Rom Harré

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Rom Harré
Henkilötiedot
Koko nimi Horace Romano Harré
Syntynyt18. joulukuuta 1927
Kuollut18. lokakuuta 2019 (91 vuotta)
Koulutus ja ura
Tutkimusalue Filosofia

Rom Harré (oik. Horace Romano Harré; 18. joulukuuta 192718. lokakuuta 2019[1]) oli brittiläinen filosofi ja sosiaalipsykologi. Harré tunnetaan erityisesti tieteellisen realismin edustajana ja tieteenfilosofian kehittäjänä.

Elämä ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rom Harré syntyi ja varttui Uudessa-Seelannissa Apati-nimisellä paikkakunnalla Palmerston Northin lähistöllä. Ensimmäiset yliopisto-opintonsa hän niin ikään suoritti Uudessa-Seelannissa matematiikan ja fysiikan laitoksella Aucklandin yliopistossa, joka aiemmin tunnettiin Uuden-Seelannin yliopistona.

Aucklandin yliopistossa Harré aloitti uransa opettajana, mutta erosi virasta jo 25-vuotiaana. Uudesta-Seelannista Harré muutti vaimonsa kanssa ensin Intiaan, jossa hän toimitti Punjabin yliopiston soveltavan matematiikan opettajan virkaa. Tämän jälkeen pari päätti asettua aloilleen Ison-Britannian Oxfordiin, jonka yliopistossa Harré teki filosofian väitöskirjansa.

Väitöskirjan valmistuttua Harré toimi neljän vuoden ajan tutkijana ja opettajana Englannin eri yliopistoissa, jonka jälkeen hän palasi Oxfordin yliopistoon ja sai lehtorin viran. Oxfordissa Harré työskenteli eläkkeelle jäämiseensä saakka. Harrén ura oli kaiken kaikkiaan hyvin tuottelias ja tunnettu – hän oli myös eläkkeelle jäämisensä jälkeen suosittu luennoitsija eri puolilla maailmaa.

Harré ja sosiaalipsykologian kriisikeskustelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oxfordista käsin Harré ryhtyi 1970-luvun alkupuolella ottamaan kantaa sosiaalipsykologian niin kutsuttuun kriisikeskusteluun, joka koski tieteenalan profiilia, filosofiaa ja metodologiaa. Intohimo tieteenfilosofiaan antoi eväät osallistua keskusteluun siitä, millainen tiede sosiaalipsykologian tulisi olla ja miten tutkimusta pitäisi harjoittaa.

Sosiaalipsykologia oli vielä 1960-luvun lopulla hyvin amerikkalainen tiede, jonka ihmiskäsitys oli mekanistinen ja jonka tutkimukset suoritettiin pääosin laboratoriokokein.

Harré osallistui kriisikeskusteluun vahvasti yhdessä yhdysvaltalaisen kollegansa Paul F. Secordin kanssa. Kaksikko julkaisi kirjan The Explanation of Social Behaviour, jossa he esittivät sosiaalipsykologian kolme perusongelmaa.

Ensimmäisenä ongelmana he kokivat mekanistisen ihmiskuvan, jossa ihminen nähdään passiivisena ärsykkeisiin reagoivana olentona. Mekanistisuuden sijaan ihminen pitäisi Harrén ja Secordin mukaan nähdä aktiivisena ja omaan elämäänsä vaikuttavana toimijana. Toinen ongelma kiteytyy kausaliteettikäsitykseen yksisuuntaisista syy–seuraus-suhteista, jotka eivät huomioi korrelaatiosuhteen lisäksi juuri muuta ilmiön kannalta olennaista. Kolmas ongelma, positivistinen metodologia, sivuuttaa mielen sisäiset prosessit, kun relevanttina tutkimuksena nähdään vain fyysisesti havaittava ja mitattavissa oleva käyttäytyminen.

Etogenia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Harré ja Secord tarjoavat vaihtoehtona ongelmalliselle metodologialle etogeniaa. Eläinten elämän tutkimisesta, etologiasta mallia ottanut etogenia pyrkii tarkastelemaan ihmistä inhimillisen elämän ympäröimänä ja siinä aktiivisesti vaikuttavana toimijana. Etogenia painottaa ihmisen oma-aloitteisuutta ja itseohjautuvuutta, jolloin ihminen nähdään omasta toiminnastaan vastuullisena.

Episodi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etogeniantutkimuksen perusyksikkönä toimii episodi, joka määritellään miksi tahansa tapahtumien yhtenäiseksi ja kokonaisvaltaiseksi tapahtumaksi. Episodilla tulee olla alku ja loppu, ja se on usein joko paikallisesti tai ajallisesti rajattu. Näin ollen episodeja voivat olla esimerkiksi kukkien ostaminen, kirjan lainaaminen tai peruskoulun käyminen ja sieltä valmistuminen. Episodeja tutkimalla voidaan selvittää ihmisen elämän tapahtumien ja asioiden merkityksiä.

Merkitysten lisäksi episodit paljastavat tapahtumien sääntöjen sosiaaliset ja kulttuuriset rakenteet. Biologis-kausaalisissa episodeissa ihmisten toiminta määräytyy ihmisen omasta toiminnasta riippumatta. Formaaleissa episodeissa ihmiset taas toimivat julkilausuttujen ja yleisesti tunnettujen sääntöjen pohjalta. Merkitysten kannalta tärkeimmäksi tutkimuskohteeksi asettuvat enigmaattiset episodit, jotka ovat formaalien episodien tapaan yleisesti tunnettuja, mutta jotka eivät ole instituutioiden tai eksplisiittisten sääntöjen ohjaamia.

Enigmaattisten episodeissa tapahtuvan toiminnan lähtökohtien selvittäminen muodostaa etogenian peruskysymyksen.

Laadullinen tutkimusmenetelmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etogeniassa ihmisen itsensä katsotaan olevan kykenevä analysoimaan ja tarkastelemaan toimintaansa ikään kuin ulkopuolisen silmin sitä häneltä pyydettäessä. Tutkija haastattelee episodiin osallistuneita ja pyytää heitä selvittämään mitä episodissa oikein tapahtuu, mitä se merkitsee ja miksi he itse toimivat miten toimivat. Tämän jälkeen tutkija tekee analyysinsa. Etogeniassa kuitenkaan tutkimus ei pääty tähän vaan tutkijan tulee neuvotella analyysistään ja sen tuloksista tutkittavien kanssa. Näin vähennetään virhetulkintoja ja näkemyseroja.

Etogenian tutkimuksissa pyritään tuomaan episodin näkymättömät säännöt näkyviksi.

Tutkija ei toimi tutkimuksen auktoriteettina, vaan päinvastoin tutkittavat ovat ikään kuin kanssatutkijoita. Koska tutkimuksen on tarkoitus olla keskustelevaa dialogia, Harré ja Secord kiistävät absoluuttisen totuuden. Selonteot ovat avoimia uusille erilaisille tulkinnoille.

Myöhempi ajattelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myöhemmissä julkaisuissaan Harré ei puhu kovinkaan paljoa etogeniasta. Sen sijaan hän käyttää konstruktivismin ja diskursiivisen psykologian käsitteitä. Vaikka Harrén ajattelussa on nähtävillä postmodernisuutta, kritisoi Harré äärimmäistä relativistista postmodernismia.

Harré katsoo ihmisen psykologisen todellisuuden rakentuvan vallitsevista kollektiivisista ja sosiaalisista puitteista ja käytänteistä.

Harréa pidetään ajoittain vaikeasti tulkittavana tutkijana. Väitettä perustellaan sillä, että Harrén käsitteistö muuttuu tutkimusten mukana.

Käsitteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sosiaalinen avaruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Huolimatta siitä, että Harré kuului kollektiivisen näkökannan edustajiin oli hän sitä mieltä, ettei psykologisia ilmiöitä voida kuitenkaan palauttaa sosiaalisiin tekijöihin. Kollektivistien ongelmana on, miten sosiaalisessa maailmassa voidaan luoda ja ylläpitää yksilöllisyyttä. Tähän ongelmaan Harré kehitti psykologisen avaruuden mallin, eräänlaisen nelikentän. Malli huomioi niin sosiaaliset kuin mielensisäiset prosessit.

Mallissa on kaksi ulottuvuutta esitys ja toteutus. Esityksen toisessa päässä on julkinen ilmaiseminen, kommunikointi ja toisessa päässä puolestaan yksityinen omana tietona pitäminen. Toteutusulottuvuuden yläpäässä on yksityisesti toteutuva toiminta ja toisaalla kollektiivisesti toteutuva toiminta. Tätä kenttää kutsutaan psykologisen avaruuden nelikentäksi. Sen avulla voidaan tarkastella psyyken ja mielen sosiaalista rakentumista. Julkiselta kollektiiviselta alueelta siirtymistä yksityiselle toiminnan alueelle, Harré kutsuu omaksumiseksi niiden yhteisön kulttuurin, kielen, sääntöjen ja konventioiden sisäistämistä.selvennä Yksilökehityksen kannalta tämä vaihe on ratkaiseva.

Minuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Harrén mukaan keskustelu luo sosiaalisen maailman ja inhimillisen todellisuuden. Kulttuurisidonnaiset kieliopilliset mallit muovaavat ihmisten sisäistä elämää ja ajatusmaailmaa. Harré jakaa minuuden julkiseen persoonaan ja privaattiin minään, joista persoona on hänen mukaansa ensisijainen ja välttämätön. Minuus syntyy Harrén mukaan yksilön omaksuessa kulttuurinsa persoonapronominien käytön, erityisesti ”minä”-pronominin säännöt. Minäteoria on aina kulttuurillisesti suhteellinen, ja Harrén mukaan on mahdollista, ettei sitä kaikissa kulttuureissa edes ole.

Psykologinen symbioosi ja emootiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Harré kutsuu psykologiseksi symbioosiksi prosessia, jossa julkiset käytännöt välittyvät yksityiseksi. Äidin käymä protokeskustelu vauvan kanssa on esimerkki siitä, kuinka jäsenet muodostavat yhden sosiaalisen olennon toisiaan täydentäen. Ajan kuluessa symbioosit voivat hajota, kun toisen osapuolen psyykkinen kompetenssi kasvaa. Psykologinen symbioosi välittää yksilölle myös yhteisönsä moraalijärjestystä, eli kirjoittamattomia oikeuksia ja velvollisuuksia yhteisön sisällä.

Perinteisestä yksilöpsykologisesta näkökulmasta poiketen myös emootiot muodostuvat Harrén mukaan sosiaalisessa prosessissa, ja sama emootio voi ilmetä eri tavoin eri kulttuureissa. Harrén mukaan tutkimuksen tulisi keskittyä emootioiden sisällön sijasta niiden käsitteiden käyttöön, jota määrittää kiinteästi paikallinen moraalijärjestys. Vallitsevat moraaliarviot määrittävät, mitkä tunteet ovat sallittuja missäkin tilanteessa.

Merkitys sosiaalipsykologiassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rom Harrélla on ollut merkittävä vaikutus sosiaalipsykologian laadullisten tutkimusmenetelmien käytölle, ja hän on ollut luomassa pohjaa sosiaalisen konstruktivismille ja diskursiiviselle lähestymistavalle. Harré on jatkanut Goffmanin ja Vygotskin ajatteluperinteitä korostamalla ekspressiivisen järjestyksen ja dramaturgisen näkökulman tärkeyttä. Harré itse näkee ajattelunsa diskursiivisena psykologiana, ja hänelle sosiaalinen vuorovaikutus ja inhimillinen toiminta pohjautuvat paikallisiin moraaliarviointeihin ja arvokkuuden ja maineen tavoitteluun ja ylläpitoon.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ylijoki, Oili-Helena (2001). Rom Harré, toimijuus, kieli ja moraali. Teoksessa Vilma Hänninen, Jukka Partanen & Oili-Helena Ylijoki (toim.). Sosiaalipsykologian suunnannäyttäjiä (s. 225–252). Tampere: Osuuskunta Vastapaino.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Rom Harré (1927-2019) (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]