Riuttakalat

Koralliriutoilla elää paljon kaloja ja useita eri kalalajeja.

Koralliriuttojen kaloja, etualalla aaltosäppikala.

Riuttakalat ovat kaloja, jotka elävät koralliriutalla tai sellaisen läheisyydessä. Koralliriutat muodostavat monimutkaisia ekosysteemejä, joilla on valtava biodiversiteetti. Lukemattomien muiden lajien joukossa kalat erottuvat värikkäinä ja mielenkiintoisina katsottavina. Terveellä koralliriutalla satoja lajeja voi esiintyä pienellä alueella, ja monet niistä piilossa tai hyvin naamioituneina. Riuttakalat ovat kehittäneet monia nerokkaita keinoja riutoilla selviytymiseen.

Vaikka koralliriutat käsittävät alle yhden prosentin maailman valtamerten pinta-alasta, niissä elää silti 25 prosenttia maailman kaikista merikalalajeista. Riuttojen elinympäristöt ovat jyrkkä vastakohta avovesien elinympäristöille, joiden pinta-ala on 99 prosenttia maailman valtameristä.

Koralliriuttojen elinympäristön katoaminen, lisääntynyt saastuminen ja liikakalastus ja kestämätön kalastus uhkaavat kuitenkin koralliriuttojen ja riuttakalojen säilymistä.

Yleiskatsaus

Koralliriutat ovat kehittyneet miljoonien vuosien aikana levien, selkärangattomien ja kalojen koevoluutiossa. Niistä on tullut runsaasti kansoitettuja ja monimutkaisia ympäristöjä, ja kalat ovat kehittäneet monia nerokkaita selviytymiskeinoja. Suurin osa koralliriutoista löydettyistä kaloista kuuluu viuhkaeväisiin, jotka tunnetaan eviensä piikeistä. Nämä piikit ovat hyvä puolustuskeino, ja pystytettynä ne voivat yleensä lukita ne paikoilleen tai ne ovat myrkyllisiä. Monet riuttakalat ovat myös kehittäneet naamiovärin harhauttaakseen saalistajia.

Riuttakalat ovat myös kehittäneet monimutkaisia adaptiivisia käyttäytymismalleja. Pienet riuttakalat suojautuvat saalistajilta piiloutumalla riutan rakoihin tai parvikäyttäytymisellä. Monet riuttakalat elävät vain yhdellä pienellä alueella, jossa ne tuntevat jokaisen piilopaikan ja pääsevät näin niihin heti. Lepäävät pienet kalat ovat edelleen alttiita halkeamissa saalistaville pedoille, joten monet kalat, kuten säppikalat, ahtautuvat pieneen piilopaikkaan ja kiilaavat itseään pystyttämällä piikkinsä.

Esimerkkinä riuttakalojen mukautumisesta on keltavälskäri, joka on kasvinsyöjä. Se syö pohjaleviä, mutta keltavälskärit puhdistavat myös leväkasvustoja merikilpikonnien kilviltä. Kilpikonnat eivät hyväksy muita samanvärisiä tai -muotoisia kaloja.

Monimuotoisuus ja levinneisyys

Koralliriuttojen levinneisyys kartalla

Koralliriutoilla elää maailman monimuotoisin kalalajikokoelma, ja niitä tavataan kaikkialta maapallolta. Jopa 6 000–8 000 kalalajia elää maailman valtamerten koralliriuttaekosysteemeissä.

Mekanismeista, jotka ensin johtivat tällaisten kalalajikeskittymien syntyyn ja edelleen jatkavat niiden ylläpitämistä koralliriutoilla, on keskusteltu laajasti viimeisen 50 vuoden aikana. Vaikka monia syitä on ehdotettu, ei ole vallitsevaa tieteellistä konsensusta siitä, mikä niistä on vaikuttavin, mutta näyttää todennäköiseltä, että monet tekijät vaikuttavat siihen.

Koralliriuttojen kehityksessä kaksi suurinta aluetta ovat Indopasifinen merialue (johon kuuluvat Tyynenmeri, Intian valtameri ja Punainenmeri) ja trooppinen Länsi-Atlantin valtameri. Kummassakin näistä alueista on oma ainutlaatuinen koralliriuttakalasto, joilla ei ole lajien luonnollista päällekkäisyyttä. Näistä kahdesta alueesta riuttakalojen monimuotoisuuden kannalta ylivoimaisesti rikkain on Indopasifinen merialue, jossa koralliriuttojen elinympäristöissä elää arviolta 4 000–5 000 kalalajia. Toiset 500–700 lajia elävät läntisellä Atlantin valtamerellä.

Riuttakalojen adaptaatioita

Ruumiinmuoto

Useimpien riuttakalojen ruumiinmuoto eroaa avoveden kaloista. Avoveden kalojen ruumiinmuoto on usein rakenteeltaan sopiva nopeaan uintiin, ja ne ovat virtaviivaisia kuin torpedot pienentääkseen vedestä aiheutuvaa kitkaa. Koralliriutat ovat suhteellisen ahtaissa paikoissa ja monimutkaisissa vedenalaisissa maisemissa. Siksi riuttakaloilla ohjattavuus on tärkeämpää kuin virtaviivaisuus, joten koralliriuttakaloille on kehitettynyt ruumis, joka helpottaa syöksymistä ja suunnan muuttamista. Ne ohittavat petoeläimet livahtamalla riutan halkeamiin tai piiloutumalla koralleihin.

Monille riuttakaloille, kuten perhokaloille ja keisarikaloille, on kehittynyt ruumis, joka on matala ja pannukakun tavoin sivusuunnassa litteä. Näiden kalojen rinta- ja vatsaevät ovat kehittyneet parantamaan ohjattavuutta litteän ruumiin kanssa.

Väritys

Mandariinikala on yksi vain kahdesta eläinlajeista, joiden sininen väritys on solupigmentin ansiota.

Monet koralliriuttojen kalalajit ovat väritykseltään värikkäitä ja monenkirjavia, ja niillä on häikäiseviä ja omituisiakin värityksiä ja kuvioita. Tämä on selkeä vastakohta avovesikaloille, jotka ovat yleensä väriltään hopeanharmaita.

Kuvioilla on erilaisia tarkoituksia. Joskus ne auttavat kalaa maastoutumaan, kun kala lepää paikoissa, joissa on oikea tausta. Värityksen avulla kalat myös tunnistavat toistensa lajin lisääntymisaikana. Jotkin selkeästi erottuvia kuviot varoittavat saalistajia siitä, että kalalla on myrkylliset piikit tai sen liha on myrkyllistä.

Nelisilmäperhokalan (Chaetodon capistratus) suomenkielinen nimitys tulee vartalon kummallakin sivulla olevasta suuresta tummasta pisteestä kalan pyrstön lähellä. Näitä pisteitä ympäröi valkoinen rengas, joten ne muistuttavat kalan oikeita silmiä. Tämä voi johtaa saalistajan ajattelemaan, että kala on suurempi kuin se itse sekoittaen takaosan etuosaan. Nelisilmäperhokalan ensimmäinen reaktio taas on paeta, jolloin väärä silmäpiste on lähempänä saalistajaa kuin pää. Suurin osa petoeläimistä pyrkii hyökkämään uhrin silmiin, ja tämä valesilmä huijaa petoeläimen uskomaan, että kalat pakenevat pyrstö edellä. Kun pakeneminen ei ole mahdollista, perhoskala kääntyy joskus kohti saalistajaa ja laskee päänsä hyökkäystä valmistelevan härän tavoin, jolloin sen selkäevän piikit ovat täysin pystyssä. Tämä voi pelotella toista eläintä tai muistuttaa saalistajaa siitä, että perhokala on liian piikkinen syötäväksi.

Mandariinikalaa ei ole helppo nähdä sen pohjallasyöntitavan ja pienen kokonsa vuoksi, joka on vain noin 6 senttimetriä. Se syö pääasiassa pieniä äyriäisiä ja muita selkärangattomia, ja on siksi suosittu akvaariokala.

Aivan kuten joillekin saalislajeille on kehittynyt naamioväri tai -kuvio petoeläinten välttämiseksi, jotkut väijyvät saalistajat ovat kehittäneet naamioinnin, jonka avulla ne saalistavat. Scorpaenopsis oxycephala on väijyvä saalistaja, joka sulautuu hyvin sellaiseen merenpohjaan, joka on osittain korallien ja levien peitossa. Se vaanii merenpohjassa odottaen, että äyriäiset ja pienet kalat, kuten tokot, uivat ohitse. Toinen väijyvä saalistaja on seepra-antennikrotti (Antennatus striatus). Se makaa pohjassa ja heiluttavat näkyvästi siinä kiinni olevaa matoa muistuttavaa uloketta, joka on strategisesti sen suun yläpuolella. Normaalisti seepra-antennikrotit ovat noin 10 senttimetrin mittaisia, mutta ne voivat myös paisua pallokalojen tavoin.

Tokot pakenevat saalistajia kiilaamalla itsensä korallin rakoon tai hautautumalla osittain hiekkaan. Ne etsivät jatkuvasti saalistajia silmillään, joita ne voivat käännellä täysin toisistaan riippumatta. Scorpaenopsis oxycephala-lajin naamioväri voi estää tokkoa huomaamasta sitä, ennen kuin on liian myöhäistä.

Pantterisäppikalalla (Balistoides conspicillum) on vahvat leuat merisiilien, äyriäisten ja kovakuoristen nilviäisten murskaamiseen ja syömiseen. Sen kyljillä ja vatsapuolella on suuria, valkoisia pilkkuja tummalla taustalla, ja selkäpuolilla on mustia pisteitä keltaisella pohjalla. Tämä on eräänlainen suojaväri: alhaaltapäin valkoiset täplät näyttävät veden valaisemalta pinnalta; ja ylhäältäpäin kala sekoittuu enemmän alla olevaan koralliriuttaan. Kirkkaankeltainen suu voi karkottaa potentiaalisia saalistajia.

Ravinnonhankinta

Monet riuttakalalajit ovat kehittäneet erilaisia strategioita saada ruokaa, joihin lukeutuvat erikoistunet suun, leuan ja hampaan rakenteet, jotka sopivat hyvin käsittelemään kalan ensisijaista ravintoa koralliriuttaekosysteemissä. Jotkut lajit jopa muuttavat ruokailutottumuksiaan ja levinneisyyttään tullessaan sukukypsäksi. Tämä ei ole yllättävää, koska koralliriuttojen ympärillä on tarjolla valtava valikoima erilaista ravintoa.

Esimerkiksi perhokalojen ensisijainen ravinnonlähde ovat korallipolyypit, monisukasmadot ja muut pienet selkärangattomat eliöt. Niiden suu ulkonee pihtien lailla, ja suussa niillä on hienot hampaat, joiden avulla perhokalat voivat nakata pois uhrinsa suojattomat ruumiinosat. Papukaijakalat syövät riutan pinnalla kasvavia leviä hyödyntäen nokkamaista suutaan, joka soveltuu hyvin ruuan kaapimiseen. Muut kalat, kuten napsijat, ovat yleistetympiä, ja niillä on tavallisemmat leuan ja suun rakenteet, jotka antavat niille mahdollisuuden syödä monenlaista ravintoa mukaan lukien pienet kalat ja selkärangattomat.

Yleistyneet lihansyöjät

Punanapsija voi leukojensa ja suunsa rakenteen ansiosta syödä lähes mitä tahansa

Lihansyöjillä on koralliriuttakaloista monimuotoisin ravintotyyppi. Riutoilla on paljon enemmän lihansyöjiä kuin kasvinsyöjiä. Kilpailu lihansyöjien välillä on kovaa, mikä johtaa saaliiden kannalta petolliseen ympäristöön. Nälkäiset saalistajat väijyvät tai partioivat riutan kaikissa osissa sekä öisin että päivisin.

Jotkut riutoilla elävät kalat ovat yleistyneitä lihansyöjiä, joiden ravintoa ovat erilaiset eläinsaaliit. Näillä on tyypillisesti suuri suu, jonka ne voivat nopeasti avata ammolleen, nielaista sitten suuhunsa lähistöllä olevaa vettä ja sitten syödä veden mukana tulleet epäonniset eläimet. Kala poistaa veden avaamalla suun raolleen pitäen kuitenkin avuttomat saaliit suussaan. Esimerkiksi Lutjanus kasmira-napsijalajilla on monipuolinen ruokavalio, johon kuuluu kaloja, katkarapuja, rapuja, niveljalkaisia, pääjalkaisia ja äyriäisiä sekä kasvillisuutta ja leviä. Ruokavalio vaihtelee kalan iän, sijainnin ja paikallisen saalistarjonnan mukaan.

Mullot ovat väsymättömiä pohjalta ravintonsa etsiviä kaloja, jotka käyttävät paria pitkiä kemoreseptorisilla viiksillään, jotka ulkonevat leuastaan ja minkä avulla ne tonkivat ruokaa sedimenttien joukosta. Vuohten tavoin ne etsivät kaikenlaista syötävää. Madot, äyriäiset, nilviäiset ja muut pienet selkärangattomat ovat kuitenkin mullojen yleisintä ruokaa. Keltaevämullot (Mulloidichthys vanicolensis) muodostavat usein parvia Lutjanus kasmira-napsijakalojen kanssa. Keltaevämullojen väritys muuttuu tällöin vastaamaan napsijoiden väriä. Oletettavasti keltaevämullot suojautuvat näin petoeläimiltä, sillä ne kelpaavat saalistajille napsijoita paremmin. Yöksi parvet hajoavat ja yksittäiset keltaevämullot etsivät ruokaa hiekasta omalla yksilöllisellä tyylillään. Muut yölliset syöjät varjostavat aktiivista keltaevämulloa ja odottavat kärsivällisesti siltä huomaamatta jääneitä suupaloja.

Mureenoiden ja Plectropomus pessuliferus-kalojen tiedetään toimivan yhteistyössä keskenään niiden saalistaessa. Meriahvenet ovat protogeenisiä hermafrodiitteja, joiden parvet ovat 3–15 naaraan haaremeissa.^lähde? Kun uroskalaa ei ole saatavilla, jokaisen parven suurin naaras muuttuu urokseksi.

Erikoistuneet lihansyöjät

Siniraitapiikkimakrilleja (Caranx sexfasciatus)

Suuret rehukalojen, kuten kardinaaliahventen ja välskärikalojen parvet, liikkuvat riutan ympärillä syöden pientä eläinplanktonia. Rehukaloja puolestaan syövät suuremmat kalat, kuten siniraitapiikkimakrilli (Caranx sexfasciatus). Kalat saavat paljon hyötyä parvikäyttäytymisestä, koska ne havaitsevat näin petoeläimet paremmin. Parvikalat ovat kehittäneet huomattavia näytöksiä tarkalla koreografiallaan, joka hämmentää ja jonka avulla ne voivat kiertää saalistajia. Tätä varten niille on kehittynyt erityinen kylkiviiva, jonka avulla ne voivat aistia veden paineen, ja voivat täten tuntea toistensa liikkeet ja pysyä tahdissa.

Siniraitapiikkimakrillit (Caranx sexfasciatus) muodostavat myös parvia. Ne saalistavat kardinaaliahvenia laumassa. Makrillit ajavat kardinaaliahvenparvet koralliriuttoja päin, ja kun ahvenet menevät paniikkiin ja niiden parvi hajoaa, voivat piikkimakrillit napata ne helpommin.

Pilkkusäppikala (Balistoides viridescens) voi syödessään siirtää suhteellisen suuria kiviä, ja pienemmät kalat seuraavat usein pilkkusäppikalaa etsien siltä jääneitä ruoantähteitä. Ne käyttävät myös vesisuihkua löytääkseen hiekkaan kaivautuneet hietadollarit (Clypeasteroida).

Barrakudat ovat muita kaloja saalistavia petokaloja, ja niillä on partaveitsenterävät kartionmuotoiset hampaat, joiden avulla kalojen on helppo repiä saalis. Barrakudat partioivat uloimmalla riutalla suurissa parvissa. Ne ovat erittäin nopeita uimareita, ja niiden ruumiit ovat virtaviivaiset ja torpedon muotoiset.

Siilikalat ovat keskikokoisia tai suurikokoisia kaloja, ja niitä tavataan yleensä uimassa koralliriutoilla tai niiden lähellä. Ne voivat hätätilassa pullistaa ruumiinsa nielemällä vettä, estäen näin monia suurisuisia saalistajia syömästä niitä.

Kalat eivät pysty siistimään itse itseään, joten jotkut kalalajit ovat erikoistuneet puhdistajakaloiksi ja ovat perustaneet "puhdistusasemia", joille muut kalat voivat tulla ja puhdistajakalat näykkivät niiltä loiset pois. Eräs tällainen kalalaji on puhdistaja. Sen kyljessä on näkyvä musta, pyrstöä kohti levenevä raita, ja puhdistaja käyttäytyy tavalla, joka houkuttelee suuria kaloja sen puhdistusasemaan. Kun puhdistaja näykkii loisia, se kutittaa asiakasta hellästi. Tämä tapa näyttää saavan kalat tulemaan sen asemalle säännöllisesti uudestaan.

Kirjoliskokala (Synodus variegatus) erittää iholleen limakerroksen, joka vähentää vastusta sen uidessa ja suojaa sitä myös joiltakin loisilta. Joidenkin loisten mielestä lima itsessään on kuitenkin hyvää ravintoa, joten liskokala vierailee puhdistajan luona, joka puhdistaa loiset sen iholta, kiduksista ja suusta.

Kasvinsyöjät

Välskärikalat ovat koralliriuttojen yleisimpiä kasvinsyöjiä, jotka syövät usein matalikossa.

Kasvinsyöjien ravintoa on kasvillisuus. Neljä suurinta riuttakalojen kasvinsyöjäryhmää ovat papukaijakalat, koralliahvenet, kaniinikalat ja kardinaaliahvenet. Kaikki syövät ensisijaisesti mikroskooppisia ja makroskooppisia leviä, jotka kasvavat koralliriutoilla tai niiden lähellä.

Levät ovat perustuottajia, eli ne syntetisoivat ravintoa suoraan aurinkoenergiasta, hiilidioksidista ja muista yksinkertaisista ravintoainemolekyyleistä. Ilman leviä kaikki riutalla kuolee. Yksi tärkeä leväryhmä, bentaalin levät, kasvaa kuolleilla koralleilla ja muilla elottomilla pinnoilla ja tarjoaa laidunalueita kasvinsyöjille, kuten papukaijakaloille.

Papukaijakalat ovat saaneet nimensä niiden papukaijan nokkaa muistuttavista suusta ja kirkkaista väreistä. Ne ovat suuria kasvinsyöjiä, jotka syövät kovilla, kuolleilla koralleilla kasvavaa levää. Niillä on murskaamiseen soveltuvat ja nokkaa muistuttavat leuat, joilla ne jauhavat paloiksi korallipeitteisen korallin, sulattavat levät ja erittelevät korallin hienoksi hiekaksi.

Pienemmät papukaijakalat ovat kasvinsyöjiä, jotka ovat suhteellisen puolustuskyvyttömiä saalistajia, kuten barrakudaa, vastaan. Ne suojautuvat muodostamalla parvia muiden kalojen, kuten kaniinikalojen kanssa. Kaniinikaloilla on myrkylliset piikit selkäevässään, ja saalistajat hyökkäävätkin harvoin näiden kalojen kimppuun. Piikit ovat kuitenkin vain viihoviimeinen epätoivoinen puolustautumisyritys, sillä kaniinikalojen on edullisempaa välttää tulla petoeläimen havaitsemaksi ja välttää vaarallisia yhteenottoja. Täten kaniinikalat ovat myös kehittäneet taitavan kyvyn muuttaa väritystään.

Neitokalat (Pomacentrinae) on koralliahventen alaheimo, ja niiden ravintoa ovat eläinplankton ja levät. Ne ovat tärkeitä rehukaloja isommille saalistajille. Neitokalat ovat pieniä, tyypillisesti viiden senttimetrin mittaisia. Monet lajit ovat aggressiivisia muita rehukaloja, kuten välskärikaloja kohtaan. Välskärikalat muodostavat joskus parvia puolustautuakseen yksittäistä neitokalaa vastaan.

• 
  Suhteellisen puolustuskyvyttömien papukaijakalojen ravintoa ovat levät.
• 
  Rauhalliset barrakudat saalistavat papukaijakaloja parvissa.
• 
  Kaniinikaloilla on myrkylliset piikit, jotka ne voivat pystyttää vaaran uhatessa.
• 
  Parvessa piikilliset kaniinikalat yhdistyvät usein puolustuskyvyttömämpiin papukaijakaloihin.

Symbioosi

Turvallisesti Acropora-kivikorallille asettunut haukkakala kartoittaa ympäristöään.

Symbioosilla tarkoitetaan kahta lajia, joilla on läheinen yhteys toisiinsa. Suhde on molemminpuolinen, jos molemmat lajit hyötyvät siitä, kommensalistinen, kun toinen laji hyötyy, ja loisinta, kun toinen laji hyötyy suhteesta ja toiselle on siitä haittaa.

Esimerkki kommensalismista voidaan havaita haukkakalojen ja tulikorallien (Millepora) välillä. Suurten, ihottomien rintaeviensä ansiosta haukkakala voi asettua tulikoralliin vahingoittumatta. Tulikorallit eivät ole varsinaisesti koralleja, mutta ne ovat polyyppieläimiä, joten niillä on polttavia soluja, jotka muuten estäisivät läheistä kosketusta. Suojaavat korallit palvelevat haukkakalaa, siten, että haukkakala voi korallin päältä tutkia ympäristöään täysin turvasta. Kala pysyy yleensä paikallaan, mutta syöksyy välillä ulos ja nappaa äyriäisiä ja muita ohi uivia selkärangattomia. Ne ovat yleensä yksineläjiä, vaikka joskus samalla tulikorallilla elää haukkakalapari.

Erikoisempi esimerkki kommensalismista esiintyy neulakalojen ja erään merimakkaralajin välillä. Neulakala menee merimakkaraan sen peräaukon kautta ja viettää päivän turvallisesti merimakkaran ruuansulatuksessa. Yöllä se tulee ulos samalla tavalla ja saalistaa pieniä äyriäisiä.

Merivuokot ovat koralliriutoilla yleisiä. Merivuokkojen lonkerot ovat myrkyllisiä, ja ne pelottavat useimpia saalistajia. Satulaperhokala (Chaetodon ephippium), joka voi kasvaa jopa 30 senttimetrin mittaiseksi, on kuitenkin kehittänyt vastustuskyvyn tälle myrkylle. Satulaperhonen yleensä pikemminkin vain lepattelee uimisen sijasta, mutta kun on tarjolla sen lempiruokaa, merivuokkoa, perhokalan rentous katoaa, ja se syöksähteele edestakaisin repien merivuokon lonkerot.

• 
  Merivuokko on nostanut myrkylliset lonkeronsa pystyyn.
• 
  Satulaperhokala on immuuni merivuokon myrkylle
• 
  Seepravuokkokala ja merivuokko.
• 
  Vuokkokaloja vartioimassa niiden merivuokkoa

Riuttojen hait

Valkoevähaita tavataan lähes yksinomaan koralliriutoilla.

Indopasifisen merialueen koralliriuttoja dominoivat valkoevähait, mustaevähait ja harmaariuttahait. Länsi-Atlantin valtameren koralliriutoilla taas hallitseva laji riuttahai. Nämä hait kuuluvat kaikki tiikerihaihin eli ihmishaihin, ja kaikilla niillä on tukeva, virtaviivainen ruumis, jollainen on tyypillinen tiikerihaille. Ne ovat nopeasti uivia ja ketteriä petoeläimiä, jotka saalistavat pääasiassa luukaloja ja pääjalkaisia. Muita koralliriuttojen hailajeja ovat sysihai, ruosteviiksihai ja vasarahait.

Valkoevähai on pieni hai, jonka pituus on yleensä alle 160 senttimetriä. Niitä elää lähes yksinomaan koralliriutolla, joissa sitä voi kohdata korallien ja kallionkielekkeiden ympärillä, joilla on korkea pystysuora korkeusero, tai hiekkatasanteilla, laguuneissa tai lähellä pudotuksia syvempään veteen. Ne pitävät erittäin kirkkaasta vedestä ja uivat harvoin kaukana pohjasta. Valkoevähait viettävät suurimman osan päivästä lepäämällä luolissa. Toisin kuin muut tiikerihait, joiden on jatkuvasti uitava jotta vesi virtaisi niiden kidusten läpi eli jotta hengittäminen olisi mahdollista, tämä hai voi pumpata vettä kidustensa läpi ja pysyä pohjassa paikallaan. Sillä on siro, notkea ruumis, jonka avulla ne voivat vääntäytyä riutan rakoihin ja reikiin ja metsästää sellaista saalista, jota muiden riuttahaiden on mahdotonta saada. Toisaalta ne ovat melko kömpelöitä jahdatessaan saalista avoimessa vedessä.

Valkoevähai makaa suurimman osan päivästä pohjalla.

Valkoevähaita ei esiinny kovin matalassa vedessä, kuten mustaevähaita, eikä riutan ulkopuolella, kuten harmaariuttahaita. Ne ovat tavallisesti melko paikkauskollisia. Yksittäinen hai voi käyttää samaa luolaa kuukausien tai vuosien ajan. Valkoevähain elinalue on päiväsaikaan vain noin puoli neliökilometriä, mutta öisin ne liikkuvat noin neliökilometrin alueella.

Valkoevähailla havaitsee hyvin saaliin hajun ja sen lähettämät sähköiset ja akustiset viestit. Sen näköaisti havaitsee paremmin liikkeen ja vastakohdat kuin saaliin yksityiskohdat. Se kuulee hyvin matalataajuiset äänet 25–100 hertsin alueella, joita saalis aiheuttaa rimpuillessaan. Ne metsästävät tavallisesti öisin, kun monet kalat lepäävät ja helposti napattavissa. Hämärän jälkeen hailauma voi kohdistaa voimansa yhteen saalisyksilöön peittäen kaikki sen pakoreitit. Kukin hai metsästää silti itselleen ja kilpailee laumansa muiden haiden kanssa. Niiden ravintoa ovat pääasiassa luukalat, kuten ankeriaskalat, Holocentrinae-oravakalat, napsijat, neitokalat, papukaijakalat, välskärikalat, säppikalat ja mullot, sekä myös tursaat, langustit ja taskuravut. Valkoevähain merkittävimmät saalistajat ovat tiikerihai ja riuttahai.

Täysikasvuiset mustaevähait partioivat usein riutan reunoilla.

Mustevähait ovat tavallisesti noin 160 senttimetrin mittaisia. Sitä esiintyy yleensä riutan reunoilla ja hiekkatasanteilla, vaikka sitä tavataan myös murto- ja makeanveden ympäristöissä. Tämä laji pitää matalasta vedestä, kun taas valkoevähai ja harmaariuttahai uivat mieluummin syvemmissä vesissä. Nuoria mustaevähaita tavataan matalissa hiekkatasanteissa, ja vanhemmat hait taas viettävät enemmän aikaa riutan reunoilla. Mustaevähait ovat hyvin paikkauskollisia ja voivat elää samalla alueella useita vuosia. Seurantatutkimuksessa Palmyran atollin tienoilla Tyynenmeren keskiosassa on havaittu, että mustaevähain elinalue oli noin 0,55 neliökilometriä, joka on pienimpiä elinalueita maailman hailajeista. Alueen koko ja sijainti eivät muutu vuorokaudenajan mukaan. Mustaevähaita tavataan yksin tai pieninä laumoina. Ne saalistavat aktiivisesti pieniä luukaloja, pääjalkaisia ja äyriäisiä, ja ne syövät myös melakäärmeitä ja merilintuja. Mustaevähaita saalistavat meriahvenet, harmaariuttahait, tiikerihait ja toiset mustaevähait. Palmyran atollissa aikuiset mustaevähait välttävät tiikerihaiden saaliiksi joutumista pysymällä poissa laguunin keskiosasta, missä on syvempää vettä.

Koralliriutan ”pudotukset” eli äkkijyrkät reunat ovat suotuisa elinympäristö harmaariuttahaille.

Harmaariuttahait ovat tavallisesti alle 190 senttimetrin mittaisia. Keskinkertaisesta koostaan huolimatta harmaariuttahait karkottavat usein lähes kaikki muut hailajit suosimistaan elinympäristöistä. Alueilla, joilla tätä lajia esiintyy rinnakkain mustaevähain, toiseksi mainittuja tavataan matalilla tasanteilla, kun taas harmaariuttahait uivat syvemmässä vedessä. Monilla harmaariuttahailla on elinalue tietyllä riutta-alueella, jonne ne jatkuvasti palaavat. Ne ovat kuitenkin pikemminkin sosiaalisia kuin alueellisia. Päiväsaikaan nämä hait muodostavat usein 5–20 yksilön laumoja lähellä koralliriuttojen jyrkkiä seinämiä, ja hait hajaantuvat vasta illalla alkaessaan metsästää. Niitä voidaan tavata sisä- ja ulkokielekkeillä yläpuolella, mieluummin koralliriuttojen jyrkemmällä puolella, jossa on kirkkaampaa vettä ja rosoisempi maaperä. Niitä esiintyy usein lähellä riutan ulkoreunoilla lähellä jyrkkiä seinämiä, harvemmin laguunien sisällä. Toisinaan harmaariuttahai voi uskaltautua useita kilometrejä riutan ulkopuolelle avoimeen veteen.

Riuttahai partioi koralliriutalla Bahamassa.

Riuttahai voi kasvaa jopa 3 metrin mittaiseksi, joten se on yksi riuttaekosysteemien suurimmista suurpedoista. Kuten valkoevähaiden, on myös niiden havaittu lepäävän paikallaan meren pohjassa tai luolassa, mikä on epätavallista tiikerihaille. Riuttahailla on tärkeä rooli Karibian koralliriuttayhteisön kehittymisessä. Ne ovat aktiivisimpia yöllä, eikä niiden aktiivisuus vaihtele eri vuorokaudenaikoina. Nuorilla riuttahailla on yleensä taipumus elää samassa paikassa vuoden ympäri, kun taas aikuiset riuttahait ulottavat elinalueensa laajemmalle.> Riuttahai syö monenlaisia riutoilla eläviä luukaloja ja pääjalkaisia, sekä myös joitakin leveäsuisia, kuten kotkarauskuja ja pilkkukeihäsrauskuja (Urobatis jamaicensis). Nuoret hait syövät pieniä kaloja, katkarapuja ja rapuja. Suuremmat hait, kuten tiikerihait ja härkähait, saalistavat nuoria riuttahaita.