaanomaisempaa ja vähemmän hienostunutta kuin Venetsiassa. Väkivalta ja kuolemantapaukset olivat syynä siihen, että yhdistyneessä Italiassa vuonna 1883 kuningas puuttui roomalaiseen juhlintaan. Karnevaalia vietetään edelleen, mutta loiston päiviin verrattuna pienimuotoisesti.^[4]

900-luvulta alkaen karnevaalijuhlia vietettiin Testaccio-kukkulalla, mutta 1400-luvun puolivälistä alkaen ne siirtyivät paavi Paavali II:n määräyksestä via Latalle, jonka nykyinen nimi on Via del Corso (”hevoskilpailukatu”).^[5] Johann Wolfgang von Goethe kertoo, miten rikkailla roomalaisilla oli tapana ajella sunnuntai-iltaisin vaunuilla tunnin tai puolitoista 1,6 kilometriä pitkää Via del Corsoa edestakaisin. Liikenne houkutteli paikalle myös jalankulkijoita. Karnevaalit Corsolla olivat tämän tavan huipennus, ja kadulla pidetty hevosten kilpajuoksu jokaisen karnevaalipäivän huippukohta.^[6]

Kirjallisia kuvauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monet matkailijat ovat laatineet kuvauksia Rooman karnevaaleista. Tunnetuimman esitti Johann Wolfgang von Goethe Italian matkan päiväkirjoissaan, missä karnevaaleista on oma lukunsa. Goethe luonnehti Rooman karnevaalia "juhlaksi, jota ei oikeastaan kansalle anneta, vaan jonka kansa antaa itselleen.^[7] Rooman karnevaaleja kuvasivat myös Alexandre Dumas romaanissaan Monte Criston kreivi ^[8] sekä Michel de Montaigne.^[9]

Goethe vieraili Roomassa vuonna 1786 ja luonnehti Via del Corsolle keskittyvää karnevaalia seuraavasti:

Kun nyt ryhdymme kuvailemaan Rooman karnevaaleja niin pelättävissä on väite, ettei tuollaisia juhlia oikeastaan voi kuvailla -- Pitkä ja kapea katu, jota myöten lukemattomat ihmiset vyöryvät edestakaisin, ulottuu silmänkantamattomiin; tuskin erottaa mitään siitäkään vellovasta joukosta, minkä katse hallitsee. Liikehdintä sujuu yksitoikkoisesti, melu on korvia huumaava -- Ero ylhäisten ja alhaisten välillä näyttää hetkeksi käyvän umpeen; kaikki lähestyvät toisiaan; jokainen ottaa kepeästi vastaan mitä tulee, ja röyhkeys ja vapaus pysyvät tasapainossa puolin ja toisin, kun kaikki ovat hyvällä tuulella.^[10]

Dumas kuvasi romaanissa Monte Criston kreivi roomalaisten karnevaalin viettoa 1800-luvun alussa seuraavasti:^[8]

Suuren ja leveän Corson varrella on neli- ja viisikerroksisia palatseja, ja niiden kaikkien parvekkeet oli verhottu komeilla matoilla. Näillä parvekkeilla oli kolmesataatuhatta katsojaa, roomalaisia, italialaisia, kaikista maailman ääristä tulleita ulkomaalaisia. Suku-, raha- ja neroylimystö oli koolla. Kauniit naiset, jotka tämä riemu oli huumannut, kumartuivat parvekkeilta, heittelivät ikkunoista kadulla kulkeviin vaunuihin oikean konfettisateen ja saivat kukkia takaisin. Ilma oli aivan sakeana konfetista ja kukista. Kaduilla liikkui iloinen, vallaton ihmisvirta: jättiläiskokoisia käveleviä kaalinkupuja, ihmisen vartaloon liitettyjä mylviviä häränpäitä, takajaloillaan käveleviä koiria. Kesken tätä kaikkea joku nainen paljastaa kasvonsa ja on kuin Callot'n maalaama Pyhän Antoniuksen kiusaus; toinen on ihana Astarte, joka näyttää lumoavat kasvonsa; häntä tahdotaan seurata, mutta sen estää joukko peikkoja, kuin unipainajaisia. Kuvitelkaa mielessänne tätä kaikkea, niin saatte heikon kuvan Rooman karnevaalista.

Dumas'in ja Goethen kuvaukset ovat ristiriidassa vain siinä, miten leveäksi Corso kuvattiin. Dumas'in väite "leveästä" Corsosta ei saa tukea Goethelta.

Naamiaisasuja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karnevaalissa osallistujat vapautuivat arkipäivästä omaksumalla uuden identiteetin ja kätkeytymällä naamiaissuihin, jotka esittivät niihin kuuluvia rooleja. Goethe kuvailee, miten miehet pukeutuivat naisiksi ja naiset miehiksi. Suosittu roolihahmo sekä miehille että naisille oli Pulcinella, italialaisen improvisaatioteatterin hahmo, joka pukeutui väljään valkoiseen housupukuun, suippoon hattuun ja mustaan naamioon. Advokaatiksi pukeutunut pysäytteli ihmisiä ja uhkaili heitä oikeusjutuilla. Vanhanaikaisiin, mutta hienoihin vaatteisiin pukeutuneet kveekarit kantoivat kasvoillaan kokonaamiota, joissa oli pienet silmät ja pulloposket, esittäen mautonta keikaria. Goethe kertoo, että toisen samanlaisen nähdessään kveekarit hyppivät tasajalkaa kirkuen BRRR! Koska päissään toikkaroivat saksalaiset leipurinkisällit olivat Roomassa tuttu näky, myös heitä esittäviä hahmoja näkyi viinipulloineen.^[12] Rugantino oli roomalainen comedia dell'arte -hahmo, ylimielinen mutta pohjimmiltaan rakastettava trastevereläinen nuorukainen.^[13]

Naamiaisasuja ja rooleja oli loputtomasti.^[12] Dumas kuvasi sekamelskaa seuraavasti: ^[8]

Naamioituja parveili suurina laumoina, niitä pujahti porteista, niitä laskeutui ikkunoista, jokaisesta kadunnurkasta ajoi vaunuja, täynnä narreja, pajatsoja, dominoita, markiiseja, trasteverelaisia, kaikenlaisia kummituksia, ritareita, talonpoikia. Kaikki huusivat ja huitoivat käsillään, heittelivät munia, jotka olivat täynnä jauhoja, konfettia, kukkia, ahdistelivat sanoilla ja esineillä ystäviä ja vieraita, tuttuja ja tuntemattomia, eikä kellään ollut oikeutta suuttua, kaikki vain nauroivat.

Konfetit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Makeisten heitteleminen kuuluu karnevaalitapoihin, mutta Goethe kertoo säästäväisten roomalaisten korvanneen ne pienillä kipsinokareilla, joita valmistettiin pursottimilla. Näitä konfetteja käytettiin taisteluaseina ja heiteltiin toisten päälle. Kahakat saattoivat Goethen mukaan kääntyä myös väkivaltaisiksi.^[14]

Hevoskilpailu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karnevaalien päätapahtuma oli iltamyöhään sijoittuva pienikokoisten berberihevosten kilpajuoksu ilman ratsastajaa Via del Corsolla. Kilpailu järjestettiin jokaisena karnevaalipäivänä. Hevoskilpailut keskellä kaupunkia ovat Italiassa vanha perinne, joka edelleen jatkuu Sienassa.^[15] Roomassa kilpareitti alkoi Piazza del Popololta obeliskin juurelta ja päättyi Piazza Venezialle. Yhdistyneessä Italiassa kilpajuoksuja ei järjestetty pitkään. Paavinvalta kaadettiin 1870, ja Italian kuningas Viktor Emanuel II kielsi hevoskilpailun sen aiheuttamien kuolemantapausten takia vuonna 1883.^[5]^[16] Päätös merkitsi kuoliniskua myös karnevaaliperinteelle.

Ylhäisöperheet kasvattivat kilpahevosia omissa talleissaan. Hevoset totutettiin reittiin taluttamalla niitä pitkin Corsoa ja tarjoamalla niille Piazza Venezialla kauraa. Kadulle siroteltiin murenevaa tuffia estämään hevosten liukastelu. Reitin varrella olevat aukiot suljettiin aidalla, ja risteyksiin asetettiin sotilasvartioita. Kadunreunat olivat myös täyttyneet katsojien vaunuista jo pari tuntia ennen kilpailun alkua.^[17] Paikoista vaunuissa ja parvekkeilla maksettiin korkeita hintoja.^[9] Vaunut kavensivat Corson niin ahtaaksi, että voittaja oikeastaan selvisi jo lähtöpaikalla eli Piazza del Popolo-aukiolla.^[17]

Ennen kilpaa hevosten kylkiin kiinnitettiin piikkipalloja, joiden iskut lisäsivät ilman ratsastajaa kiitävien hevosten vauhtia. Oli tavallista, että hevosia ruuhkassa kaatui, ja Goethen mukaan myös katsojia jäi hevosten alle.^[18] Kilpailu oli ohi alle kolmessa minuutissa. Voittajan kunnia sinetöitiin palkinnolla, latinankieliseltä nimeltän palio^[9], joka oli tankoon kiinnitetty silkkinen voittajan viiri.^[17] Samanlaista voitonmerkkiä jaetaan edelleen Sienan torilla kahdesti vuodessa pidetyissä Palio di Siena -hevoskilpailuissa.^[19]

Moccoli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viimeisenä karnevaali-iltana oli vuorossa “moccolaia” tai “sagra del moccolo” eli kynttiläfestivaali. Tällöin parvekkeita koristavat läpikuultavat paperilyhdyt, joita jokainen kurkottaa ulos. Jokaisen velvollisuuksiin Corsolla kuului kantaa kädessään sytytettyä kynttilää, muuten joutui raskaan pilkanteon kohteeksi.^[2] Yleinen roomalainen kirous on yhä edelleen suora tappouhkaus (sia ammazzato!), ja toivotus huudettiin nyt jokaiselle vastaantulijalle: Sia ammazzato chi non porta moccolo! ("Kuolema sille, joka ei kanna kynttilänpätkää!). Samalla ohikulkijat Corson ruuhkassa yrittivät puhaltaa sammuksiin toistensa kynttilöitä. Goethe kertoo: "Erotuksetta, oli sitten vastassa tuttu tai tuntematon, yritetään aina puhaltaa lähin liekki sammuksiin tai sytyttää oma uudelleen ja saman tien taas sammuttaa toisen sytyttäjän kynttilä." Toivotus siirtyi myös flirttailuun: Sia ammazzata la bella Principessa! ^[21]

Dumas kuvaili kynttiläfestivaalia näin:^[8]

Yö tuli nopeasti. Ja tuhansien kauppiaitten kimeästi huutaessa: Moccoli! alkoi pari kolme liekkiä välkkyä joukon keskellä. Se oli odotettu merkki. Kymmenen minuutin kuluttua paloi viisikymmentätuhatta liekkiä Venetsian palatsista Piazza del Popololle asti. Olisi luullut virvatulien viettävän juhlaa. Ajatelkaa taivaan kaikkien tähtien laskeutuvan alas maan päälle ja yhtyvän hurjaan tanssiin. Kaikki yhteiskunnalliset rajat katoavat tänä hetkenä. Katupoika ahdistaa prinssiä, prinssi talonpoikaa, talonpoika porvaria, jokainen puhaltaa, sammuttaa ja sytyttää kynttilöitä. -- Tätä hurjaa, liekehtivää juhlaa kesti noin kaksi tuntia. Corso oli valoisa aivan kuin päivällä, katsojien kasvot erotti selvästi kolmanteen ja neljänteen kerrokseen asti.-- Äkkiä alkoi kellonsoitto, joka ilmoittaa karnevaalin loppuneen. Samassa kaikki kynttilät sammuivat kuin taikavoimasta. Olisi luullut rajun tuulenpuuskan sammuttaneen ne yht'aikaa.